Haloo Berliini, kuuluuko? - Suomen ja Saksan kulku- ja viestiyhteyksien finaali 1944-45

Kirjoituksen kuvituksena sopivat palvelemaan saksalaisvalmisteiset Stug III -rynnäkkötykit eli "Sturmit", joita olemme kohdanneet matkan varrella Haminassa, Helsingissä ja Miehikkälässä. Mallia valmistettiin yli 10 500 vaunua. Suomi hankki 59 kappaletta, joista tosin vain puolet ehti mukaan jatkosodan taisteluihin.

Toisen maailmansodan keskeisistä ratkaisuhetkistä 1944 on tullut kuluneeksi tasavuosikymmeniä. Yksi 70 vuoden takaisista tapahtumista oli Suomen ja Saksan aseveljeyden katkeaminen tunnetun katkerine ja savunhajuisine seurauksineen. Valtiollinen avioero sai syynsä maailmanpalon keskeisiltä Euroopan näyttämöiltä ja toimeenpanijansa poliittisista kabineteista. Kuitenkin yhteys Helsingin ja Berliinin välissä mureni myös konkreettisesti ennen muodollista välirikkoa. Puhumme nyt kulku- ja viestiyhteyksistä valtioiden kesken.

Wehrmachtin kenraali Waldemar Erfurth sivusi ohimennen asiaa suomennetussa vuoden 1944 Sotapäiväkirjassaan. Erfurth toimi Mikkelissä 1941-1944 yhteysupseerina, toisin sanoen keskeisenä hermosäikeenä Suomen ja Saksan ylimmän sodanjohdon välillä. Heinäkuun 27. 1944 hän merkitsi päiväkirjaansa, että hyökkäävät neuvostojoukot Baltiassa olivat tunkeutuneet Siaulian-Riian maantien ja rautatien yli. Tällä itärintaman mittasuhteissa sinällään vähäpätöisellä liikkeellä oli odottamaton vaikutuksensa, jonka havaitakseen ei tarvinnut olla lähelläkään rintamaa: "Suorat puhelinyhteytemme valtakuntaan ovat nyt katkenneet."

Suomen ja Saksan välinen puhelinlanka oli jäänyt siis vihollisen selustaan. Venäläiset pioneerit olivat tietysti heti katkaisseet linjan sen strategisen merkityksen vuoksi; ei ryhtynyt piippalakki sakulle sentraalisantraksi.

Yhteyden palauttaminen ei ollut näköpiirissä nopeasti pahenevassa rintamatilanteessa. Väinänlinnan pohjoispuolisen syvän läpimurron myötä koko Pohjoisen armeijaryhmän asema oli muuttumassa kriittiseksi. Seuraavana päivänä Erfurth sai selvitetyksi, että puhelinyhteys Saksan päämajan kanssa olisi mahdollinen ainoastaan Libaun kautta tai vaihtoehtoisesti pitkää kiertotietä Oslo-Pohjois-Norja-Rovaniemi. Kummankin kuuluvuus oli pääsääntöisesti huono. Suhinaa, pauketta ja omituisia kilahduksia riitti, ja kukapa tiesi mahdollisista ylimääräisistä korvista linjalla.

Aihetta aseveljien väliseen yhteydenpitoon luonnollisesti riitti. Uusin huoli oli suomalaisten taholta odotettavissa oleva reaktio Saksan aikeeseen vetää pois Kannaksen joukkojen avuksi sijoitettu ja musertavan päättäväisesti Viipurinlahdella vihollisen maihinnousuyritykset torjunut 122. Divisioona. Mannerheim oli tasokkaan saksalaisdivisioonan irrottamisesta hyvin pahoillaan ja tulkitsi tämän merkiksi Saksan itärintamalla muodostuneen tilanteen suuresta vakavuudesta. Tulkinta oli oikea. Erfurth myönsi sen synkkäsävyisesti päiväkirjassaan: "He [venäläiset] keräävät nyt kaikki voimansa Saksan rintamaa vastaan ja toivovat voivansa aikaansaada siellä muutamassa viikossa loppuratkaisun. Suomen kysymykset selviävät itsestään, kun Saksa on lopullisesti lyöty."

