Vihdin alueella lähellä Veikkolaa välkehtelee pitkulainen Palojärvi. Kun vaeltaa etelään noin 4,5 kilometriä pitkän järven vehmaita rantoja, suipponee allas ja muuttuu lopulta soistuneeksi ja kapeaksi lahdenperäksi. Vesi näyttää uomassa pysähtyneeltä. Mutta se on väärä havainto, mikä käy selväksi kunhan viitsii koluta lumpeita kasvavaa perukkaa yhä syvemmälle. Onkin ollut niin, että näennäisen tyynen pinnan alla on käynyt juoksu. Kohta sen väreet kohoavat pintaan aavistuksenomaisina juonteina ja sitten yhä selvempinä rypisytyksinä. Lopulta vesi intoutuu kivissä kuohahtelevaan laukkaan, laulamaan ääneen, ja niin pysähtyneisyyden illuusio on murtunut. Ollaan saavuttu Palakoskelle. Ja mikä takametsän pieni kaunotar koski onkaan. Kirkas se on silmältään, syvä uomaltaan ja rehevä rannaltaan, vuoriin idässä rajautuva.
Luonnon kivisessä urassa valtoimellaan juokseva vesi on paitsi itsesyntyinen taideteos myös väsymättömän myötätuntoinen ja kärsivällinen opettaja, joka opettaa ilmiömaailman erästä kaikkein hallitsevinta lainalaisuutta. Väliaikaisuus, muutoksen ainaisuus - se on purojen, jokien ja koskien viesti, niiden spontaani sanoma, jota ne jakavat 24/7. Kaikki oleva on osa todellisuutta, jonka ainoa pysyvä asia on pysymättömyys. Väistämättä toki luonnossa kaikki ilmentää muutosta, mutta ei ehkä mikään niin selvästi kuin kosken kuohuava vesi. Hybriksessään G.W.F. Hegel tapasi julistaa oppilailleen luentojensa alussa: "Hyvät herrat, voinen varmaan sanoa: en vain puhu totuutta, olen totuus." - mutta ottamansa kunnian olisi voinut säästää ja suoda kumeasti jymisevälle koskelle tai kristallisena tirskuvalle purolle.
Katse voi astua kuin askel kamaralle ja viivähtää siinä kuin matkalainen taukoetapilla, mutta koskeen astuessaan se ei kohtaan ainuttakaan kiinteää sekunnin murto-osaa. Tottumuksesta se voi ravata muutaman kerran jonkin tietyn kuplan perässä, mutta pian se luopuu tästä ilmeisen toivottomasta jahdista ja alkaa vain levätä - kellua - juoksevassa pinnassa. Tämä on mahdollista ainostaan antautumisen kautta niin kuin vedessäkin voi uida ainoastaan veden kantokykyyn luottava, muiden mennessä paniikkiin. Tämä kaikki koskee tietenkin mieltä. Juoksevan veden äärellä mieli ei voi muuta kuin tunnistaa universaalin lainalaisuuden, joka mitä suurimmissa määrin koskee sitä itseään. Nimittäin sen, että mielensisällöt ilmaantuvat, ovat ja haipuvat. Ne ovat pysymättömiä ja koska niitä ei tämän vuoksi voi saada kiinni, ei viisas sellaista yritäkään, vaan katselee niiden tuloa ja menoa niin kuin isoisä vekaraparven kirmailua.
Olisiko kosken äänimaailma liian intensiivinen, jos sen äärellä asuisi vaatimattomassa kesämajassa? Vai punoisiko ääni pitkäkestoisen rauhan maton kuulijaan?
Voisiko Mummusalin nimi olla kaukainen jäänne kivi- tai rautakaudelta, jolloin elämä luonnon armoilla on ollut äärettömän vaativaa, liiankin raskasta vanhuuden saavuttaneille, ja ikäihmisten tai muuten pysyvästi heikentyneiden paitsi kunniallisena myös usein käytännössä ainoana pakotienä kärsimyksistä on ollut ritualistinen itsemurha jyrkänteeltä alas? Tuhannen kyseenalaisen stoorin grand 'ol man Ior Bock kertoi tällaisesta käytännöstä. Ennen kuin torjumme sen huuhaana, ajatelkaamme, millaista olisi ollut elää vanhuksena ympärivuotista leirielämää ilman ainuttakaan nykyaikaisen maailman helpotusta. Yksikin vuorokausi moista olisi useimmille meistä sietämätön kokemus, varsinkin ankarina vuodenaikoina.
Itse asiassa löydämme melko vastaavaan käytäntöön viittaavan havainnon vain vuosisadan takaa, tosin Afrikasta. Brittiläisessä Itä-Afrikassa 1910-11 asunut Akseli Gallen-Kallela kertoi, että ollessaan palaamassa neljäkuukautiselta metsästysretkeltä, törmäsi hän arolla kuolevaan vanhukseen, jota kikuju-kansaan kuuluvat kantajat kammosivat niin kuin oikeaa tabua kammotaan ja pakenivat paikalta. Jututettuaan kantajiaan Gallen-Kallelalle kävi selväksi, mistä oli kyse. Näin hän kirjoitti: "Sääntönä heillä on, että kuolemansairaat joko kannetaan tahi itse laahustavat ulos arolle shakaalien viimeisteltäviksi. Elämisen rautainen laki ei erämaassa tunne sääliä."
Voimme tulla jopa vieläkin lähemmäksi niin ajassa kuin paikassa kohdataksemme jotain vastaavaa. Norjalaisen vastarintaliikkeen miehen koettelemuksista kertova ja uskomattomaksi selviytymistaisteluksi kääntyvä (tositapahtumiin perustuva) Me kuolemme yksin on kirjoitettu 1955. Kirja kertoo oman aikansa faktana, että jos lappalainen menettää liikuntakykynsä, "hän tiesi varsin hyvin olevansa hyödytön ja piti luonnollisena, että hänen perheensä jättäisi hänet yksin kuolemaan". Lappalaiset korjatkoon, jos näin ei ole ollut.
Vaikka tuhat asiaa on pielessä ja katastrofaalisia, voi muinaisuuden - todellisen ja kuvitellun - äärellä myös tuntea suurta iloa ja kiitollisuutta siitä, että elää juuri tätä aikaa.
Jos haluat vapautua jostain mieltäsi painavasta huolesta, poimi sitä symbolisoiva keppi tai lehti ja heitä se koskeen. Tällöin saat välittömän havainnollistuksen sen tilapäisyydestä ja ehkä jo hymykin pyrkii ujoin askelin suupielillesi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti