Vilukesän huomioita hallasta, katovuosista ja leivän tuhoamisesta

Ruiskuhilaan päälle istunut halla on Hugo Simbergin piruparkoja; tuhotyössään jo myöhässä, mutta puhkuu kuitenkin hyytävästi.

Töps, löts, tumps.

Marketissa kaupantäti kierteli leipähyllyjä ostoskärryjen kanssa. Tottuneen ikävystyneesti - hanskat kädessä kuin jotain epäpuhdasta käsitellen - hän tarkisti päivämäärämerkintöjä ja nakkeli leipäpaketteja kärryihin. Ja niin lähti taas pieni vuorellinen jätteeksi tulkittua viljajalostetta kunniattomaan kohtaloonsa. Sama rituaali toistuu päivittäin tuhansissa kaupoissa ympäri maan. Mitäpä siitä, virtaahan uutta leipää rekkarallina tilalle ulkomaita myöten.

Olipa kerran niinkin, että viljaa kunnioitettiin maan kultana. Sitä jouduttiin viljelemään omin käsin - ja tosissaan huolimaan sen menestymisen puolesta. Maita ja mantuja rymyävä vihollisjoukkokaan ei ollut niin pelätty kuin kirkkaassa yössä äänettömästi hiipivä näkymätön vainolainen, halla. Kun sarastuksen ensisäteet valaisivat hallayön jälkeen pellon, säihkyivät kuuraiset viljantähkät kuin hopeoidut korut. Mikä hirvittävä kauneus se olikaan. Jyvät näyttivät vielä ehjiltä, mutta unettoman yön viettänyt tilallinen tiesi liian hyvin mitä kohta tapahtuisi: sulaessaan jyvien sisältö valuisi vesikirkkaana nesteenä pois ja jäljelle jäisi kuin pilkkaa tehden ainoastaan kuori, kuihtunut akana; viljan pääkallo.

Tätä kirjoittaessa lämpöä on viimeinkin luvassa, mutta kesäkuun jälkipuolisko 2014 oli useimmilla maamme mittausasemilla kolein vuodesta 1961 alkaneen havaintohistorian. Halla vieraili Pohjois-Karjalassa, jossa se kuritti erityisesti nuoria kuusia. Viljan kannalta halla on erityisen turmiollinen loppukesästä, jolloin vilja on ehtinyt jyvälle mutta ei ole vielä tuleentunut. Maantieteen professori Reino Kalliolan mukaan pelätyimpiä hallaöitä ovat perinteisesti olleet Laurin päivän (10.8.) jälkeiset "rautayöt"; yöt elokuun päiviä 11., 12. ja 13. vasten. Näinä öinä, joina tuhansia perheitä on joutunut syöstyksi onnettomiin kohtaloihin, on nähty paljon tähdenlentoja. Maa kohtaa silloin vuotuisella kierroksellaan meteoriparven, jonka radiantti eli ilmaantumispiste on Perseuksen tähdistössä. Putoavat tähdet, "Laurin kyyneleet", ovat siis kehystäneet mitä suurimman ahdistuksen näyttämöä.

Hallan vaara kasvaa, kun päivä on ollut kolean pohjoistuulinen ja pilvinen mutta tyyntyy ja kirkastuu illaksi. Topelius kuvaa tätä kolkkoa tilannetta mieleenpainuvasti Maamme-kirjassa. Maamies katselee vainiotaan tuskaisin mielin, kun pohjoiselle iltataivaalle revennyt kirkas murtuma laajenee koko taivaan alalle. Ilma on seisahtanut ja tähkäpäät ovat aivan liikkumatta.

"Ei pilveä, ei tuulenhenkäystä! Ennemmin rankkaa sadetta, ukkosilmaa ja myrskyä kuin tätä hirmuista, selkeätä, kummallista, äänetöntä luonnon hiljaisuutta, joka ennustaa hävittäjän salaista lähestymistä elokuun yönä."

Jotkut yrittivät torjua hallaa virittelemällä tulia peltojen pientarille, toiset vetivät pitkiä köysiä vainion halki ja yrittivät viljaa liikuttelemalla estää sitä paleltumasta, monet vain rukoilivat. Mutta jos halla oli tosissaan, mikään ei auttanut ja sen jäljiltä koittanut aamu, jona "kaikki on hiljaista ja sädehtivän kirkasta", sai isännän putoamaan polvilleen ja vaipumaan äänettömään nyyhkytykseen. Hänelle oli selvää, että tie hautaan olisi lyhyempi kuin seuraavaan kesään.