Modernit rynnäkkötykit tulivat tarpeeseen Kannaksen ratkaisutaisteluissa kesä-heinäkuussa 1944. Allekirjoittaneen yhä elossa oleva isosetä toimi tällaisen vaunun ampujana ja johtajana muun muassa Kuuterselässä ja Tali-Ihantalassa.

Laihaa lohtua 64-vuotiaalle yhteysupseerille antoi sotilassoittokunnan ulkoilmakonsertti Pitkäjärven leirissä. Kaunis heinäkuun sää vallitsi eikä sodasta ollut tietoakaan. Listalla oli sekä saksalaisia marsseja että suomalaisia kansanlauluja. Seuraava aamu (29.7.) toi muassaan kuitenkin uutta jobinpostia. Yhteyksien katkeaminen jatkui: Lufthansa oli lopettanut Berliinin-liikenteen. "Lennetään kuitenkin vielä Riikaan. Maanteitse olemme nyt erotetut Saksasta. Liikenne Saksaan on kuitenkin vielä meritse mahdollinen."

Finnairin edeltäjä Aero Oy oli lopettanut lennot Berliiniin jo kesäkuun myötä. Reitti oli käynyt villiksi. Joskus koneesta löytyi lennon jälkeen salaperäisiä luodinreikiä ja melko usein Berliiniä lähestyvä kone joutui jäämään kiertelemään sivummalle Saksan pääkaupunkiin parhaillaan kohdistuvan ilmahyökkäyksen vuoksi. Riski matkustajakone Kalevan kohtalon toistumisesta oli liian suuri.

Siviilireittiliikenteen lopettaminen oli moraalinen tappio. Se kiistatta osoitti, ettei Suomen mahtava suojelija pystynyt enää turvaamaan edes omia ydinalueitaan. Samalla se oli suonenisku liike-elämän, tieteen, kulttuurin ja henkilökohtaisten kontaktien ylläpitämiselle. Hiljalleen saavuttamattomuuksiin vajoavasta Saksasta kantautui muutenkin kummia: suuri joukko korkeaa upseeristoa oli sekaantunut Hitlerin vastaiseen murhayritykseen (20.7.). Sitä tuskin voitiin hyväksyä, mutta ei hyväksytty myöskään attentaattia seurannutta valtavaa teloitusaaltoa. Attentaatin näkyvä seuraus Suomessa oli, että kaikki Saksan asevoimien edustajat alkoivat uuden ohjesäännön mukaisesti tehdä ennen vain SS:n käytäntönä ollutta "saksalaistervehdystä" (Deutscher Gruß), josta sittemmin tuli sekä ikoninen että tabu.

Virallisen tason yhteydenpito jatkui yhä päivittäisen kuriirilentokoneen avulla. Myös kaukokirjoitin eli telex jatkoi kiihkeää raksuttamistaan. Osalla kaukokirjoittimista oli oma mereen laskettu lennätinkaapelinsa, kun taas osa jakoi puhelinliikenteen kanssa samat linjat ja vaivat. Tärkeä yhteysesikunta Nordin viestiasema sijoittui Naisvuoren luolastoon eli Mikkelin viestikeskus Lokkiin.

Elokuun alkaessa venäläiset läähättivät pitkän juoksunsa jälkeen jo Varsovan porteilla. Sitten itärintama vakiintui, mutta Suomen ja Saksan vääjäämätön ja jo käytännön yhteyksien tasolla pitkälti todeksi käynyt erkaannus jatkui kypsymistään. Välit olivat viimeiseen asti rikkumattoman korrektit. Tulossa olevan eron kipua se ei vähentänyt.

Helsingin surkuhupaisaa tilanahtautta osoittaa Sotamuseon Sturmin sijoitus tiiviille parkkipaikalle.

