sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Valon paljastama

Valon tulva tää
miten maan yli kirmaa! Se päihdyttää.
On kuin jokin kristallimalja väikkyis'
kädess' enkelin - viiniä maahan läikkyis;

Huhtikuun valo on valoista kovinta. Se vaikuttaa sävyttömältä, ohuelta, läpipistävältä, totaaliselta. Sen taustakankaana oleva luonto on riisutuimmillaan, lakoontuneimmillaan, kuloontuneimmillaan ja kalpeimmillaan kuin minään muuna jaksona vuodenkiertoa. Huhtikuun valo pääsee joka paikkaan. Karikkeen läpi ja kantojen sisään se tunkeutuu, kutsuu elämää esiin pauhaten, vaatien. Sen teho yltää jopa 80 000 luksiin - neljäkymmentäkertaiseksi tyypilliseen marrasajan keskipäivään verrattuna.

kuin kipunois
kiven kyljessä kulta - ja karkelois
siness´ ilmanhenkiä tuhatluvuin,
läpikuultavin, häilyvin harsopuvuin;

Laajan väestötutkimusaineiston mukaan suomalaisista aikuisista 85 prosenttia kokee vuodenaikojen vaikuttavan mielialoihinsa ja käyttäytymiseensä. Mitä se 15 prosenttia on meinannut? Kevättäkö voisi olla tuntematta? Talvihämärissä aivojen hermosolujen välittäjäaine serotoniini hyytyi kuin oliviiöljy pakkasessa, mutta kevään läikehtivä valo käynnistää sen tuotannon vuolaaseen ryöppyyn. Vire, toimintatarmo, seurallisuus ja empaattisuus lisääntyvät. Huomio kääntyy ulkomaailmaan. Toisten kasvot alkavat kiinnostaa. Ihastutaan, hullaannutaan. Keväällä virtaa myös dopamiini, mielihyvän kokemiseen liittyvä välittäjäaine, johon muun muassa kokaiinin teho perustuu. Dopamiini auttaa kiinnostusta pysymään yllä ja kapenemaan kohteeseensa - niin kuin suurennuslasilla keskitetty aurinko.

Kevät on kuitenkin keikkuvaa kyytiä, vaarallisin vuodenaika. Masentuneiden oireet pahenevat ja valo tuntuu jopa fyysisenä kipuna. Itsemurhat - joista on Suomessa ainutlaatuisen pitkät seurantasarjat, vuodesta 1751 alkaneet - saavuttavat huippunsa keväällä. Osa kevään haastavuudesta mielelle perustuu "ristivedoksi" kutsuttuun ilmiöön: elimistön sisäinen kello tahdistuu sekä ympäristön valon että lämpötilan mukaan, ja kevät aiheuttaa sille ristiriitaisia signaaleja, kun valoa on julmetusti mutta liian varhain vaatteitaan vähentänyt ihmispolo viluinen. Keskuskellon rytmihäiriöt yhdistetään uni-valverytmin viivästymiseen ja siihen, että henkilö hallitsee huonommin mielijohteitaan.

kuin lainehtis
povi maan, valo aivoja kirvelis,
pääkopassa ois ilot heinäsirkkain,
sydämissä sois sävel kiurun kirkkain -

Huhtikuun valossa tapahtuu retkemme:

Vaellamme paikoista kätköismpään ja sisäänkääntyneimpään. Se sijaitsee linnuntietä alle viisi kilometriä kirkolta, joka on keskiaikaisen kaupungin tunnettu maamerkki. Pikitieltä erkaantuu lähinnä maastoautolle sopiva kärrypolku. Se päätyy laajoihin metsää ja niittyä sisältäviin laidunmaihin, joita kesäisin hallitsevat vapaudesta väkevöityneet härät. On leveitä ojia ja heinikon kätkemiä vesiplotteja, joihin saapas soljahtaa varttansa syvemmin.

Sitten saavutaan metsään, joka on jätetty tarkoituksella luonnontilaistumaan. Se on niin umpeutunut, että olisi kasvukauden aikaan läpipääsemätön vihreä muuri; vasta yli 250 vuoden ikäisinä kaikkien metsätyyppiemme metsät alkavat olla "puistomaisia".

ja maan alla tuntisi vainajat haudoissaan:
kuin mahla ja paisuvat silmut puihin
elo ehtynyt taas palas suonihin, luihin...

Patikka on parikilometrinen. Tietön, käytännössä polutonkin. Se johtaa syrjäiseen niemeen, ruovikkoisen ja karikkoisen selkäveden äärelle. Kulku on hidasta, mutta voitamme silti aikaa. Sitä huhtikuisen kirkas valo tekee: se hidastaa koettua aikaa noin 20 prosentilla. Näin kevät kompensoi sitä, että se on vuodenajoista lyhyin.

(Otteet Uuno Kailaksen runosta Hymni valolle. Lisää valon vaikutuksesta ihmiseen tutkimusprofessori, psykiatri Timo Partosen kirjasta Valosta aikaa - Sisäinen aika ja terveys, Duodecim 2012).

Huhtikuinen metsälaidun.

Synkin kuusikkolouhikkokin loistaa valoa.

Polku sulkeutuu.

Takaniitty.

Äkkiä se näkyy: luonnolle kuuluva talo.

Menneen elämän näyttämö.

Lehtien puhjettua tuomipöpelikköön rakennus jää näkymättömiin.

Kuin maalaus näky tämä.

Lopullinen syleily.

Ovelle.

Ateljee, kertoo kyltti. Ilmenee, että täällä työskenteli takavuosikymmeninä taiteilija Iván Wallensköld-Rotkirch. Hänet tunnettiin paitsi taidokkaista öljymaalauksista, akvarelleista ja piirroksista, myös läheisestä suhteestaan luontoon.

Katto on tulossa alas.

Maailmanmenoa on seurattu.

Erikoinen oksainstallaatio.

Kerran niin tärkeä nurkkaus.

Päreet kuistin katossa uusittiin samana vuonna kun Elvis teki läpimurron.

Siirtomaatuotteet sulostuttivat arkea...

... samoin ranskalaiset rypälejuomat.

Alkujaan talo on ollut saaristolaistorppa. Sähköjä sinne ei ole koskaan vedetty. Matka lähimmille sähkölinjoille onkin pitkä.

Aika palata halki härkälaidunten, huhtikuun loppumattomassa valossa.

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos uudesta kirjoituksesta!

Kreivi Kaari kirjoitti...

tätä lyrikointia on odoteltu, kiitos.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos näistä kuvista, sillä tänään paikalla käydessä talon välipohja oli jo romahtanut. Mielenkiintoinen retkikohde silti.

Esoteerisen maantieteen koulu, Marko Leppänen kirjoitti...

Kiitokset itse kullekin, ja eritoten edellisen kommentin tilannepäivityksestä. Niin ajan hammas puree, ja tuo on ollut ratkaiseva puraisu.