Varjoisassa kirkkonummelaismetsikössä sijaitseva Villa Mehu on kaiken-mahdollistavuuden valtakunta, joka on johtanut itse itseään viimeiset yhdeksän vuotta.
"Mitä on tämä todellisuuden ydin? Se on satua ja taikaa, se on äärettömän syvää ilmehikkyyttä ja merkitsevyyttä, joka on kaikkeen kätkettynä, kunhan vain sen pystyy näkemään. 'Taiteellinen voitto' on sitä suurempi, kuta vähäisempi on, jokapäiväiseltä kannalta katsoen, sen ulkonainen aihe."
Näin kirjoitti filosofi Eino Kaila alkujaan Yleisradiolle 1943 laatimassaan dialogissa Syvähenkinen elämä - Keskusteluja viimeisistä kysymyksistä. Sanat oli pantu taiteilijan suuhun, joka oli keskustelun toinen osapuoli.
Idea on kiehtova ja tosi. Taiteellinen voitto on suurin, kun jokin vähäiseltä ja arkiselta vaikuttava saadaan paljastamaan särmän verran sisäavaruutensa ihmeellisyyttä ja viisautta. Yksin kvanttimekaniikka osoittaa, ettei mikään ole vähempää kuin satua ja taikaa. Syyttä ei lausunut Niels Bohr, että "ne jotka eivät ole hämmästyneet tutustuessaan kvanttimekaniikkaan, eivät ole mitenkään voineet ymmärtää sitä."
Entä kun koko ihmisen elämä muuttuu yhdeksi jatkuvaksi kokonaistaideteokseksi? Onko taiteellinen voitto silloin lopullinen - vai palaako ruutu puhki, taiteellisuus syö itsensä ja jäljelle jää vain impulsiivinen performanssi, tuskainen kuin musiikki ilman taukoja?
Tällaisia pohtii, kun astelee synkkää metsäpolkua Kirkkonummen Veklahdessa. Aurinko ei juuri tiheikköön yllä, mutta oudon karnevalistiset luomukset omaavat himmeää hehkua. Humaljärvi on näkymättömissä, vaan eräs syntymähumala lähellä, iholla. Ollaan saavuttu yhdeksän vuotta sitten manan majoille käyneen persoonasuuruus, tanssija Elis Sinistön (1912-2004) satuvaltakuntaan.
Lukuun ottamatta kolmea autokuormallista kattopeltejä, rakensi Sinistö maailmansa, runsaudesarvimaisen elämänesityksensä, hylkytavarasta ja tanssijan singahtelevan mielen rajattomuuksiin tähystävistä ideoista. Arjen ja mysteerin ero haipui. Huumori oli hellää niin tönivänä kuin myötätuntoisena. Kiinteyden ja vakavuuden harmaa laasti alkoi rapista fasadista, jonka tietämättömyyden ja pelon supistama ihmismieli on rakentanut itsensä ja ilmiömaailman välille. Nyt näyttämö toisaalta tuntuu myös groteskilta; sille kontekstin antanut maestro puuttuu ja vain syksyn tuuli heiluttaa kuusenoksassa kuin hirtettynä riippuvaa barbie-nukkea.
"Ainoa ero minun ja hullun välillä on se, että en ole hullu", veisteli tunnetusti Salvador Dali - ja osui erään ilmiön ytimeen. Kaikista aloista on taide se, missä ylitetään suvereeneimmin "normaalin" ja "epänormaalin" rajoja. Moni taiteilija viipyy tuon näkymättömän ja aaltoilevan rajan villimmällä puolella liian pitkään ja joutuu joko väliaikaisesti tai pysyvästi pökerryksiin, jopa lataamolle. Mieleen tulee Sinistön kollega Vatslav Nižinski (1890-1950), jonka tähti ehti säkenöidä vain muutaman vuoden ennen kuin kärvensi jo legendaarisuuteen yltäneen nuoren lahjakkuuden. Poikkeusherkkyydellä ja pulppuavilla näyillä on hintansa eivätkä ne yleensä ole itse valittuja tai edes toivottuja lahjoja. Niinhän sitä on shamaaneista ja tietäjistäkin sanottu: ammattikunta ei ollut haluttu, mutta napsahti joillekin osaksi.
Moderni kansantaide eli ITE-taide (englanniksi kulkee termillä Outsider Art) tarjoaa jokaiselle miehelle ja naiselle kohtuullisen kunniallisen syyn riisua normaliuden pakkopaita. Kokonaisten pihapiirien rakentaminen visionäärisiksi ympäristöiksi on eräs tämän taiteenkentän sara. Juuri tätä teki myös Sinistö. Hänen elämänsä ja persoonansa on hienosti kiteytetty Erkki Pirtolan tekstissä, johon linkkaamme kuvaretken lopussa. Emme siis tässä esittele häntä laajemmin. Kunhan kävelemme Mehutietä ja annamme sen annin näyttäytyä.
Kosmisten ajatusten lomaan on saanut sopivaa konkretiaa korjailemalla fillareita...