Viimein Suomi sopi Stalinin kanssa aselevosta, joka astui voimaan 4.9. Kuusi päivää myöhemmin kello 13 lähti Saksan lähetystö laajoine seurueineen junalla Helsingin asemalta. Saattamassa oli Erfurthin mukaan paljon kansaa ja ilmassa syvän hiljaisuuden leimaamaa "todellista ja vilpitöntä liikutusta". Diplomaattistatuksella kulkenut joukko palasi Ruotsin kautta kotiin, enää se oli oikeasti turvallinen reitti.

Mittavat joukkojen vetäytymiset tapahtuivat joko suoraan meritse Saksaan tai - niin kuin suuren enemmistön osalta oli asian laita - pitkää kiertotietä Norjan kautta. Lapin harvoja ja alkeellisia maanteitä 20. Vuoristoarmeijan 213 000 miehen kalustoineen ja varusteineen oli mahdoton vetäytyä Neuvostoliiton sanelemassa kahden viikon määräajassa (realistinen aikataulu olisi ollut kuusi kuukautta). Alkoi Lapin sota, jota kumpikaan osapuoli ei olisi halunnut eikä uskonut tapahtuvaksi.

Virallisen aseveljeyden päätyttyä Saksan yhteydenpito harvalukuisiin suomalaiskumppaneihinsa oli salaisen radioliikenteen (radioasema muun muassa Pitäjänmäellä Helvarin radiotehtaassa) ja sukellusveneiden varassa (u-vene haki esimerkiksi Lauri Törnin Saksaan tammikuussa 1945). Korkealaatuisista valokuvistaan tunnettua tabloid-koon taisteluaikakausilehti Signaalia, jota parhaimmillaan julkaistiin 30 kielellä, painettiin suomeksi ilmeisesti vielä alkuvuodesta 1945. Suomeen niitä ei ainakaan toimitettu V-ohjusten matkassa, kuten joissakin tapauksissa Britanniaan.

Sitten Berliini mykistyi.

Saksalaisten Lapin-vetäytymistä käsittelimme viime vuonna konkreettisten maastolöydösten kautta:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2013/07/festung-lyngen-kasivarren-eraita.html

Itärintaman olemuksen yleistä analyysia:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2013/02/railo-nimelta-itarintama-sananen.html

Suoraan Kipparvuoren suoneen

Kipparvuoren maisema on uljas, mutta jatkuu myös graniitin uumenissa.

Helsingin mäkien aateliin kuuluu Kipparvuori Herttoniemen läntisessä rannassa. Mitoiltaan pieni mutta profiililtaan sitäkin uljaampi kalliomuodostelma kantaa ryhdikkäästi nimensä "vuori"-liitettä. Mantereen puolelta kallio on hämäävän lempeälinjainen, mutta merenpuolinen jyrkänne herättelee partaallaan käyskentelevässä ylevyyden väristäviä tuntemuksia. Näköaloiltaan Kipparvuori tarjoaa lyömättömäksi havaittuja elementtejä: vesistön kareilevaa selkää ja mahdollisuutta lennättää katse kaukaisuuteen. Näitä ominaisuuksia arvosti jo se esihistoriallinen klaani, joka laati röykkiöhaudan paadelle.

Takavuosikymmeninä Kipparvuorella vallitsi unohduksen sees. Huvila-aika oli seudulta päättynyt ja teollisuusalueen reunalla mäki oli suhteellisen kaukana asutuksesta. Allekirjoittanut muistelee kaiholla eräitä 1990-luvun iltaöisiä pysähdyksiä Kipparvuorelle, jonne tuli piipahdettua pyöräillessä idän ja keskustan väliä. Jylhä erämaisuuden sirpale piteli juurellaan pientä kaurismäkeläisittäin nuhjuista satamaa ja toisella sivustallaan arkkitehtuuriltaan milteipä vinksahtaneen erikoista vanhaa huvilaa. Saman vuosikymmenen lopulta lähtien lähistölle on pukannut uutta kerrostaloa - prosessi joka edelleen jatkuu - ja näin mäki on kokenut renessanssinsa ihmisen oleskelupaikkana. Mantereen puolelta sinne kutsutaan nyt porrasviritelmin. Useiden lähiökallioiden tavoin se on silti alueensa villin vapaa vyöhyke, jonne keskuskontrollin ote yltää vain lipsuen.

