Matalan profiilin muistomerkki

Hontelo puurivistö ei voi olla peräisin lähes 70 vuoden takaa. Mutta ei se mitään, muistokivikin tuli paikalleen neljä vuosikymmentä myöhässä.

Helsingin Pohjoisrannassa voi ohi kiitäessään (niin, paikka on sellainen, jossa on aina kiireen tuntu) katsoa ja ajatella: "Kenen matkalaukku tuohon on jätetty?" Sellainen matkalaukun kokoinen suorakulmainen esine nimittäin kököttää ypöyksin vilkkaan kadun varressa.

Kyseessä on yksi Helsingin vähiten tunnetuista julkisista muistokivistä. Sen osana on ollut unohdus, ehkä jopa salailu ja suoranainen kätkeminen, eikä se päivänvaloon päästyäänkään ole ollut parrasvaloissa.

Muistokivi on lahja Japanilta, jonka suurlähetystö sijaitsi vuosina 1938-1944 osoitteessa Pohjoisranta 4. Kivi julistaa keisarillisen Japanin ja Suomen ystävyyttä, ja se seisoo lehmusrivin kärjessä. Puut istutettiin 1943 lähettiläs Tadashi Sakayan aloitteesta, koruttomin seremonioin. Japanin lähetystö tilasi puita varten muistokiven, mutta ennen kuin se ehdittiin panna paikoilleen, jätti Suomi toisen maailmansodan Akselivaltain rinnalla ja katkaisi Iso-Britannian vaatimuksesta diplomaattiset suhteensa Japaniin. Tämä tapahtui syyskuun lopulla 1944 ja suhteet olivat poikki seuraavat kahdeksan vuotta, vaikka sinällään maiden kesken ei ollut ollut missään vaiheessa välirikkoa edellyttäviä riitaisuuksia.

Myöhemmin, uudessa idänpoliittisessa ilmastossa sodanaikainen muistokivi oli asia, jota ei muistettu tai haluttu muistaa. Aikaa piti vieriä 1980-luvulle saakka, kunnes kivi putkahti hieman kolhiutuneena esiin jonkun kivenhakkaamon varastosta. Vähin äänin se löysi viimein paikkansa Pohjoisrannasta, jossa se nyt muistuttaa historian kimuranttisuudesta. Ellei sitten tule ohitetuksi matkalaukkuna.

"Nämä puut istutettiin syksyllä 1943 keisarillisen Japanin lähettilään T. Sakayan toimesta Japanin ja Suomen kansojen välisen ystävyyden vertauskuvaksi."

Susivaakunan alla: Kyypelivuorelta Sibbesborgiin ja Nikkilään

Tyylikkäällä susivaakunalla varustettu Sipoo on pääkaupunkilaiselle luonteva retkikohde, ainakin jos haetaan luontoon ja romantiikkaan painottuvia elämyksiä. Sipoo on suorastaan puoleensa imaiseva, sillä Espoon tai Vantaan suuntaan lähdettäessä on ensin läpäistävä parinkymmenen kilometrin raskassoutuinen liikenneväylä-, teollisuusalue- ja lähiövyöhyke ennen kuin aletaan olla vähäänkään leppoisemmilla huudeilla. Myös Sipoon suunnasta aiotaan tehdä samanlainen infrasuma, niin pääkaupunkiseudun kokonaisetu eräiden tahojen mielestä vaatii. Esoteerisen maantieteen koulussa tästä ollaan noin 360 astetta eri mieltä. Mutta ei siitä paatosta tällä kertaa. Mennään sen sijaan pyörähtämään marraskuisessa Sipoossa, jossa tunnelma makasi yhtä levollisena kuin kaamospäivän jatkuva hämärä.

Aloitamme kansainvälisestikin tunnetusta mytologisesta kohteesta ja jatkamme muinaishistorian kautta parantolan pariin. Ja näkymättömissä vaeltavan auringon laskiessa on luontevaa lopettaa retki metsäkalmistoon.

LEMMINKÄISEN TEMPPELI, GUMBOSTRAND

Huiman "perhesaagansa" maailmalle paljastaneen Ior Bockin (17.1.1942 - 23.10.2010) traaginen kuolema sysäsi meidät pienelle muistovaellukselle Sipoon Gumbostrandiin. Kuten tunnettua, siellä sijaitsee yksi Bockin tarinoiden kolmesta esihistoriallisesta kätköstä, "Lemminkäisen temppeli". Muut ovat Kajaanin linnanpihan kaivo Ämmänkosken saaressa ja Snappertunan uhrilehto.

