Olipa kerran 1970-luvulla pieni porvoolaistyttö. Hän kävi ekaa tai tokaa luokkaa koulussa. Eräänä aamuna hän heräsi kuumeisena ja joutui jäämään kotiin. Sängyssä makaaminen oli tylsää ja hän yritti keksiä jotain tekemistä. Kaikki sarjakuvat oli plärätty ja telkkarista tuli pelkkää testikuvaa. Silloin välähti ajatus: hän kirjoittaisi Kekkoselle. Tietenkin, kenellepä muulle. Hän kertoisi olevansa kipeänä kotona ja kysyisi mitä Kekkoselle kuuluisi, oliko hänellä ollut paljon töitä Suomen johtamisessa ja oliko hänen täytynyt välillä jäädä kotiin kipeänä. Tuumasta toimeen: tikkukirjaimet eivät syntyneet vielä aivan tasakokoisina, mutta olivat kuitenkin luettavia.
Kohta kirje oli valmis. Heltyneet vanhemmat auttoivat, että se saatiin todella postiin Tasavallan Presidentille osoitettuna. Viikot vierivät ja kirje oli jo unohtunut, kun eräänä päivänä postilaatikosta löytyi iso juhlallisen näköinen kirjekuori Suomen vaakunalla varustettuna. Kekkonen oli vastannnut! Kirje luettiin monet kerrat. Presidentti oli kirjoittanut henkilökohtaisesti, kertonut ilahtuneensa pikkutytön kirjeestä, maininnut jotain kuulumisiaan ja toivottanut nuorelle kansalaiselle terveitä päiviä ja koulumenestystä.
Tarina on tosi, se sattui allekirjoittaneen lähipiiriin kuuluneelle ihmiselle. Se piirtää yhden mikrohistoriallisen vedon isoon kuvaan. Tässä ei oteta kantaa Kekkosen politiikkaan, vaan katsotaan häntä ilmiönä. Kekkonen eli UKK oli jo eläessään kulttihahmo, instituutio, synonyymi maan isälle, liki kansallinen suojeluspyhimys. Hän sai vastaanottaa huomionosoituksia, jollaiset oli normaalisti varattu vain edesmenneille suurmiehille. Hänen synnyinkotinsa Lepikon torppa muutettiin museoksi 1966 hänen vallassa olonsa kymmenvuotispyykillä, hänen 75-vuotissyntymäpäivänään 3.9.1975 laskettiin liikkeelle hänen kuvaansa kantava 500 markan seteli (se valittiin sittemmin Suomen kauneimmaksi seteliksi, tietysti) ja 80-vuotispäivänään Kekkonen sai nimikkokatunsa Helsingin Kampista. Vuonna 1983 Kekkosen mukaan nimettiin kansallispuisto, Suomen toiseksi suurin lajissaan. Enää puuttui, että hän olisi saanut nimikkokaupungin.
UKK:n elämä 1900-1986 jakautuu kahteen 43 vuoden osaan, joista ensimmäistä leimasi ankara kommunismin ja Neuvostoliiton vastaisuus ja jälkimmäistä maltti, luoviminen, peluruus ja akrobatia idänsuhteissa. Kurssin käännös tapahtui yhtenä yönä helmikuussa 1943, kun Suomen hallituksen ydin keräytyi salaiseen kokoukseen kuulemaan sotilaallisen analyysin Saksan kärsimästä Stalingradin tappiosta. Johtopäätös oli, että Suomi oli sodan häviävällä puolella ja neukkujen kanssa pitäisi oppia kaveeraamaan. Kekkonen otti tämän onkeensa ja hyvin. Ilmeisesti siksi hän oli niin korvaamattomaksi kasvanut ja vapaita käsiä nauttiva johtaja, joka ruletti aina 1950-luvulta 1980-luvulle.
Jos Kekkonen halusi hoitaa jonkun asian, niin sen hän myös teki; tarvittaessa suoralla mahtikäskyllä ohi normaalin päätöksenteon portaiden. Tultaessa 1970-luvulle Kekkonen oli jo niin suuri, että hän saattoi ilmoittaa katsovansa seuraavat vaalit turhiksi - eihän kuitenkaan olisi ketään realistista haastajaa. Poikkeuslaki jatkokaudesta säädettiin 1973 ja "turhilta" vaaleilta säästyttiin. Vuoden 1978 vaaleissa yhdeksän puoluetta, kärjessään neljä suurinta (SDP, Keskusta, SKDL ja Kokoomus) asettuvat Kekkosen taakse. Hän sai 260 valitsijamiestä kolmesta sadasta, sensaatiomaisen riemuvoiton. Kuten tiedämme, viimeiselle kaudelleen Kekkosen ei olisi silti kannattanut lähteä. Ote alkoi lipsua ja syksyllä 1981 hänen oli pakko jättää tehtävänsä. Sysäys oli Islannin vierailu, joka oli mennyt kiusallisen seniilisti. UKK ei oikein edes tiedostanut lentokentällä vastassa ollutta isäntämaan presidenttiä.