Kipparvuori ei paljasta kaikkea ensisilmäisyllä. Syvälle sen graniittisydämeen kulkee valtasuoni, joka on tämän kertaisen retkemme kulminaatiopiste. Suoni on ihmisen louhima ja kerran siinä virtasi vilkkaasti jotain, mutta mitä?

Esitämme arvelumme pian. Ensin vedämme jalkaan hyvät kengät ja käsiin hanskat ja laskeudumme vuoren syrjää lähelle vesirajaa.

Aikoinaan alas rantaan johtivat tukevat tikasportaat. Nyt laskeutuminen on tarkkuutta ja varoivaisuutta vaativa suoritus.Tunnelille johtava lautasilta on myös kuumottavassa kunnossa.

Tässä kohtaa silta on lähinnä symbolinen ja kulku de facto käsivoimien varassa.

Hei vaan vuoren jäkälille, joiden kanssa joudutaan sillanjämällä likeisen naamatusten. Jäkälä on esimerkki yhteistyön voimasta. Se koostuu sieniosakkaasta ja leväosakkaasta (tai syanobakteeriosakkaasta). Sieni toimittaa yhteiseen talouteen mineraaleja ja estää sitä kuivumasta, viherhiukkasia sisältävä levä taas hoitaa yhteyttämisen eli järjestää itselleen ja sieniosakkaalle sokeria. Näin tulee karuimmasta karuinkin paikka valloitetutuksi.

Ollaan saavuttu satamatasanteelle. Ennen sen valmistumista 1950-luvulla tässä oli uimarien hyppypaikka, josta saattoi dyykata 11,5 metrin korkeudesta 4-5 metriä syvään mereen. Hyppy vaati juosten otettua vauhtia, jotta kallioon saatiin turvallinen etäisyys.

Osa betonikentästä on ollut kaakeloitua.

Alukset kiinnittäytyivät keltaisiin renkaisiin, jotka oli helppo havaita hämärässäkin. Tapana oli, että miehistö maalasi laivansa nimen kallioon. Niitä seinämä kuulemma olikin ennen täynnänsä.

Paikassa voi vielä aistia häivähdyksen menneen ajan satamaromantiikkaa.

Vaan muistakaamme vuoren salaperäinen suoni.

Päivänvalo jää taakse, aika sytyttää lyhty.

On edetty ehkä sata metriä ja käännytty katsomaan tulosuuntaan. Tunneli on viivasuora. Sen molemmilla seinillä on rakenteet, uudemmat ja vahnemmat, jotka ovat liittyneet kuljettimiin ja putkiin.

Tunneli loppuu kohtaan, joka on tukittu lohkarein toiselta puolelta: jo kadonneen tuotantolaitoksen maanalaisesta osastosta käsin. Nyt järkäleiden takana lienee kerrostalon kellari.

Palaamassa takaisin. Ajatuksellisesti jo kaukaiseksi muuttunut lämmin suvi-ilta pilkistää kolosta, joka on antelias kulkutie sentään lepakoille.

Mitä käyttöä tunneli on palvellut?

