Ruovikko-eksploraatio: Snappertunan ja Tammisaaren muinaisväyliä kartoittamassa

Pohjoistuuli tuiversi hyytävästi, kun esoteerisen maantieteen koulun merellisen osaston aktiivit saapuivat Länsi-Uudenmaan Snappertunan Prästholmiin. Paikallisen savisen joen rantamilta lähdimme vesille, mielessämme kaksi tehtävää: tutkia historiallisena faktana tunnetun mutta nykyisin lähinnä huhupuheissa elävän pohjoisen Snappertuna-Tammisaari-merireitin olemassaolo sekä selvittää Raaseporin linnalle ja siitä syvemmälle sisämaahan nousevan niin ikään historiallisen jokireitin nykyinen purjehduskunto.

Snappertunan kylän kautta kulkeva pikkujoki (Raseborgs å, syvemmällä Slottssrömmen) on rämettynyt käytännössä ojamaiseksi, ja edellä mainittu Persöfladanin ja Totalfladanin kautta vievä pohjoinen Tammisaaren meriyhteys on matalaa ruovikkolabyrinttiä, josta lävitse löytäminen ja pääseminen on kysymysmerkki. Ennen vanhaan, varsinkin Raaseporin linnan kukoistuskaudella 1300-1500-luvuilla, molemmat vesireitit ovat olleet hyvin tärkeitä kulkuväyliä, paljon maanteitä oleellisempia. Maankohoaminen ja rehevöityminen ovat kuitenkin tehneet entisistä valtaväylistä takapajuisia ja salamyhkäisiä rapakoita, joita unohduksen rauha aateloi. Niiden sisäänpäin sykertyvä suojaisuus suo lymypaikan äidillistä tuntua, mutta virittelee hetkittäin myös mangroverämeen kuumeista tunnelmaa.

Kuvallinen raporttimme on jaettu retken mukaisesti kahteen osioon. Näistä ensimmäinen on:

SNAPPERTUNASTA TAMMISAAREEN (päivä 1)

Retkikuntaa palveli italialaisvalmisteinen Blitz-merkkinen kumivene, jota asennetaan tässä lähtökuntoon Raseborgs å:n rannalla.

Sitten keula merelle. Vai onko tämä jo merta? Sitä ei tiedä kukaan, sillä vesi virtaa aika ajoin kumpaankin suuntaan.

Tammisaaren sisäsaaristo on ollut asuttua kauan ja ihmisen merkit usein rannoilla läsnä.

Tässä on kiidetty jo tovi ja lähestytään Persöfladanin labyrinttiä.

Vesi on täynnä möhnää, mutta jonkinlainen kirkkaampi väylä erottuu keskellä.


Tutkimusretkeilijät "siellä jossakin". Maantieteilijä Wolfgang Zeller (oik.) Edinburgin yliopistosta on tehnyt rajoihin liittyvää kenttätutkimusta Afrikassa ja koki Tammisaaren ruovikkoreittien muistuttavan kaikessa arvoituksellisuudessaan Namibian ja Sambian välistä Sambesi-jokea.

Laaja ruovikko nimeltä Mararna. Välillä vastaan tuli risteyksiä, joissa reitti piti vain valita selkäydintuntumalta. Kaikkiaan Snappertuna-Tammisaari -sisäreitin pituus on ehkä 15 kilometriä. Osuudet järviruo'on reunustamissa kanjoneissa tekivät etäisyyksien hahmottamisen kuitenkin haastavaksi.

Ei ole sattumaa, että ruovikot merkitään usein karttoihin samalla symbolilla kuin suot. Upottavina ja vaikeasti määritettävinä nekin ovat vaihteleva sekoitus maa- ja vesielementtiä. Monin paikoin ihminen ei voi ollenkaan kulkea niissä muutoin kuin talvipakkasilla. Reitit tuntemalla niin soilta kuin ruovikoista voi saada suojaa, kuten vainotut ovat aina metsäveljiin ja pirtukippareihin asti tienneet. Epävarmalle tai epäonniselle ne voivat puolestaan olla kohtalokkaita ympäristöjä. Molemmat ovat vahvasti alitajunnan maisemia, jossa tunnetun osuus verrattuna kätköisyyteen on pieni; ruovikoissa tämä korostoo ruo'on korkeuden vuoksi.

Jopa avoimelta vaikuttavilla vesialueilla oli runsaasti potkuriin kertyvää vesikasvillisuutta. Sitä poistettiin toistuvasti.