Bockin mukaan näihin kätköihin piilotettiin Suomen pakanahallitsijain pyhin kulttivälineistö, kun paavin ristijoukot nousivat maihin (tämäkin Bockin omaa tietoa) tuhatkunta vuotta sitten. 1980- ja 1990 -luvuilla Gumbostrandin temppeliä yritettiin "avata" kalliota louhimalla; temppelin etsimisestä ei siis ollut kyse, vaan ainoastaan avaamisesta, kuten Bock painotti. Tämän lisäksi muita Bockin osoittamia paikkoja on luodattu maatutkalla. Jopa Oulun yliopisto saatiin tähän toimintaan mukaan. Mystistä kyllä, Kajaanin linnapihalta vuonna 2000 tutkalla havaittua isoa maanalaista metalliesinettä ei enää havaittu vuoden 2006 luotauksessa... Minne lie hävinnyt.

Lemminkäisen temppelil sijaitsee Bockin (alkujaan Svedlin) suvulle aiemmin kuuluneen merenrantahuvilan läheisyydessä ja, kuten kuva osoittaa, aivan paikallisen pikkutien varressa. Bockin nimesi kallion Kyypelivuoreksi ja kertoi sen olleen niin sanottu sukujyrkkämä eli surmakivi, jolta vanhukset muinoin ritualistisesti "kaatuivat" alas vapauttaakseen muun heimon huoltotaakalta. Ruotsissa tunnetaan myytti vastaavista kallioista, mutta joka tapauksessa ne ovat "uskoo ken uskoo" -osastoa.

Joku on tuonut kynttilöitä Bockin muistolle. Koko Kyypelivuoren alus on muuttunut rotkojärveksi. Paasimaisen kallion alapuolella, syvällä veden alla on vuosina 1987-1998 kallioon louhittu noin 4 metriä leveä ja 50 metriä pitkä tunneli. Bockin mukaan kallion uumenissa on kammio, jonka suomalaiset sulkivat vuonna 987 ristinsotureiden aggressioilta turvaan. Kammiosta sitten jatkuu yhteys gigalomaaniseen, halkaisijaltaan yli 250 kilometriä leveään spiraalinmuotoiseen tunnelikompleksiin, jossa varsinainen Lemminkäisen temppelikin uinuu.

Saksalainen Geo-Work -maatutkafirma luotasi 1992 kalliota. Siellä kuulemma näkyi merkkejä rakenteista, käytävistä ja kupolista. Kuten monet muistavat, Lemminkäinen Oy rahoitti kaivuuta, kunnes vetäytyi Bockin porukan pössyttelypidätysten säikyttämänä hankkeesta. Se oli kohtalokasta, sillä pian Bock velkautui kaivajille niin, että joutui myymään sukuhuvilansa. Kyypelivuoren tontin osti helsinkiläinen astangajooga-koulu.

Aikoinaan Bock tapasi pitää tiettynä heinäkuun yönä (Kristiinan päivän aatto 23.7.) goa trance -bileet huvilallaan. Allekirjoittanutkin vieraili niissä, olisiko ollut vuosina 1996 ja 1997. Pihalla oli iso tanssikenttä, joka oli taidokkaasti somistettu asiaankuuluvin psykedeelisin koristeviritelmin. Flurosoivat värit hohkasivat blacklightissa ja autuaan heimotunteen yhdistämät sekä sopivan yrttiviritetyt menninkäiset transseilivat kohden aamunkoittoa. Välillä saattoi käydä ihastelemassa temppelitunnelia (joka oli tuolloin tietenkin vedetön) tai kurkistaa sisään huvilaan, jossa Bock istui tarinoimassa tarkkaan kuuntelevien oppilaidensa keskellä. On herrasta mitä mieltä tahansa, niin se on ainakin ylen ystävällistä, että hän salli bileissään parin sadan nuoren tulla kotiinsa hengailemaan. Ainoat häiriönaiheuttajat tuppasivat olemaan kissalanpojat, jotka yleensä jossain vaiheessa yötä lampsivat paikalle.

Ehkä liian lähellä Bockia ei kuitenkaan kannattanut olla. Allekirjoittanut tapasi 1990-luvulla Delhissä hollantilaisen miehen, joka tilitti katkerasti istuneensa Bockin puolesta hashis-tuomion linnassa. Se ei ollut kuitenkaan pahin hänen kokemansa vääryys. Eniten heppua risoi se, ettei mestari ollut antanut hänelle lopullisia syntyjen syvien avaimia. Jotain oleellista oli jäänyt puuttumaan, sisältä tuntui ontolta ja mieli mennyt saagan pyörityksessä enemmän hämmennyksiin kuin löytänyt selkeyttä.

SIBBESBORGIN MUINAISLINNA

Helsingin Sanomissa oli 21.10.2010 otsikko Sipoo unelmoi Sibbesborgista - Helsingin viereen kaavaillaan jopa 100 000 asukkaan kaupunkia. Hätkähdyttävän julistuksen takana on toistaiseksi vain utuinen unelma, johon liittyy sellaisia muodikkaita iskusanoja kuin "kestävä yhteiskunta" ja "kaupunkilaboratorio". Ensi vuonna Sipoossa kuitenkin alkaa suunnittelukilpailu, jossa Sibbesborgin kaupungille haetaan hahmoa. Kunnan aluekehitysarkkitehti Sirkka Huisko sanoi samaisessa jutussa: "Me olemme harpilla piirrettynä melkein saman matkan päässä Helsingistä kuin Espoo, mutta meillä on mahdollisuus tehdä kaikki alusta asti."