Todennäköisesti se liittyy alueella 1960-1993 sijainneen Öljynpuristamo Oy:n toimintaan. Puristamo valmisti auringonkukansiemenien, kopran, soijan ja rypsin kaltaisista öljykasveista öljyä lähinnä elintarviketeollisuuden käyttöön. Isoin asiakas oli heti naapurissa, Niittaajankadulla sijainnut Paasivaaran margariinitehdas.1960-luvulla se niitti mainetta jäämällä kiinni kissanraatojen käyttämisestä tuotteisiinsa (syntyi loruja, kuten "Ennen Paasivaaran rinteillä juoksenteli kissa - nyt se tulee kotiin Kulta-paketissa") ja sen kontolle on myös pantu Kipparlahden edesmenneen uimarannan pilaaminen jäteöljyillä.

Vuonna 1993 öljynpuristamo irtisanoi 2/3 tuotannon henkilökunnasta ja muutti uusiin tiloihin Kirkkonummen Kantvikiin. Alueelle alkoi nousta asuintaloja. Kuljetustunneli - kerran niin suurin ponnistuksin louhittu - hylättiin ja tukittiin.

Olisi vähättelyä kutsua tunnelia salaisen Helsingin säikeeksi, sillä kaupunki taloineen ja teineen on oleva hyvin väliaikainen siihen verrattuna. Se tulee säilymään merkkinä ajastamme niin pitkälle tulevaisuuteen kuin itse Kipparvuori pysyy sijoillaan. Mikään ei muista niin kuin peruskallio.

Takaisin ylhäällä. Postmodernia arkkitehtuuria edustavat rakennukset ja erämainen luonto luovat epätodellisen yhdistelmän.

Kipparvuoren viimeisen huvilan (n:o 25) kohtaloksi koitui punakukko 1990-luvun lopulla. Herttoniemen huvilayhteisöön kuului noin 80 huvilaa. Pari niistä paloi, loput purettiin. Yksikään ei jäänyt jäljelle - eräänlainen saavutus sekin Stadilta. (kuva: Kari Hakli)

Teinit kaljoittelevat hienossa maisemassa. Usein kallioiden suoja-aidat ovat hysteeristä liioittelua, mutta eivät ehkä Kipparvuoren tapauksessa.

Mäen lakiosan karuus estää sitä kasvamasta umpeen ja kutsuu huomaansa pusikoitumisen aikakaudella uhanalaistuvaa ketokasvillisuutta. Tässä säihkyy mäkitervakko. Tahmea "terva" sen varsissa estää pikkuöttiäisiä kapuamaan kukkiin; mesi on varattu vain lentäjille, jotka voivat kuljettaa siitepölyn kauemmaksi.

Valtakunnanarkeologi Hjalmar Appelgren-Kivalo huokaisi täällä 1910. Hän joutui tuolloin toteamaan, että Kipparvuoren muinaishauta oli tuhottu ja sen kiviä oli ilmeisesti käytetty alueen huviloiden piharakenteisiin.

Kipparvuoren kaameaan aavelaivaan tutustuimme viisi vuotta sitten:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2009/09/kipparlahden-kaamea-aavelaiva.html

Kipparvuoren suonesta vinkkasi kajakista käsin maailmaa tarkasteleva T. Nevalainen, mistä kyseiselle herralle kiitokset. Hänen ja kumppaneiden seikkailuja voi lukea Melontareitit-sivustolta:
http://melontareitit.com/ 

Vilukesän huomioita hallasta, katovuosista ja leivän tuhoamisesta

Ruiskuhilaan päälle istunut halla on Hugo Simbergin piruparkoja; tuhotyössään jo myöhässä, mutta puhkuu kuitenkin hyytävästi.

Töps, löts, tumps.

Marketissa kaupantäti kierteli leipähyllyjä ostoskärryjen kanssa. Tottuneen ikävystyneesti - hanskat kädessä kuin jotain epäpuhdasta käsitellen - hän tarkisti päivämäärämerkintöjä ja nakkeli leipäpaketteja kärryihin. Ja niin lähti taas pieni vuorellinen jätteeksi tulkittua viljajalostetta kunniattomaan kohtaloonsa. Sama rituaali toistuu päivittäin tuhansissa kaupoissa ympäri maan. Mitäpä siitä, virtaahan uutta leipää rekkarallina tilalle ulkomaita myöten.