Merkille pantavaa on, että erottuaan Kekkonen jäi asumaan presidentin virka-asuntoon kuolemaansa saakka. Virka-asuntoa ei oltu tarkoitettu ex-pressojen eläkelukaaliksi, mutta kukapa olisi tohtinut Urkkia häätää. Ei ole sitä paitsi kaukaa haettua otaksua, että hän saattoi kuvitella toimivansa edelleen presidenttinä. Hänen viimeisten vuosien tervydentilastaan ei vieläkään tiedetä mitään tarkkaa - henkilääkäreiden lausunnot olivat diplomaattisia ja sittemmin hoitodokumentit on lukittu tuntemattomaan holviin Meilahden sairaalaan - mutta ilmeisesti vaivana oli vaskulaarinen dementia. Onneksi UKK sai muun elämänsä elää hyvinkin terveenä. Niin hän jaksoi juottaa päiväkausia neuvostojohtajia johonkin Suomelle myönteiseen ratkaisuun, kiivetä palmuun, hiihtää Lappi ympäriinsä ja vastata vielä pikkutyttöjen kirjeisiinkin.
Museoesittelyt eivät yleensä ole tapanamme, mutta - kuten jo todettua - UKK:n suhteen ovat olleet suuremmatkin poikkeukset aiheellisia. Käymme tässä Suomen viimeisen todellisen presidentin edustusasunnossa.
Tamminiemen rakennutti tukkukauppias Nissen vuonna 1904. Ennen Kekkosta taloa käyttivät presidentin virka-asuntona Ryti ja Mannerheim. Paasikivestä paikka sijaitsi sietämättömän kaukana maaseudulla; alueella saattoi jopa törmätä lehmään.
Heti eteisen jälkeen tullaan suureen saliin.
Täällä tapahtuivat Kekkosen "lastenkutsut" eli säännölliset illanvietot Suomen nuoren polven älymystön kanssa. Lastenkutsuilla UKK muun muassa kuunteli nuorten näkemyksiä huumeista - ja pian monen nimimerkin aktiivikynäilijä kirjoittikin Suomen Kuvalehteen marihuanasta, joka "ei tee kissankipeää sen polttajalle". Saman salin ikkunoista Ryti ja Ribbentrop ihailivat juhannuksen 1944 vaaleaa yötä sen jälkeen kun Ryti oli vakuuttanut uskollisuutta Berliinille.
Suoraan huvilakodin edestä alkavat Seurasaareselän hiihtomahdollisuudet, joita talon isäntä käytti hyväkseen aina kun mahdollista. Rantasaunassa kokoontui joka lauantai "Tamminiemen saunaseura". Kekkonen kävi löylykilpailuja - jotka usein voitti - vaikutusvaltaisen vieraskaartin kanssa. Niiden ohella päätettiin maan asioista. Myös neuvostojohtajia kävi saunassa. Rakennus oli 1970-luvulla todennäköisesti sekä CIA:n että MI6:n salakuuntelema.
Pallotuoli ja raskasta seitsemänkymmentäluvun sohvaosastoa.
Lisää lahjoja.
Kaiken ytimessä: tässä UKK työskenteli. Pöydän vasemmalla laidalla Helsingin Puhelinyhdistyksen 1973 lahjoittama erikoispuhelin, jollaisia oli valmistettu vain yksi. Siinä oli ohjelmoidut yhden napin pikavalinnat tärkeisiin numeroihin ja kaiutin, jotta puhelua saattoi kuunnella kädet vapaina. Pödyällä näkyvä mikrofoni oli osa laitetta.
Kekkosen ylivertainen varjo ulottui Tamminiemeen haudankin takaa. Hänen jälkeensä presidentin edustusasunnolle ei voitu kuvitellakaan mitään muuta käyttöä kuin että siitä tulisi UKK:n jälkihehkua välittävä pyhiinvaelluskohde. Tämä päätettiin heti 1986 ja seuraavana vuonna yleisö virtasi sisään.
Totta on sekin, että nykyisillä nousukasmaisesti paisuneilla standardeilla Tamminiemi olisi presidentin käyttöön aivan liian pieni, alkeellinen ja epäkäytännöllinen. Saulia ja Jenniä ei voisi kuvitella taloon. Ja hyvä niin: pysyköön Seurasaarenselän ylväs valkea talo ison K:n kämppänä.