Aina voitaisiin kysyä mikä ero on kylähullulla ja ITE-taiteilijalla, mutta mitäpä sillä on väliä. Jos jollain on väliä, niin tekemisen motiivilla ja vastuulla. Aihe on mitä epämuodikkain, sillä individualismin leimaama aikamme haluaa täydellä rintamalla vapauksia, minä-minä-minän estotonta toteuttamista. Näiden halujen kyltymättömät aallot lyövät näkyvästi esiin juuri taiteilijakunnan kohdalla. Eivät taiteilijat välttämättä ole sen egokeskeisempiä kuin muutkaan, ovatpahan vain ilmaisijoina suurten virtausten näkyväksi-tekijöitä. Yleiseltä vaikuttaa oman pahoinvoinnin purkaminen taideteoksen muotoon. Ja mikäs siinä, se voi olla terapeuttista. Mutta kenties tuollainen teos olisi syytä hävittää niin kuin vatiin siepattu oksennus tai räkäinen kertakäyttönenäliina eikä panna ihmisten ilmoille altistamaan muita vaikutukselleen. Näin on tehty vanhastaan Japanissa: sisäinen taakka maalauksena paperille ja eldis alle. Tuhka tuo kathariksen. Maailman ei tarvitse tietää kaikkea, mitä on päästetty menemään.
Allekirjoittanut tapasi puolalaisfilosofi Henryk Skolimowskin (1930-), kun tämä vieraili Kuvataideakatemiassa 1990-luvun lopulla. Skolimowski puhui taiteen merkityksestä ja tehtävästä eräänlaisena ihmisyyden kirkastajana, johon liittyy egon ylittäminen, arvokkuuden ja kauneuden lisääntyminen. Hänen mukaansa 1900-luvun alkuun saakka taide enimmäkseen palveli tällaisia päämääriä. Sitten kauneutta, tasapainoa ja arvokkuutta alettiin kyseenalaistaa ja pian aktiviisesti kieltää ja häpäistä. Skolimowski kutsui tarkoitushakuisen tuhoisaa ja rumaa tuotantoa "nekrofiiliseksi taiteeksi". Hän piti sellaista hyökkäyksenä psyykettä vastaan, koska se yrittää maalata peittoon koko ihmisenä olemisen merkitystä ja potentiaa. Ääriesimerkkinä hän kertoi newyorkilaisesta performance-taiteiljasta, joka teki kutsuvierasjoukon edessä taideteoksena itsemurhan.
Eräs ystävä on kiertänyt Helsingin gallerioita käytännössä joka viikonloppu parikymmentä vuotta. Sitähän piti siis kysyä: mikä on nekrofiilisen tuotannon osuus tarjonnasta? Vastaus kuului, että noin 80 prosenttia. Kuihtumisen, kuoleman ja tuhon esittämisellä on paikkansa - kuuluvathan ne todellisuuteen, valmistelevat ylevän kokemusta ja antavat elämän jokaiselle hetkelle tähdellisyyden - mutta vailla pointtia oleva nihilistinen visvassa ja hirttoköysissä kieriskely on eri asia, luisuma, taiteilijan vastuun unohtamista.
Yllä olevilla mietteillä ei ole kuitenkaan tarkoitus vihjata Sinistön tuotannon suuntaan. Ei alkuunkaan. Hänestä tuulee elämä navakkana, vaikka maallisen vaelluksena päättymisestä on jo aikaa. Muutenkin ne jotka ovat tunteneet Veklahden visionäärin, kertovat mitä hienoimmasta ihmisestä.
Enemmittä johdannoitta, maestrosta lisää täällä:
http://fifi.voima.fi/voima-artikkeli/2004/numero-9/kaarmeilta-paasy-kielletty
Toisen metsään vetäytyneen elämäntaiteilijan, Kati Sinenmaan, kivilinnoitukseen tutustuimme vuosi sitten:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2012/10/kivenpyorittajan-urbaani-metsahovi.html
8 kommenttia:
Kiitos taas tämän vinkin, käytiin tämäkin paikka katsomassa. Huikea kokemus, en osaa kuvailla sanoin miltä tuntui tuolla olla, samalla ihanaa, kamalaa, jännittävää, kaunista ja vähän pelottavaa.
Vaan tälläkin paikalla oli yhteys omaan isääni - iso osa Sinistön kattopelleistä on peräisin isäni pihasta, joka asutti noin 30v. sitten mökkiä Veklahdella ja oli hyviä tuttuja taiteilijan kanssa. Sieltä Sinistö oli niitä isoja peltejä käsin raahannut yksi kerrallaan kotiinsa, asfaltti kirskuen. :) Isä kertoi myös Sinistöllä olleen erikoinen tapa tehdä leipää uunin puutteessa: tyhjään hernerokkatölkkiin vettä ja jauhoja(ja toivottavasti edes vähän jotain muuta!) ja kamiinaan kypsentymään.
Välillä mies matkasi bussilla ostamaan vaijeria ja mitä milloinkin tarvitsi elämiseen, muuten eli pitkälti oman metsän antimista, sieniä kokkaili jne.
