sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Historian sivuilta: Helsingin asuntopolitiikka ja luonto (1943)

Pääkaupunkilaiset ovat aina altistaneet itsensä luonnolle - jopa mielellään (kuva: Helsingin kaupunginmuseo).

Jos ihminen on tarkkanäköinen ja viisas, kestävät hänen sanansa ajan tuomioistuimessa. Sellainen ihminen oli luontomme herkkä mutta täsmällinen kuvaaja, kasvimaantieteen professori Reino Kalliola (1909 - 1982). Hän toimi 33 vuotta valtion luonnonsuojeluvalvojana, kokien niin ensimmäisten kansallispuistojen romanttisen hohdokkaan perustamisen kuin uuden ajan ympäristöongelmat saastekysymyksineen. Kaiken aikaa hän jakoi luonnontuntemustaan opettajan, tutkijan, valokuvaajan ja kirjailijan ominaisuudessa.

Helsinkiläisten oikeudesta lähiluontoon väännetään parhaillaan kättä - ratkaisevalla tavalla. Kysymys itsessään on sellainen, johon professori Kalliola otti kantaa jo seitsemän vuosikymmentä sitten. Hän retkeili kautta valtakunnan Hangosta Petsamoon, oli kotonaan tiettömissä erämaissa, mutta ei kokenut luonnon läsnäoloa merkityksettömänä pääkaupungissa - ei edes maailmansodan erityisvaatimuksien puristuksessa. Tämä siksi, että hän ei puoltanut luontoa vain sen itsensä vuoksi, vaan myös ihmisen hyvinvoinnin edistäjänä.

Seuraavassa otteita Kalliolan kirjoituksesta Helsingin asuntopolitiikka ja luonto, joka julkaistiin alkujaan Suomen Kuvalehdessä n:o 50 / 1943 sekä myöhemmin artikkelikokoelmassa Luonto sydämellä (1978). Kirjoituksen syntyaikana Itämeren tyttären helmoissa helottavaa luontoa ei uhannut utooppiseksi katsottava metropolivisio vaan huvila-asutuksen rönsyily. Tältä osin tilanne on siis muuttunut. Mitä tulee Kalliolan ydinviestin osuvuuteen nykypäivänä, sen arvioikoon kukin tahollaan.

****

Myöskin näissä kivimuureissa asumaan tuomituilla sadoillatuhansilla helsinkiläisillä on oikeus päästä osallisiksi siitä virkistyksestä, minkä arki-iltainen tai sunnuntainen oleskelu vapaassa luonnossa - ja vain se - voi tuottaa. Mutta missä he voivat terveydellisen ulkoiluharrastuksensa tyydyttää tai luontoelämyksistä nauttia, jos Seurasaarentien varret tai Degerö taikka yleensä kaikki kaupungin lähimmät saaret ja rannat rakennetaan huviloita täyteen?

Ei, kaikki vielä vapaina säilyneet Helsingin rannat - niitä ei ole enää paljon - ja samoin riittävän laajat metsä- ja kallioalueet muuallakin kaupunkimme liepeillä on välttämättä säilytettävä luonnonalueina, joissa kaikki kaupunkilaiset voivat virkistyksekseen vapaasti liikkua.

Asutus - joka olkoon mahdollisimman suuressa määrässä Louhijan esittämää huvilakaupunkityyppiä - on sijoitettava kauemmaksi nykyisestä kaupungista ja merenrannoilta Haagan-Oulunkylän linjan pohjoispuolelle levittäytyvään sisämaahan, ja sielläkin luonnonsuojelualueiden kanssa sopivasti vuorottelemaan.

Eräitä Helsingin äärellä olevia luontoalueita on jo muodostettu kansanpuistoiksi. Niiden lukua ja laajuutta olisi kuitenkin huomattavasti lisättävä, ja niihin olisi liitettävä varsinaisia luonnonsuojelualueita jotka tarjoaisivat kouluopetuksessa ja tieteellisessä tutkimuksessa käyttökelpoisen kuvan Helsingin seudun alkuperäisistä luonnonkasvoista.