Se on totta, sillä originaalista Sibbesborgista on hyvin vähän jäljellä.

Sibbesborg on keskiaikainen linnavuori, joka sijaitsee Sipoonjoen alajuoksulla, joen länsipuolella. Perimätiedon mukaan Uudenmaan itäosan rannoille nousi aikoinaan maihin kolme mahtavaa viikinkiveljestä nimiltään Helsing, Sibbe ja Borg. Helsing perusti linnavuoren Vartiokylään ja Borg Porvooseen, ja Sibbe tietysti Sipooseen, Sibbesborgin. Sääli hyvää tarinaa, sillä nykykäsityksen mukaan Sibbesborg ei kuitenkaan liity viikinkeihin, vaan on perustettu Albrekt Mecklenburgilaisen hallituskaudella 1300-luvulla.

Näkymä linnavuorelta etelään. Pelloilla on vettä, mutta nykyisin meri on paennut kilometrin päähän. Linnaa perustettaessa vuori oli saari. Veteen oli pystytetty paaluvarustuksia pitämään vihollisen laivat loitolla, ja itse linnassa oli kivisiä ja puisia suojarakennelmia.

Mäen itäpuolella näkyy Sipoonjoki.

Alemman puolustuskehän maavallit erottuvat yhä selvästi. Kansallisromanttisella kaudella paikalle istutettiin tammikko juhlistamaan esi-isien linnaa.

Linnavuoren rinteiden honkia.

NIKKILÄ, ENTINEN MIELISAIRAALA-ALUE

Sipoon keskustaajaman laitamilla on laaja peltojen ympäröimä kumpare, jossa on iso ryhmä rakennuksia. Nykyisin kokonaisuus tunnetaan Itäisen Jokipuiston asuinalueena, mutta ennen sitä kutsuttiin Nikkilän mielisairaalaksi. Sana "Nikkilä" oli kolkko mustan huumorin käsite itsessään - tyyliin "tyyppihän on ihan valmista Nikkilä-kamaa" - jolle verti vetoja vain toinen käsitteeksi muodostunut paikannimi "Kakola". On melko varmaa, että kuntakeskuksen asukkaat käyttivät kaikkia mahdollisia kiertoilmaisuja, kun kertoivat ulkopuoliselle missä asuvat.

Nikkilän mielisairaala perustettiin viisaasti ja humaanisti maalaismaisemiin, sillä niiden aivan oikein arveltiin jouduttavan paranemista (nykyisin luonnon terveysvaikutuksista on mitattavaa dataa). Sairaalan omisti Helsingin kaupunki ja sen ensimmäinen osa valmistui 1914. Vuosikymmenien varrella kokonaisuus kasvoi. Se oli melkoisen omavarainen taajama, jolla oli puutarha, maatila ja sikala, samoin kuin pesula, voima- ja vesilaitos, ompelimo, käsityösalit, puusepän- ja maalarinverstaat, suutari ja kirjansitomo. Potilaita tuotiin sairaalaan omaa rautatietä pitkin, hevosvetoisissa junissa. Hoidokkien ei ollut tarkoitus makoilla ahdistuksissaan, vaan he tekivät vointinsa puitteissa töitä ja jopa taidetta, mikä oli edistyksellistä ja uutta hoitorintamalla. Potilaita oli enimmillään samanaikaisesti 1200. Nikkilässä kuultujen ja nähtyjen tarinoiden ja kohtaloiden kudos on mykistävä, ihan noin jo ajatuksen tasolla.

Vuosituhanteen vaihteeseen tultaessa Helsingin kaupunki oli saanut (pian raitiovaunu 3:n asiakaskunnassa näkyneen) kuningasajatuksen sulkea kaksi perinteistä mielisairaalaansa, Lapinlahden ja Nikkilän. Tuossa vaiheessa Nikkilässä nähtiin mielenkiintoinen siirtymävaihe, kun käsityöläiset ja taiteilijat vuokrasivat työhuoneikseen vapautuvia osastoja ja toisaalta osa kiinteistöistä oli vielä sairaalakäytössä. Vitsi "aina ei tiennyt, kummat oli hulluja ja kummat taiteilijoita" on ilmeinen ja ehkä latteakin, mutta tosi; allekirjoittanut kuuli sen vieraillessaan erään kynttiläntekijän pajalla Nikkilässä 2001. Tuolloin kiinteistöt olivat karhean nuhjuisessa originaalikuosissa, olleet ilmeisen pitkään vailla remonttia. Rakennusyhtiö NCC oli kuitenkin jo paikalla ja kunnosti ex-parantolasta rakennus rakennukselta uniikkeja juppiasuntoja - kädentaitajat saivat väistyä sitä mukaa kun ne valmistuivat. Ratkaisua voidaan pitää lyhytnäköisenä, helppona ja ahneena. Voi kuvitella, että pajojen, gallerioiden ja kahviloiden Nikkilä, kohteen laajuuden ja esteettisyyden siivittämänä, olisi maanlaajuisesti tunnettu.