Iso K (ja joku pikkupoika läntisestä naapurimaasta) luontoretkellä.
7 kommenttia:
Tämä ei liity Kekkoseen, mutta talon historiaan kuitenkin. Tamminiemen alla on myös bunkkeri. Bunkkeri louhittiin vuonna 1944 Mannerheimin toimiessa presidenttinä. Pommisuojaan pääsi aikanaan suoraan päärakennuksesta portaita pitkin. Bunkkeria on viimevuosina jonkin verran kunnostettu ja muun muassa pari vuotta sitten Open House Helsingin yhteydessä siellä pääsi yleisö käymään.
Salista johtavat puiset portaat ovat jo lahonneet. Nyt sisäänkäynti on meren puolelta. Pommisuoja ei ole koolla pilattu. Käytävää pitkin päässä noin reilun 10 neliömetrin tilaan. Bunkkeria ei päästy koskaan testaamaan sen alkuperäisessä käyttötarkoituksessa.
Tarina kertoo, että bunkkeri oli myös Mannerheim pakoreitti, jos talo olisi vallattu, niin Marsalkka oli livahtanut bunkkerin kautta ulos ja rannassa odottavalla veneellä pakoon merelle. Tarina kertoo, että rannassa olisi ollut koko ajan vene lähtövalmiina mahdollista pakoa varten.
Juhani Styrman
Kiitos, Juhani, tuo on hyvin kiintoisaa tietoa.
Siinä Tamminiemen lähellä Meilahden metsän kallioseinämässä on myös pommisuojia, joissa on vieläpä modernit sotilasalueen kyltit. Eivät liity suoraan Tamminiemen omaan pommisuojaan, mutta niissä on ollut valtakunnallisia hallintotoimintoja sodan aikana, varmaankin tarkoituksella presidentin lähellä ja suojakin oli luonnollisesti presidentin ennen mainitsemaasi uutta luolaa.
Ymmärtää Mannerheimin huolen ja pakovalmistelun. On jälkikäteen ajateltuna pienoinen ihme, ettei Neuvostoliitto vaatinut hänen päätään vadille. Hänellähän oli myös syanidikapseli mukanaan pidätyksen varalle.
Blogin hiljainen vakiasiakas kiittää hienosta UKK-tekstistä. Koska aihe liippaa läheltä, tohdin toivottaa kirjoittajan tervetulleeksi tutustumaan myös hieman tuntemattomampaan UKK-kohteeseen: Urho Kekkosen arkistoon Orimattilassa. Talomme on rakennettu jo 1930-luvulla, mutta 1970 presidentti Kekkonen perusti siihen nimeään kantavan arkistosäätiön, jonka toiminta jatkuu edelleen. Talomme sisustus on pidetty uskollisesti 70-luvun asussa, mutta "salaisuuksien taloksikin" parjattu arkisto on vastoin monia ennakkoluuloja nykyään täysin avoin kaikille.
Terv. Janne Ridanpää / UKK-arkisto
Kiitän nöyrimmin palautteesta ja kutsusta. Itsekin olen elänyt luulossa, että Orimattilan arkisto on lähes hermeettisen tiukasti suljettu salaisuuksien laakso. Mielelläni ja sen kunniaksi kokien piipahdan jollain sopivalla hetkellä tahollanne.
Tervetuloa taloon! Ilmoittele vaikka minulle sähköpostilla etukäteen, kun olet mahdollista Orimattilan-retkeäsi suunnittelemassa (yhteystiedot nettisivuillamme). Pystynemme myös pienillä lisätiedoilla etsimään tuon porvoolaistytön kirjeen - kansalaiskirjeenvaihto on säilynyt melko kattavasti kokoelmissamme.
Janne Ridanpää
Haluan kiittää aivan mahtavasta blogista! Tuoreelle helsinkiläiselle tämä on mitä parhain ja miellyttävin tapa tutustua ensin virtuaalisesti mielenkiintoisiin kohteisiin ja vierailla niissä sitten livenä. Samalla mieli haikenee huomatessaan, että osa mielenkiintoisista paikoista, kuten esimerkiksi Käpylän Vuoritalo, ovat joutuneet taipumaan kehityksen tai vandalismin taakan alle.
Ole hyvä, Taneli. Mukavaa kuulla, että blogista on ollut hyötyä. Muutoksen maailmassa mielenkiintoiset paikat tosiaan katoavat ja erityisesti Helsingissä niille on vain vähän elintilaa tehokkuuden ja standardisaation hallitessa maankäyttöä. Kaikista paikoista voi silti löytää enemmän kuin äkkivilkaisulla näyttäisi.
Lähetä kommentti