Nurmikentän aave: Hesperian puiston poistunut tehdasraide

Tarinaa kantava paikka, jossa nurmi ei jaksa.

Tätä kirjoittaessa kumajaa elokuisen illan pehmeän lehväinkuiskailun lomasta trendikäs pop. Flow-festivaalihan se siellä, kuuden kilometrin päässä Suvilahdessa. Tapahtuman paikkavalinta on esimerkki yhdestä jo vuosia jatkuneesta urbaanista ilmiöstä. Nimittäin siitä, että erilainen chillailu, hengailu, piknik, pop up, skeittailu, sirkustelu ynnä muu hipsteröinti, hiphoppailu, performointi, etnoilu, stageilu ja graffittelu ovat saaneet käyttöönsä yhä uusia paikkoja, jotka aiemmin olivat sivullisilta suljettuja ja joissa tehtiin jotain vakavan arkista ja usein suorastaan järeää. Flow-festareiden Suvilahti oli, kuten tunnettua, voimalaitos- ja kaasunvarastointialue ennen kuin sitä muutama vuosi sitten alettiin avata ja muokata kulttuurikeskuksen suuntaan. Lopullinen merkki vallan vaihtumisesta oli alueen vanhan keskitysleirimallisen (yläosastaan kaartuvan) piikkilanka-aidan purkaminen vuosi tai pari sitten. Sitä vasten ei ollut kiva parkkeerata Jopoja eikä ottaa frendikuvia FB:iin.

Suvilahti on vain yksi esimerkki. Poistuneet Helsingin kantakaupungista ovat melkein kaikki tehtaat ja muut konkreettista lopputulosta tuottavat laitokset, olipa kyse sitten meijeristä, hattutehtaasta, olutpanimosta, veturikonepajasta, telakasta tai kaapelitehtaasta. Niiden tiloissa on joko näyttöpäätetyöntekijöiden uniikin cooleja työhuoneita espressokoneineen tai näyttöpäätetyöntekijöiden vapaa-ajan huvituksekseen räätälöityjä viihdekeskuksia, joissa myös mahdolliset ulkotilat ovat individualismin, näyttäytymisen ja kuluttamisen kiitorataa. Myös eräät oppilaitokset ovat seuranneet teollisuustilojen uusiokäytön muotia, esimerkkeinä Kookos Oy:n vanhaan saippuatehdasrakennukseen asettunut Teatterikorkeakoulu ja Elannon entiseen leipätehtaaseen muuttanut Kuvataideakatemia (molemmat sijaitsevat Sörnäisissä). Onko kuvatun kaltainen tuotanto- ja samalla rouhevuuspakoinen kehitys ollut kaupungin aluehengen ja toiminallisuuden kannalta hyvä vai huono asia, se on oma monisyinen kysymyksensä ja tietysti isojen yhteiskunnallisten ja kansainvälistenkin linjojen ilmentymää. Mutta ilmiö on joka tapauksessa merkillepantava ja kiintoisa.

Eräs varhainen kaupunkilaisten niin sanotusti haltuun ottama paikka on Hietsun uimaranta. Se syntyi vahingossa 1920-luvulla hiekkavaraston hiekkavuoren sorruttua aitojensa läpi viereiselle kaatopaikalle. Ilakoivat töölöläiset alkoivat käyttää paikkaa uimarantana ja kaupunki totesi viisaasti, että olkoon sitten sellainen. Toinen varhainen mutta enemmän vaiheittaisen avautumiskehityksen näyttämö on Töölönlahden länsipuolen rannat eli Hesperian puisto. Itse puisto perustettiin jo 1890-luvulla, mutta nykyisen oopperan kohdalla toimi 1820-luvulta vuoteen 1965 Töölönlahden sokeritehdas, jonka alue jatkui aikoinaan rantaan asti ja jonka rautatie kulki puiston halki sen ääni- ja muuta maisemaa luonnollisestikin suuresti halliten.

Sokeritehtaan laituriin saapui raakasokerilastissa laivoja niin Lontoosta ja Amsterdamista kuin Kuubasta ja Jaavalta. Tehdas oli pienoisyhteiskunta kymmenine valmistuslaitoksineen, makasiineineen ja asuintaloineen. Päärakennus oli Engelin 1840-luvulla suunnittelema ja kuvista päätellen tajuttoman hieno. Suomen suurimmaksi alallaan kasvanut laitos muutti lopulta Kirkkonummelle. Korkea savupiippu räjäytettiin, koko historiallinen tehdasmiljöö (lukuun ottamatta yhtä 1950-rakennettua konttorirakennusta) pantiin maan tasalle. Puistossa kulkenut rautatie purettiin. Sen pituinen se? Ei ihan.