Nikkilässä on edelleen tyhjillään tai muuten joutokäynnillä olevaa rakennuskantaa, joissa sairaalan vanha henki tuntuu elävän. Luokaamme seuraavassa katse siihen.

Funkiskauden hallintorakennusta koristaa tunnelmallinen villiviinikasvusto. Kesällä rakennuksen julkisivun täytyy näyttää vain vihreältä kuutiolta.

Hiljaisia ovia.

Valtakeskus. Kellotornilla varustettu hallintorakennus alueen keskellä.

Jokin talousrakennuksista. Ehkä pesula, jonne myös Helsingin olympialaisten pyykkiä kiikutettiin.

Sairaalan vanha sikala, joka toimi loppuvuosina autotallina.

Viljankuivauslaitos.

Mitäköhän Nikkilän tohtorit olisivat analysoineet viljankuivauslaitoksessa käyneiden sipoolaisteinien mielentilasta näiden puumerkkien perusteella?

Repsotusta.

Hieno myöhäisjugendin pihapiiri.

Asuinkäyttöön kunnostettu talo.

Tyylikäs liikennemerkki.

Tenniskentän häkki. Kentän pinnoite on täysin kadonnut sammalen ja heinän alle. Taustalla oleva kerrostalo vaikuttaa tyhjältä.

Mielisairaalan hautausmaa synkässä metsässä vajaan kilometrin päässä sairaala-alueelta. Paikka on talven alla aavemainen. Perinteisesti Suomessa on ajateltu, että vainajien maassa eletään peilikuvamaisesti nyt vuodenkierron toista syrjää. Tuonen mailla on toukokuu, kylvöaika, ja täten vainajat ovat aktiivisimmillaan ja saattavat ulottaa tahtoen tai tahtomattaan vaikutuksensa myös elävien piiriin...

Sota-aika on kovaa mielisairaalassa. Nälkään nääntyminen (diagnoosinimikkeeltään avitaminosis) ja kulkutaudit tappoivat noin 750 potilasta. Vuonna 1942 joka neljäs potilas eli noin 250 henkeä menehtyi. Rivihautoihin laskettiin pahimpina päivinä yli 15 ruumista vailla yksilöityjä hautakiviä ja -ristejä.

Olivatko potilaiden nälkäkuolemat toivottuja ja ehkä jollain tavoin edesautettuja tuon ajan Suomessa? Muuallakin kuin Saksassa oli lääkäreiden peruslukemistoa psykiatri Alfred Hochen ja oikeusoppinut Karl Bindingin vuonna 1920 ilmestynyt kirja Die Freigabe der Vernichtung lebensunwerten Lebens eli "Elämänkelvottoman elämän tuhoamisen salliminen", joka paalutti ei-vapaaehtoisen eutanasian perusteita.

Potilaita niitti myös eräs Nobel-palkittu leikkaushoito. Muista kirurgisista toimenpiteistä poiketen lobotomiaan ei kysytty potilaan suostumusta. Suurimmalla osalla leikatuista vointi huononi ja syntyi välinpitämättömyys "kaikkia arkipäivän toimintoja kohtaan". Joka kahdeskymmenes kuoli leikkauspöydälle.

Yli 700 ruumista lepää tämän kummun alla. On aika erikoista, että mielisairaan leiman piti seurata ihmisiä täältä ikuisuuteen. Luulisi nimittäin, ettei olisi ollut liian iso vaiva toimittaa vainajia kotiseurakunnan multiin haudattavaksi - tehtiinhän näin rintamilla kaatuneillekin. Yksi nimettömistä vainajista on Helsinki-valokuvauksen legenda Signe Brander. Hänelle on yritetty saada muistokiveä kalmistoon. Brander dumpattiin Nikkilään vanhuuden, ei mielisairauden vuoksi.

Kepit kertovat rivihaudan sijainnista?

Hautausmaalla on kolme hautakiveä.

Tämä kuva halusi väkisin olla vinossa. Se sille sallittakoon.

Sörnäisten rantatien periferiatasku - rantaradan viimeinen reliikki

Kätkö jää helposti huomaamatta, mutta mitä sieltä löytyykään...