Olipa kerran niinkin, että viljaa kunnioitettiin maan kultana. Sitä jouduttiin viljelemään omin käsin - ja tosissaan huolimaan sen menestymisen puolesta. Maita ja mantuja rymyävä vihollisjoukkokaan ei ollut niin pelätty kuin kirkkaassa yössä äänettömästi hiipivä näkymätön vainolainen, halla. Kun sarastuksen ensisäteet valaisivat hallayön jälkeen pellon, säihkyivät kuuraiset viljantähkät kuin hopeoidut korut. Mikä hirvittävä kauneus se olikaan. Jyvät näyttivät vielä ehjiltä, mutta unettoman yön viettänyt tilallinen tiesi liian hyvin mitä kohta tapahtuisi: sulaessaan jyvien sisältö valuisi vesikirkkaana nesteenä pois ja jäljelle jäisi kuin pilkkaa tehden ainoastaan kuori, kuihtunut akana; viljan pääkallo.

Tätä kirjoittaessa lämpöä on viimeinkin luvassa, mutta kesäkuun jälkipuolisko 2014 oli useimmilla maamme mittausasemilla kolein vuodesta 1961 alkaneen havaintohistorian. Halla vieraili Pohjois-Karjalassa, jossa se kuritti erityisesti nuoria kuusia. Viljan kannalta halla on erityisen turmiollinen loppukesästä, jolloin vilja on ehtinyt jyvälle mutta ei ole vielä tuleentunut. Maantieteen professori Reino Kalliolan mukaan pelätyimpiä hallaöitä ovat perinteisesti olleet Laurin päivän (10.8.) jälkeiset "rautayöt"; yöt elokuun päiviä 11., 12. ja 13. vasten. Näinä öinä, joina tuhansia perheitä on joutunut syöstyksi onnettomiin kohtaloihin, on nähty paljon tähdenlentoja. Maa kohtaa silloin vuotuisella kierroksellaan meteoriparven, jonka radiantti eli ilmaantumispiste on Perseuksen tähdistössä. Putoavat tähdet, "Laurin kyyneleet", ovat siis kehystäneet mitä suurimman ahdistuksen näyttämöä.

Hallan vaara kasvaa, kun päivä on ollut kolean pohjoistuulinen ja pilvinen mutta tyyntyy ja kirkastuu illaksi. Topelius kuvaa tätä kolkkoa tilannetta mieleenpainuvasti Maamme-kirjassa. Maamies katselee vainiotaan tuskaisin mielin, kun pohjoiselle iltataivaalle revennyt kirkas murtuma laajenee koko taivaan alalle. Ilma on seisahtanut ja tähkäpäät ovat aivan liikkumatta.

"Ei pilveä, ei tuulenhenkäystä! Ennemmin rankkaa sadetta, ukkosilmaa ja myrskyä kuin tätä hirmuista, selkeätä, kummallista, äänetöntä luonnon hiljaisuutta, joka ennustaa hävittäjän salaista lähestymistä elokuun yönä."

Jotkut yrittivät torjua hallaa virittelemällä tulia peltojen pientarille, toiset vetivät pitkiä köysiä vainion halki ja yrittivät viljaa liikuttelemalla estää sitä paleltumasta, monet vain rukoilivat. Mutta jos halla oli tosissaan, mikään ei auttanut ja sen jäljiltä koittanut aamu, jona "kaikki on hiljaista ja sädehtivän kirkasta", sai isännän putoamaan polvilleen ja vaipumaan äänettömään nyyhkytykseen. Hänelle oli selvää, että tie hautaan olisi lyhyempi kuin seuraavaan kesään.