Varsinkin tällaisena kuivana kesänä eräs asia Töölönlahden rannan tuntumassa muistuttaa ajoista, jolloin alue ei ollut ainoastaan pimpeli-pom -henkisessä käytössä, vaan leimallisesti myös raskaan tuotannon ja logistiikan näyttämö. Tämä asia, eräänlainen kesäpäivän aave, on jo mainittu sokeritehtaan rautatie. Siitä on jäljellä ratapenkka, joka on arkeologisesti lähestyen hyvin selvä jäänne mutta konventionaalisesti tarkasteltuna kuitenkin vaatimaton maastonmuoto, joka jää helposti huomaamatta. Mutta sisältämänsä soran ja hiekan vuoksi se on erittäin kuiva kohta, josta ruoho ensimmäisenä kuloontuu, jos vedensaanti käy niukaksi. Tällöin rautatiepohja ilmaantuu hetkellisesti kuin alleviivatusti näkyville.

Tultaessa Finlandia-talon suunnasta kohden pohjoista näkyy ratapohja hyvin. Se on vieressä kulkevaa pyörätietä korkeammalla ja saanut on saanut jaloilla äänestäneiden vähemmistöltä oman kinttupolun.

Rataa varten on tehty muutaman metrin korkuinen kallioleikkaus ja ratapohja on tuettu reunuskivin. Rata oli alkujaan kapearaiteinen, mutta muutettiin sitten normaalilevyiseksi. Rata purettiin 1966.

Ajan takaa kurkistava rata kaartaa ihmisringin takana ja erottuu pitkin puistoaukeaa.

Nurmi on kuivuttuaan hajonnut atomeiksi. Leppoistelu tuntuu karttavan ratapohjaa kuin vielä aavistaen lähestyvän tavarajunan mahdollisuuden.

Pohjoisempana ratapohja on saanut kaverikseen kivimatolaisen.

Töölönlahden maisemia kesäillassa. Veturin pilli on kaikunut hyvin kautta rantain.

Signe Branderin 1908 Kansallismuseon tornista pohjoiseen ottama kuva. Sokeritehtaan alue erottuu selvästi Hesperian puiston takana. Paikalla on noin 300-vuotinen teollinen perinne; ennen sokeritehdasta paikalla sijaitsi muun muassa tiilitehdas.

Ehkä ei monikaan Töölönlahden kulkijoista kiinnitä ratapohjaan huomiota. Edes kultaisessa kuihtumuksessaan vana ei tee suurta numeroa itsestään. Mutta siellä se silti on. Voimasuoni, jota myöten kulkivat hämärien aamujen sumussa lyhtysilmäiset veturit; puhkuvine pannuineen, loimottavine liekkeineen, raskaine kolahduksineen ja kimakoine vislauksineen. Satojen tonnien vaunulastilliset seurasivat nitisten ja maata järisyttäen perässä. Silkalla valtavuudellaan ihmismielen pysäyttäneeseen ilmestykseen liittyi potentiaalinen hengenvaara. Vaikka sitä saattoi ihailla turvallisella tavalla, oli kokemus kuitenkin luonteeltaan ylevä: sekä pelästymistä että ihailua sisältävä, nöyryyttä synnyttävä ja pohjavirroiltaan - arkisesta kaavustaan huolimatta - henkeä ravitseva. Oma erityistekijänsä on ollut myös puiston ja tehdasalueen rajannut tiilimuuri. Niin kuin ortodoksikristittyjen kirkon alttarialueella on seinä, jonka toiselle puolelle seurakunta ei näe ja jossa papit käyvät osana seremonia, niin myös sokeritehtaan katseilta suljettu alue edusti tuonpuoleisuutta ja salaisuutta, omalla tavallaan sakraalia.

Junat kulkivat vuosisadan Hesperian puistoa. Nokinen teräs uursi vahvan jäljen paikan identiteettiin. Nyt saaga on kätketty, mutta sen salakirjoitusmuste reseptiltään tujua. Niin väkevää, että se voi polttaa reiän paperiin. Tai nurmikenttään.

Kadonneen rantaradan perässä olimme myös Sörnäisissä myöhäissyksyllä 2010:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2010/11/sornaisten-rantatien-periferiatasku.html

Hesperiankatujen kuilun radan näimme sen viimeisenä olemassaolon päivänä toukuussa 2009:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2009/05/helsingin-urbaani-ratakuilu.html