Sörnäisten rantatie on nykyisin trendikäs toimisto- ja kulttuuritoimintojen keskittymä. Sen viimeinen salaperäisyys tuntui haihtuvan samalla kun Suvilahden voimalaitoksen aita tänä kesänä purettiin ja voimalaitosvanhus sai design-kohdevalaisimet seinilleen korostamaan rakennuksen uutta roolia urbaanin muodikkaana tapahtumakeitaana. Ei ole kyse siitä, etteikö voimalan tai koko rantatien rakennuskannan uusiokäyttö olisi mielestäni hyväksyttävällä tolalla; ratkaisu on varmaan "paras mahdollinen", uskokaamme ainakin näin Gottfried Leibnizin optimismin mukaisesti. Silti en voi kieltää subjektiivista kokemustani, joka mukaan rantatien aluehenki on nykyisin tasangon lattea verrattuna varhaisvuosieni ah niin nostalgisiin päiviin. Tämä on asia, jota avaan seuraavassa.

Ennen metroliikenteen alkamista 1982 Itä-Helsingistä tultiin keskustaan dösillä, joka kulkivat Itäväylältä Sörnäisten rantatielle. Itse körröttelin enimmäkseen linjojen 95 ja 97 kyydissä. Toiset busseista olivat sinisiä, toiset punaisia (jälkimmäisiä kutsuttiin jostain menneisyydestä periytyvällä termillä "maalaisbussit"). Kulosaaren länsirannalta piti aina bongata vanha ja iso rannassa lepäävä ankkuri ja täyttyä sen suomista merellis-romanttisista säväreistä. Itse asiassa kerran muistan mutsin kysyneen, että minne haluaisin mennä kesälomalla, johon vastasin suorilta, että katsomaan sitä ankkuria; se oli itsessään toiveiden täyttymä, parempi kuin mikään puuhamaa (ankkurin luo ei oikeasti edes päässyt, sillä se oli yksityisalueella). Niin ikään enemmänkin henkistä kuin fyysistä sorttia olevaa kaukokaipuuta ruokki etäällä häämöttävä, tuolloin kaltaiselleni pikkuskidille täysin tuntematon ja saavuttamaton Vanhankaupunginlahti Kuusiluotoineen, Lammassaarineen ja salaperäisine ruovikkolakeuksineen.

Silti mieltä kutkuttavat kierrokset vain lisääntyivät Kulosaaren sillan päätyttyä. Vasemmalla näkyi kaasulaitoksen tiukasti piikkilanka-aidoilla rajattu alue ja kaasukellon massiivinen pyöreälinjainen kupoli, jota - ilmeisesti suoran ulkonäköyhtäläisyyden vuoksi - pidin Kekkosen kotina. Paras oli yhä edessä, nimittäin Sörnäisten rantatie. Se oli oikea, toimiva, vanhakantainen teollisuusmiljöö, joka kertoi konkreettisesti, että nyt ollaan tultu kaupunkiin. Muistoissani se on aina sumuisen harmaa, hieman rapistunut, savuinen ja kurainen; ja siellä tuoksui tuore leipä, diesel ja koksi. Elämän tuntu ikään kuin tihentyi, mitä korostivat korkealla ilmassa tien ylittävät mystiset koteloidut kuljetushihnat - kuin verisuonet tai hermosäikeet. Merihaan kohdalla oli Kone ja Silta Oy:n erityisen hämäräperäisen ja kutsuvan näköinen vanha teollisuusalue (jonka muistan vain äärimmäisen hämärästi, kuin unesta) ja uuden Pitkänsillan alla näki bussin ikkunasta läheltä ihkaoikean pultsarileirin, jossa todennäköisesti sota-ajan rintamaoloissa karaistuneet mutta vaarattoman oloiset tenumiehet asuivat karua ulkoilmaelämää.

Kokemuksen Sörnäisten rantatiestä kruunasi rautatie. Suvilahden kautta haarautuva teollisuusrata oli uloin osa sitä ratakokonaisuutta, jonka viimeiset osiot purettiin vuosi sitten Itä-Pasilan alittavasta pitkästä tunnelista. Usein liikenne joutui seisomaan Käenkujan kohdalla, kun varoituskello kalkatti ja punakeltaisen diesel-veturin kiskoma tavarajuna ylitti kadun vaunut raskaasti kiskon saumoissa ja vaihdekohdissa kolahdellen. Mitään puomia ei paikalla ollut, vaikka katu oli vilkasliikenteinen - valo-opastin kylläkin. Sörnäisten rantatien Kallion puoleisella laidalla raiteet haarautuivat eri kohdissa ja sukeltelivat jännittävän näköisesti vanhojen tiilimakasiinien ja teollisuuslaitosten holvikäytäviin ja lastauslaitureille, kadoten jonnekin katseen tavoittamattomaan.