Historian sivuilta muistamme, että varsinkin vuosina 1696-97 halla puri elokuista viljaa haikalan ahnaudella. Nuo kesät olivat muutenkin lohduttoman viileitä ja sateisia siinä missä talvet pitkiä ja viljan talvehtimisen kannalta vaarallisen oikuttelevaisia. Seurauksena kahdesta perättäisestä huonosta vuodesta oli nälänhätä, joka välittömine lieveilmiöineen tappoi 28-30 prosenttia suomalaisista. Siis melkein joka kolmannen. Se on ainutlaatuisen paljon koko Euroopan historiassa, uskomaton suonenisku ja murhenäytelmä.

Kurjuuden takana oli koko pohjoista pallonpuoliskoa koetellut kylmempi jakso, "pikkujääkausi". Se kesti neljä vuosisataa (noin 1450-1850) ja oli ankarimmillaan juuri 1690-luvulla. Jääkauden pesämuniksi jääneet jäätiköt Skandeilla alkoivat voitokkaasti laajeta. Lontoossa Thames-joki jäätyi säännöllisesti ja niin vankasti, että sen kannella pidettiin isoja Frost Fair -markkinoita. Hollannissa jäätyneet kanavat olivat ilakoinnin aihe ja suosittu maalausten aihe. Hallan kukistamat viininköynnökset ja sateen homehduttama vilja vaikuttivat kuitenkin syvästi eurooppalaiseen psyykeeseen. Teoksessaan Jumalan vihan ruoska (2012) historioitsija Mirkka Lappalainen kuvailee "suuren kylmyyden vuosisatoja" nälän, sotien ja noitavainojen ajaksi, jona vanhan maailman asukas koki itse Kaikkivaltiaan kääntäneen hänelle selkänsä.

"Tappiot ja katovuodet olivat rangaistuksia pahoista teoista. Kun massa-armeijat, kulkutaudit ja onnettomat säät koettelivat Eurooppaa, sekalaiset maailmanlopun profeetat saivat paljon kuulijoita. Maailmaa pidettiin vanhana ja koettelemukset antoivat ymmärtää, että viimeinen tuomio oli lähestymässä. Lopun aikojen tunnelmat heijastuivat musiikkiin, kirjallisuuteen ja maalaustaiteeseen. Barokin raskasmielisyys sointui yhteen huonojen säiden, satojen ja ankeiden sotien kanssa. 1600-luvun maalaustaiteessa kaiken maallisen katoavaisuutta esittävät vanitas-asetelmat pääkalloineen olivat suosittuja. Mielen sairauksista puhuttiin ja muodikkain oli melankolia, eräänlainen vakavan masennuksen muoto."

Suomen nälänhädässä - jonka tappavuus per capita oli korkeampi kuin yhdenkään Afrikasta verkkokalvoillemme välitetyn tv-tragedian - koirat ja kissatkin syötiin, sitten olkisilppua, nahkaa ja sammalta. Talot, kylät ja kokonaiset seudut autioituivat. Pahiten nälkää nähneissä osissa maata, Kainuussa ja Lapissa, väestöstä kuoli yli 40 prosenttia. Pelon leivän loppumisesta täytyy olla geeneissämme. Kylmänä kesänä se nousee lähemmäksi pintaa: olemme helpommin ilottomia ja apeita. Moni pakenee koleutta - suihkukoneella etelään.

Ehkä leivän ylimielinen haaskaus, jossa hygieniahysteeriset elintarvikeviranomaiset ovat lopulta vain kansankollektiivin ilmaisukanava, on tiedostamaton vastareaktio puutteen ylisukupolviselle kaiulle. Mieleen tulee Pohjois-Amerikan luoteisrannikon intiaanien potlatch-rituaali, jossa tuhotaan omaisuutta - ennen kanootteja, nykyisin kodinkoneita - vaikutusvallasta kilpaillessa. Voimme vakuutta itsellemme olevamme erossa luonnosta - joka meidät kerran "petti" - tai ainakin luonnon yläpuolella, kun meillä on varaa silmittömästi tuhota markettiemme jokapäiväisissä potlatcheissa leipää, mikä on myös kaikesta ruoasta symbolisesti vahvinta.

Töps, löts, tumps.