Tammisaaressa! Vanhaa reittiä pystyy siis yhä kulkemaan. Mutta ehkä se ei onnistuisi muunlaisella veneellä kuin litteäpohjaisella kumiveneellä tai kanootilla.

Tammisaaren nähtävyyksistä riiti tämä mystisen näköinen vanha laitosrakennus...

... ja tammivyöhykkeen rehevä luonto ruskan kynnyksellä.

Paluumatka tehtiin avointa ulkoreittiä, jonne pääsee Jomalvikin kanavan kautta.

Kesäpaikkojen sesongin ulkopuolisessa kuolonhiljaisessa rauhassa on oma merkillinen ja vahva tunnelmansa.

Selkeiltä vesiltä oli helppo myös tarvittaessa rantautua.

RAASEPORIN LINNALLE JA POHJOISEEN (päivä 2)


Raaseporin linnan raunioille on jokiteitse runsaat kaksi kilometriä lähimmältä pieneltä merenlahdelta. Jälleen kovin tutun näköisiä ruovikkokanjoneita.

Torni näkyvissä!

Linna joen rannalta.

Vesireitille näkynyt torni on oikealla. Se on ollut muinoin huikeasti kuusikerroksinen.

Näkymä tornista lähestymisreitille.

Kaikkien romantikkojen toiveuni tässä kuvattuna vuoden 1906 kansakoulun opetustaulussa.

Raaseporin linnan rakensi tiettävästi Bo Joninpoika Grip 1300-luvulla tasapainottamaan Suomenlahden toisella puolella sijaitsevan Tallinnan mahtiasemaa Ruotsin eduksi. Kulta-aikansa linna koki 1400-luvun keskivaiheilla, jolloin Ruotsista karkotettu kuningas Kaarle Knuutinpoika Bonde piti siellä hoviaan. Välillä linnaan hyökkäsivät tanskalaiset, välillä merirosvojoukkiot. Sen kohtaloksi koitui kuitenkin Helsingin perustaminen, mikä teki siitä strategisesti käytännössä tarpeettoman. Toinen hylkäämisen syy oli maankohoaminen, joka näivetti linnalle johtavaa vesireittiä. Linna hylättiin 1553 ja se sai rauhassa rapistua 1890-luvulle, jolloin sen kunnostaminen alettiin ensiaskeliaan ottavan, kansallisromanttisesti motivoituneen matkailun tarpeisiin. Linnan lähelle rakennettiin samoihin aikoihin Suomen ensimmäinen turisteille tarkoitettu majatalo.

Matka jatkuessa linnalta sisämaahan reitti muuttuu heti viidakkomaisemmaksi.

Metsäisiä rantoja.

Paikallinen kulkupeli, parhaat päivänsä nähnyt lautta.

Joen syvyys on enää metrin luokkaa Snappertunan kylää ohitettaessa. Tietyt maastonmuodot, kuten joelle laskevat rampit, todistavat joen olleen kerran tärkeä kulkuväylä.

Tunnetuin snappertunalainen on maailmanlopusta tulisesti saarnannut unissasaarnaaja Maria Åkerblom (1898-1981). Hänet vietiin toistuvasti mielisairaalaan ja hän kärsi myös viidentoista vuoden kuritushuonetuomion muun muassa murhayrityksestä - mutta oli silti åkerblomilaisuutena tunnetun liikkeen sokeasti seuraama.

Tässä linnanrauniolta on pari kilometriä ja ollaan ohitettu vanha rannikon maantie. Ties kuinka mones potkurin puhdistus meneillään. Yhä pidempiä osuuksia kuljettiin suosiolla meloen.

Välillä vesi näytti tältä. Nyt kuulkaa arvon jyväjemmarit, biohiiltä peltoihin, kiitos, jotta ravinteet eivät hulahtaisi noin vain vesistöjä rehevöittämään.

Joki on jo aikaa sitten muuttunut ojaksi, kun nousemme penkalle ja julistamme retken tavoitteen täyttyneen: olemme todistaneet, että ikiaikaista vesiväylää voi yhä kulkea syvälle sisämaahan. Eteneminen olisi ollut yhä mahdollista ainakin kilometrin, liki täydellisesti umpeenkasvaneelle ja pajuryteikköiselle Huskvarnträsketille, mutta se säästetään kevätretken kohteeksi.