Rantatie rautatie oli aiemmin jatkunut jopa Hakaniemen torille saakka, mutta ei enää lapsuudessani 1970-luvulla. 1980-luvulla rata kävi vähitellen hiljaiseksi, kun alkuperäiset teollisuustoiminnot yksi toisensa jälkeen jättivät alueen ja osa rakennuksista purettiin. En muista milloin rata hävisi, mutta eiköhän tuosta ole noin kaksikymmentä vuotta. Osa radasta - vain häviävän pieni, unohtunut ja liki maan nielemä metripahanen - on silti yhä jäljellä, piiloutuneena, tahattomasti säästyneenä. Tieto siitä on antanut kummaa voimaa ja helpotusta, hymynvirettä joka kerta sen ohittaessani. Kysymyksessä on todellinen periferiatasku, muutaman neliön rosoinen vapaavaltio, johon seuraavassa tutustumme.

Muuttofirman pysäköintipaikakseen vuokraaman kohdan takana on Sörnäisten rantatien viimeinen lastauslaituri. Usein se jää tyystin huomaamatta, koska on pysäköity kokonaan peittoon.

Vajaan kymmenen metrin päässä on vilkkaasti liikennöity kevyen liikenteen väylä ja Teatterikorkeakoulun tyylikäs rakennus. Silti ottaessasi vain jokusen askeleen varjoihin - "said hey honey, take a walk on a wild side" - saavut Late Night Freaks'ien valtakuntaan, jossa tunnelma on äkisti aivan toinen.

Siellä tuntuu kuin taivas voisi pudota koska tahansa niskaan... (Kyltin sanajärjestyskään ei vastaa enää tavallisen maailman logiikkaa).

Periferiataskun yläpuolella on tällainen siilo. Täyttä UE-kamaa.

Ja tässä se on, reliikkien reliikki, Sörnäisten rantatien rautatien viimeiset kiskometrit. Edes helsinkiläinen hard core -rautatiefriikki Jussi Iltanen, viime vuonna ilmestyneen upean Radan varrella -teoksen pedantti kirjoittaja ja kävelevä raide-ensyklopedia ei ollut näistä kaunokaisista tietoinen.

Rökönpesä? Kyllä, mutta siltikin perifeerisyyden henkireikä avaralla ja sliipatulla alueella.

Täydennykseksi pari esimerkkiä paikoista, joissa lastauspaikat ovat saaneet uuden ilmeen. Holvin sisällä pysähtyi ennen juna. Nyt sieltä pääsee esimerkiksi WWF:n pääkonttorille.

Myös tästä käytävästä kulkivat raiteet. Pillin voi vielä kuulla soivan, vaikka noki on pesty.

Loppuun sopii menovinkki:

"Skrubuista ja kotoista" Helsinki-kuvastoa voi nyt mennä katsomaan Hakasalmen huvilaan, Helsingin kaupunginmuseolle. Siellä on tarjolla vapaapääsyinen näyttely Eeva ja Simo Ristan vuosina 1969-1979 ottamista kuvista. Voin suositella lämpimästi. Alla tiedote näyttelystä.

Kari Haklin ja Signe Branderin jälkeen Hakasalmen huvilaan rantautuvat Simo ja Eeva Ristan Helsinki-kuvat vuosilta 1969–1979. Muuttuvan kotikaupunkinsa katujen arkea uutterasti tallentaneiden valokuvaajien laaja tuotanto tarjoaa nostalgisen matkan 1970-luvulle Asfalttia ja auringonkukkia -näyttelyssä, joka on esillä Hakasalmen huvilassa 14.10.2010–27.2.2011. Samalla julkistetaan samannimiset verkkonäyttely ja valokuvakirja, joiden kuvavalikoima on näyttelyä laajempi.

Arkkitehtuuriin erikoistunut valokuvaaja Simo Rista kyllästyi 1960-luvulla raskaaseen kuvauskalustoonsa, hankki kevyemmän kameran ja suuntasi sen Helsingin taloista ihmisiin ja katujen vilinään. Kaupunkilaisten arjen tallentamisesta tuli Simo Ristalle mieluinen harrastus, jonka hän jakoi vuonna 1970 kuvausretkille mukaan liittyneen valokuvaaja Eeva Ristan kanssa. He kulkivat aina kamera mukanaan, ja vuosina 1969–1987 Helsinki-kuvia kertyi noin 60 000. Kaupunginmuseon kokoelmiin kuvat liitettiin 2008.

Rakennusten varjosta, kaduilta ja pihoilta, Simo Rista ja Eeva Rista löysivät ihmisten Helsingin, jota he kuvasivat ruohojuuritasolla. Erityisen koskettavana heidän kuvissaan avautuu lasten maailma aikana, jolloin lapset saivat vielä vapaasti leikkiä kivikaupungin pihoilla ja lähiöiden joutomailla.