Ruotsissa valmistui äskettäin lomankäyttökomitean laaja mietintö, mikä sisältää ehdotuksen laiksi ulkoilualueiden varaamisesta kaupunkien ja muiden asutuskeskusten tarpeiksi. Meillä Suomessa ei lainsäädäntö vielä ole ehtinyt tasoittaa tietä sosiaaliseen luonnonsuojeluun, mutta nähtävästi sekin tulee ennen pitkää tapahtumaan.

Suur-Helsinkiä suunniteltaessa muistettakoon siis jättää runsaasti tilaa vapaalle kauniille luonnolle. Sitä vaatii tulevien huvilakaupunginosienkin asukkaiden paras, mutta ennen kaikkea niiden satojentuhansien hyvinvointi, joilla ei ilmeisesti tule olemaan huvilaa uudessa onnellisessa Helsingissäkään.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Viittaat ilmeisesti Vartiosaareen, josta olet paljon ennenkin kirjoittanut ja joka nyt on päätymässä keskustamisen piiriin ;)

Näin pk-seudun luonnossa paljon kulkevana ja siitä nauttivana pidän Vartiosaaren virkistyskäytön ongelmana sitä, että sinne on keskeisestä sijainnistaan huolimatta huonot yhteydet. Vartiosaarelaiset ampuivat itseään jalkaan, kun vastustivat kävelysiltaa ja halusivat pitää saaren eristettynä, hyvin pienen piirin virkistysalueena, lähiluontona joillekin sadoille ihmisille.

Fakta on, että pk-seudulla asuu paljon ihmisiä ja se asettaa reunaehdot myös virkistyskäyttöön jätettäville pöpeliköille. Vartiosaarella ei keskeisestä sijainnistaan johtuen ollut mahdollisuuksia pysyä nykyisenkaltaisena. Sen olisi voinut ehkä "pelastaa" idän Seurasaareksi, mutta kun itsekkäästi haluaa kaiken, käy usein niin ettei saa mitään.

Ollaan onnellisia siitä, että melko kulkematonta metsää löytyy edelleen verrattain lyhyiden matkojen päästä Helsingin keskustasta ja että Helsigin edustalle jää jatkossakin saaria, joilla nauttia merestä ja luonnosta ilman lajitovereiden häirintää.

Kiitokset hyvästä blogista! Pari vuotta sitten löysin ja sittemmin on varmaan kaikki jutut tullut luettua.

Esoteerisen maantieteen koulu, Marko Leppänen kirjoitti...

Kiitokset kommentista.

Kalliolan tekstin yhä ajankohtainen viitattavuusvoima ei rajoitu vain Vartiosaaren tapaukseen. Lienee turha kuvitella, että pyrkimys rakentaa Helsingin lähiluonto päättyisi kyseisen paikan uhraukseen. Menemättä tässä pidemmälle Vartiosaaren tapaukseen, kyseenalaistan kuitenkin sen logiikan, että "huonot yhteydet" tekevät jonkun arvokkaan paikan hävittämisestä perusteltua.

Koko Helsingin "rakentamispaine versus luonnon säästäminen" -keskustelussa olisi aiheellista pyrkiä valottamaan ilmiön juuria eikä vain näkyviä versoja. Alla eräitä kysymyksiä, joita kannattaisi asiassa pohtia:

Ketä Helsingin visioitu kasvattaminen todella palvelee? Kuka sitä haluaa? Haluavatko jo olemassaolevat helsinkiläiset kaupunkinsa visioitua kasvattamista? Entä keitä ja mistä ovat metropolivisionäärien tulevat helsinkiläiset? Missä on heidän työpaikkansa - ja ovatko nämä olemassa vielä parin vuosikymmenen jälkeenkin? Onko lähiluonnon tuottamia ekosysteemipalveluita ja elinvoimaista biodiversiteettiä realistista säilyttää suunnitellun kasvun rinnalla - ja onko tälle asiantuntijoiden tukea? Miksi on valittu vain yksi tulevaisuudenskenaario vailla vaihtoehtoisia malleja ja suunnitelmia, kun tulevaisuus on luonnollisesti täynnä epävarmuustekijöitä? Ja lopulta: millaisiin uhrauksiin - huomioiden kaikki punnittavissa olevat vaikutukset - ollaan valmiita, että visioitu "metropoli" saadaan?