Mutta hauskoja sattumia nämä :) Isäni tosin on sellainen seikkailijaluonne että hän lienee nuohonnut puolet Suomesta nähden sen kaikki eksoottiset ja unohdetut kolkat. Pitääkin kysyä häneltäkin jatkossa retkivinkkejä!
Mainiota kuulla monella tasolla vaikuttaneesta retkielämyksestä, johon liittyy henkilökohtaistakin kosketuspintaa perhehistorian muodossa. Kiitos kun jaoit nämä anekdootit Sinistöstä. Sitä saattoi ihan sisäisin silmin nähdä hänet, pienen jäntevän miehen, raahaamassa kattopeltejä pitkin maantien syrjää - ja paistamassa säilykepurkkileipää jossain menninkäishenkisessä majassa.
Kuulostaa tosiaan siltä, että sinun kannattaisi kysellä isältäsi retkivinkkejä - ja muutenkin istua alas hänen kanssaan kuulemaan retkillään näkemästään ja kokemastaan. Nuo eksoottiset ja unohdetut kolkat kun eivät pääsääntöisesti kuulu matkaoppaiden ja virallisten historiikkien maailmaan. Tieto niistä on siksi(kin) arvokasta ja kiehtovaa.
Oli hauska nähdä kuvia Mehutieltä. Asuin lapsena Sinistön lähimpänä naapurina 70-luvun alkupuolella. Käytiin joskus kun uskaltiin moikkaamassa tätä mielenkiintoista keksijää/filosofia/nudistia/erakkoa. Silloin hän ei päästänyt aikuisia tontilleen mutta joskus näytti meille lapsille uusia keksintöjään, vanhemmat ei juurikaan tykännyt kun siellä käytiin mutta kyllä äijä oli ihan normaali, lukenut mm Rousseaun "Takaisin luontoon" josta hän sai idean ostaa tuon alueen läheltä venäläisten miehittämää "Porkkalan" aluetta.
Kiitos, Pantse. Hienoa kuulla omakohtaisia muistoja Sinistöstä. Veijarimaista, että tuohon aikaan hän ei päästänyt aikuisia tontilleen mutta lapsia kylläkin. Ehkä Sinistö oli Jeesuksen linjoilla ja tuumi, että taivasten valtakunta on lasten kaltaisten...
Mielenkiintoista, että projekti sai alkunsa Rosseaun "Takaisin luontoon" teoksesta. Sinistö otti kehotuksen kirjaimellisesti ja jalosti siitä vahvasti oman näköisensä tien.
Kävin paikalla Sinistön vieraana vuonna 1988. Muistoissani alue oli vähemmän metsittynyt ja varsinkin värikkäämpi, monet nyt harmaat rakennelmat oli maalattu kirkkailla väreillä.
Muistini mukaan uimakäytössä oli pyöreähkö kuoppa joka nyt kuvissasi oli kuivana.
Sinistöstä minulle jäi itse se vaikutelma, että hän oli omalaatuinen mutta ei sillä tavoin höperö, tai "hullu", kuin muista lähteistä kuvittelisi.
Sinistöstä on yksi dokumenttifilmi Youtubessa, mutta muistini mukaan televisiosta on tullut toinenkin.
Kiitos muistitiedoista, on arvokasta täydentää kuvaa Sinistöstä ja Villa Mehusta.
Kuulin juuri miehestä sellaisen muistelon, että kun hän tuli käymään Helsingissä talvella, niin hän yöpyi merenjäällä makuupussissa, vaikka olisi ollut sisätilojakin tarjolla. Oli kaupunki ja keskuslämmitys ilmeisesti niin hankala luonnonlapselle.
Kävimme Eelis Sinistöä tapaamassa v.1987 kesällä Meeri Hiltusen kanssa.
Olimme tekemässä juttua Elanto-lehteen 10-numeroon.
Minä kirjoitin ja Meeri ja joku muukin kuvasi.
Eelis oli lämmittänyt meille savusaunan eikä hän tiennyt,että Meeri oli syntynyt savusaunassa ja mie olin saunonut lapsuuteni Oiva-papan savusaunassa.
Juttelimme kaiken ohessa väreistä ja astrologiasta,koska olen opiskellut astrologiaa v.1980 lähtien ja väriterapiasta kirjoitin kirjan kesällä 1990.
Lehdessä on meistä kolmesta ihana kuva,koska kaikilla oli oranssia päällä.
Elis oli Kalat ja rakentanut jo 30 v. Villa Mehua.Hän oli syntynyt Kalevalan päivänä vuonna ennen 1. maailmansotaa.Saunoimme yhdessä ja Elis on naturisti ja mystikko(ei nudisti).Elanto-lehdellä saattaa olla tallella lehtikin 10/1987.En unohda Elistä koskaan.
Lämmöllä Helena Luukkonen(nimi jolla kirjoitin jutun).
Helena, kiitos hienon muiston jakamisesta. On ollut etuoikeus tavata Elis Sinistö ja vieläpä saunoa savusaunassa hänen kanssaan. Taatusti ikimuistoinen kohtaaminen. Olisi mukavaa löytää tuo lehti.
Lähetä kommentti