Ristat pyrkivät kuvaamaan Helsingin todellisuutta mahdollisimman rehellisesti ja silottelematta. Heidän tavoitteenaan ei ollut palkintojen kerääminen näyttelyissä vaan taistelu heille tärkeiden asioiden puolesta valokuvan keinoin. Heidän kuvissaan heijastuvat ajan aatteet ja mieliä kiihdyttävät yhteiskunnalliset ilmiöt: mielenosoitukset, liikenneruuhkat ja kaupungin rajut muutokset. Kiihkeä keskustelu johti myös myönteisiin tuloksiin muun muassa Helsingin kaupunkisuunnittelussa, jota Ristat avustivat kuvillaan.

Nykykatsoja kiinnittää Simo Ristan ja Eeva Ristan kuvissa huomionsa Helsingistä kadonneisiin ilmiöihin: puhelinkioskeihin, kivijalkapuoteihin, purettuihin rakennuksiin, minihameisiin ja menneisiin muoteihin. Toisaalta kuvissa voi tunnistaa Helsingin tuttuja piirteitä: keskustan kivikorttelit, metsäiset lähiöt, merellisen ilmaston raikkaine kesätuulineen ja loskaisine talvineen. Eikä lasten aito ilo ole muuttunut miksikään 40 vuodessa.

Ruovikko-eksploraatio: Snappertunan ja Tammisaaren muinaisväyliä kartoittamassa

Pohjoistuuli tuiversi hyytävästi, kun esoteerisen maantieteen koulun merellisen osaston aktiivit saapuivat Länsi-Uudenmaan Snappertunan Prästholmiin. Paikallisen savisen joen rantamilta lähdimme vesille, mielessämme kaksi tehtävää: tutkia historiallisena faktana tunnetun mutta nykyisin lähinnä huhupuheissa elävän pohjoisen Snappertuna-Tammisaari-merireitin olemassaolo sekä selvittää Raaseporin linnalle ja siitä syvemmälle sisämaahan nousevan niin ikään historiallisen jokireitin nykyinen purjehduskunto.

Snappertunan kylän kautta kulkeva pikkujoki (Raseborgs å, syvemmällä Slottssrömmen) on rämettynyt käytännössä ojamaiseksi, ja edellä mainittu Persöfladanin ja Totalfladanin kautta vievä pohjoinen Tammisaaren meriyhteys on matalaa ruovikkolabyrinttiä, josta lävitse löytäminen ja pääseminen on kysymysmerkki. Ennen vanhaan, varsinkin Raaseporin linnan kukoistuskaudella 1300-1500-luvuilla, molemmat vesireitit ovat olleet hyvin tärkeitä kulkuväyliä, paljon maanteitä oleellisempia. Maankohoaminen ja rehevöityminen ovat kuitenkin tehneet entisistä valtaväylistä takapajuisia ja salamyhkäisiä rapakoita, joita unohduksen rauha aateloi. Niiden sisäänpäin sykertyvä suojaisuus suo lymypaikan äidillistä tuntua, mutta virittelee hetkittäin myös mangroverämeen kuumeista tunnelmaa.

Kuvallinen raporttimme on jaettu retken mukaisesti kahteen osioon. Näistä ensimmäinen on:

SNAPPERTUNASTA TAMMISAAREEN (päivä 1)

Retkikuntaa palveli italialaisvalmisteinen Blitz-merkkinen kumivene, jota asennetaan tässä lähtökuntoon Raseborgs å:n rannalla.

Sitten keula merelle. Vai onko tämä jo merta? Sitä ei tiedä kukaan, sillä vesi virtaa aika ajoin kumpaankin suuntaan.

Tammisaaren sisäsaaristo on ollut asuttua kauan ja ihmisen merkit usein rannoilla läsnä.

Tässä on kiidetty jo tovi ja lähestytään Persöfladanin labyrinttiä.

Vesi on täynnä möhnää, mutta jonkinlainen kirkkaampi väylä erottuu keskellä.


Tutkimusretkeilijät "siellä jossakin". Maantieteilijä Wolfgang Zeller (oik.) Edinburgin yliopistosta on tehnyt rajoihin liittyvää kenttätutkimusta Afrikassa ja koki Tammisaaren ruovikkoreittien muistuttavan kaikessa arvoituksellisuudessaan Namibian ja Sambian välistä Sambesi-jokea.

Laaja ruovikko nimeltä Mararna. Välillä vastaan tuli risteyksiä, joissa reitti piti vain valita selkäydintuntumalta. Kaikkiaan Snappertuna-Tammisaari -sisäreitin pituus on ehkä 15 kilometriä. Osuudet järviruo'on reunustamissa kanjoneissa tekivät etäisyyksien hahmottamisen kuitenkin haastavaksi.

Ei ole sattumaa, että ruovikot merkitään usein karttoihin samalla symbolilla kuin suot. Upottavina ja vaikeasti määritettävinä nekin ovat vaihteleva sekoitus maa- ja vesielementtiä. Monin paikoin ihminen ei voi ollenkaan kulkea niissä muutoin kuin talvipakkasilla. Reitit tuntemalla niin soilta kuin ruovikoista voi saada suojaa, kuten vainotut ovat aina metsäveljiin ja pirtukippareihin asti tienneet. Epävarmalle tai epäonniselle ne voivat puolestaan olla kohtalokkaita ympäristöjä. Molemmat ovat vahvasti alitajunnan maisemia, jossa tunnetun osuus verrattuna kätköisyyteen on pieni; ruovikoissa tämä korostoo ruo'on korkeuden vuoksi.