Historian sivuilta muistamme, että varsinkin vuosina 1696-97 halla puri elokuista viljaa haikalan ahnaudella. Nuo kesät olivat muutenkin lohduttoman viileitä ja sateisia siinä missä talvet pitkiä ja viljan talvehtimisen kannalta vaarallisen oikuttelevaisia. Seurauksena kahdesta perättäisestä huonosta vuodesta oli nälänhätä, joka välittömine lieveilmiöineen tappoi 28-30 prosenttia suomalaisista. Siis melkein joka kolmannen. Se on ainutlaatuisen paljon koko Euroopan historiassa, uskomaton suonenisku ja murhenäytelmä.

Kurjuuden takana oli koko pohjoista pallonpuoliskoa koetellut kylmempi jakso, "pikkujääkausi". Se kesti neljä vuosisataa (noin 1450-1850) ja oli ankarimmillaan juuri 1690-luvulla. Jääkauden pesämuniksi jääneet jäätiköt Skandeilla alkoivat voitokkaasti laajeta. Lontoossa Thames-joki jäätyi säännöllisesti ja niin vankasti, että sen kannella pidettiin isoja Frost Fair -markkinoita. Hollannissa jäätyneet kanavat olivat ilakoinnin aihe ja suosittu maalausten aihe. Hallan kukistamat viininköynnökset ja sateen homehduttama vilja vaikuttivat kuitenkin syvästi eurooppalaiseen psyykeeseen. Teoksessaan Jumalan vihan ruoska (2012) historioitsija Mirkka Lappalainen kuvailee "suuren kylmyyden vuosisatoja" nälän, sotien ja noitavainojen ajaksi, jona vanhan maailman asukas koki itse Kaikkivaltiaan kääntäneen hänelle selkänsä.

"Tappiot ja katovuodet olivat rangaistuksia pahoista teoista. Kun massa-armeijat, kulkutaudit ja onnettomat säät koettelivat Eurooppaa, sekalaiset maailmanlopun profeetat saivat paljon kuulijoita. Maailmaa pidettiin vanhana ja koettelemukset antoivat ymmärtää, että viimeinen tuomio oli lähestymässä. Lopun aikojen tunnelmat heijastuivat musiikkiin, kirjallisuuteen ja maalaustaiteeseen. Barokin raskasmielisyys sointui yhteen huonojen säiden, satojen ja ankeiden sotien kanssa. 1600-luvun maalaustaiteessa kaiken maallisen katoavaisuutta esittävät vanitas-asetelmat pääkalloineen olivat suosittuja. Mielen sairauksista puhuttiin ja muodikkain oli melankolia, eräänlainen vakavan masennuksen muoto."

Suomen nälänhädässä - jonka tappavuus per capita oli korkeampi kuin yhdenkään Afrikasta verkkokalvoillemme välitetyn tv-tragedian - koirat ja kissatkin syötiin, sitten olkisilppua, nahkaa ja sammalta. Talot, kylät ja kokonaiset seudut autioituivat. Pahiten nälkää nähneissä osissa maata, Kainuussa ja Lapissa, väestöstä kuoli yli 40 prosenttia. Pelon leivän loppumisesta täytyy olla geeneissämme. Kylmänä kesänä se nousee lähemmäksi pintaa: olemme helpommin ilottomia ja apeita. Moni pakenee koleutta - suihkukoneella etelään.

Ehkä leivän ylimielinen haaskaus, jossa hygieniahysteeriset elintarvikeviranomaiset ovat lopulta vain kansankollektiivin ilmaisukanava, on tiedostamaton vastareaktio puutteen ylisukupolviselle kaiulle. Mieleen tulee Pohjois-Amerikan luoteisrannikon intiaanien potlatch-rituaali, jossa tuhotaan omaisuutta - ennen kanootteja, nykyisin kodinkoneita - vaikutusvallasta kilpaillessa. Voimme vakuutta itsellemme olevamme erossa luonnosta - joka meidät kerran "petti" - tai ainakin luonnon yläpuolella, kun meillä on varaa silmittömästi tuhota markettiemme jokapäiväisissä potlatcheissa leipää, mikä on myös kaikesta ruoasta symbolisesti vahvinta.

Töps, löts, tumps.