Jopa avoimelta vaikuttavilla vesialueilla oli runsaasti potkuriin kertyvää vesikasvillisuutta. Sitä poistettiin toistuvasti.

Tammisaaressa! Vanhaa reittiä pystyy siis yhä kulkemaan. Mutta ehkä se ei onnistuisi muunlaisella veneellä kuin litteäpohjaisella kumiveneellä tai kanootilla.

Tammisaaren nähtävyyksistä riiti tämä mystisen näköinen vanha laitosrakennus...

... ja tammivyöhykkeen rehevä luonto ruskan kynnyksellä.

Paluumatka tehtiin avointa ulkoreittiä, jonne pääsee Jomalvikin kanavan kautta.

Kesäpaikkojen sesongin ulkopuolisessa kuolonhiljaisessa rauhassa on oma merkillinen ja vahva tunnelmansa.

Selkeiltä vesiltä oli helppo myös tarvittaessa rantautua.

RAASEPORIN LINNALLE JA POHJOISEEN (päivä 2)


Raaseporin linnan raunioille on jokiteitse runsaat kaksi kilometriä lähimmältä pieneltä merenlahdelta. Jälleen kovin tutun näköisiä ruovikkokanjoneita.

Torni näkyvissä!

Linna joen rannalta.

Vesireitille näkynyt torni on oikealla. Se on ollut muinoin huikeasti kuusikerroksinen.

Näkymä tornista lähestymisreitille.

Kaikkien romantikkojen toiveuni tässä kuvattuna vuoden 1906 kansakoulun opetustaulussa.

Raaseporin linnan rakensi tiettävästi Bo Joninpoika Grip 1300-luvulla tasapainottamaan Suomenlahden toisella puolella sijaitsevan Tallinnan mahtiasemaa Ruotsin eduksi. Kulta-aikansa linna koki 1400-luvun keskivaiheilla, jolloin Ruotsista karkotettu kuningas Kaarle Knuutinpoika Bonde piti siellä hoviaan. Välillä linnaan hyökkäsivät tanskalaiset, välillä merirosvojoukkiot. Sen kohtaloksi koitui kuitenkin Helsingin perustaminen, mikä teki siitä strategisesti käytännössä tarpeettoman. Toinen hylkäämisen syy oli maankohoaminen, joka näivetti linnalle johtavaa vesireittiä. Linna hylättiin 1553 ja se sai rauhassa rapistua 1890-luvulle, jolloin sen kunnostaminen alettiin ensiaskeliaan ottavan, kansallisromanttisesti motivoituneen matkailun tarpeisiin. Linnan lähelle rakennettiin samoihin aikoihin Suomen ensimmäinen turisteille tarkoitettu majatalo.

Matka jatkuessa linnalta sisämaahan reitti muuttuu heti viidakkomaisemmaksi.

Metsäisiä rantoja.

Paikallinen kulkupeli, parhaat päivänsä nähnyt lautta.

Joen syvyys on enää metrin luokkaa Snappertunan kylää ohitettaessa. Tietyt maastonmuodot, kuten joelle laskevat rampit, todistavat joen olleen kerran tärkeä kulkuväylä.

Tunnetuin snappertunalainen on maailmanlopusta tulisesti saarnannut unissasaarnaaja Maria Åkerblom (1898-1981). Hänet vietiin toistuvasti mielisairaalaan ja hän kärsi myös viidentoista vuoden kuritushuonetuomion muun muassa murhayrityksestä - mutta oli silti åkerblomilaisuutena tunnetun liikkeen sokeasti seuraama.

Tässä linnanrauniolta on pari kilometriä ja ollaan ohitettu vanha rannikon maantie. Ties kuinka mones potkurin puhdistus meneillään. Yhä pidempiä osuuksia kuljettiin suosiolla meloen.

Välillä vesi näytti tältä. Nyt kuulkaa arvon jyväjemmarit, biohiiltä peltoihin, kiitos, jotta ravinteet eivät hulahtaisi noin vain vesistöjä rehevöittämään.

Joki on jo aikaa sitten muuttunut ojaksi, kun nousemme penkalle ja julistamme retken tavoitteen täyttyneen: olemme todistaneet, että ikiaikaista vesiväylää voi yhä kulkea syvälle sisämaahan. Eteneminen olisi ollut yhä mahdollista ainakin kilometrin, liki täydellisesti umpeenkasvaneelle ja pajuryteikköiselle Huskvarnträsketille, mutta se säästetään kevätretken kohteeksi.