Inisee… ja pistää!

Koska hyttyset - uskolliset kesätuttavamme - taas monipäisinä pitävät meille seuraa, on paikallaan tarjota niistä perustietopaketti. Käsillä oleva allekirjoittaneen teksti - eräänlainen kollaasi - julkaistiin alkujaan Helsingin Sanomien tiedesivuilla 29.5.2012. Kun saamme seuraavan kerran pistoksen inisijältä, voimme harmistuksen ohella muistaa, että olimme tekemisissä eräillä huippuominaisuuksilla varustetun olennon kanssa.

Veriannos luvassa kuvauspalkkiona.

Hyttyslajeja esiintyy Suomessa nelisenkymmentä. Näistä kaikkiaan noin puolet ahdistelee muiden nisäkkäiden ohella ihmistä. Piinaajien määrä vaihtelee suuresti ajankohdan ja alueen mukaan. Todellisia massalajeja ovat Suomen yleisin laji metsähyttynen (Aedes communis) ja sen lisäksi rämehyttynen (A. punctor) sekä Pohjois-Suomessa taigahyttynen (A. pionips). Alueellisesti laajalle levinneitä ovat myös piinahyttynen (A. excrucians), pohjanhyttynen (A. intrudens) ja isokirsihyttynen (Culiseta alaskaensis).

Lapin hyttyspaljoutta selittää runsas seisova vesi soilla ja muualla maaston painanteissa, jota suojelee haihtumiselta lyhyt viileä kesä. Ainoastaan eteläisimpään Suomeen rajoittuneita lajeja ovat suolahyttynen (A. caspius), ruskuhyttynen (A. flavescens) ja sammakkohyttynen (Culex territans). Urbaanein on viemärihyttynen (Culex pipiens var.molestus). Sen toukat pärjäävät saastuneissakin vesissä. Asutuskeskusten viemärit käyvät lajille mainiosti, kunhan se löytää ritiläkansia munintareissuilla.

Kaikkien hyttyslajien naaraat imevät verta. Koiraat tyytyvät kukkien meteen. Naaras käyttää siivun verilastista polttoaineekseen, mutta suurimman osan munien (150 – 200 kappaletta) kehittämiseen. Jos se jää vaille verta, käy hätävaraksi myös marjojen mehu, mesi tai jopa kastepisara. Tällöin munat jäävät vähäisemmiksi ja huonompilaatuisiksi. Naaras voi hörpätä eläessään neljäkin verilastia, joskin jää todennäköisesti ennen sitä itse saaliiksi.

Hyttysen hajuaisti on supertarkka ja sijaitsee sen tuntosarvissa. Niillä se havaitsee ihmisen erittämän hiilidioksidin, hien ja muut hajuaineet jopa yli kahdensadan metrin päästä. Myös hajusteiden ja muun muassa sydän- ja verenpainelääkkeiden on todettu houkuttelevan hyttysiä. Viimeisten noin kolmen metrin matkalla suunnistus sujuu ihmiskehon lämpösäteilyn perusteella – kuumana sykkivän verisuonen ollessa napakymppi.

Uusimpien tutkimusten mukaan hyttysnaaras voi hajuaistillaan tunnistaa maastonkohdan, jossa jonain aikaisempana vuonna on kuoriutunut hyttystoukkia. Pieni määrä ylivuotisten koteloiden molekyyleja riittää tämän toteamiseen. Näin hyttynen tietää, että vaikka kohta olisi sillä hetkellä kuiva, on sillä taipumus täyttyä vedestä ja sopii siis munintaan. Munat talvehtivat vähintään yhden talven, mutta voivat odottaa sopivia olosuhteita joitain vuosia.

Hyttysten runsaampi esiintyminen ilta- ja yöaikana voi liittyä siihen, että päivät ovat keskimäärin tuulisempia. Hentorakenteisina ja ohutihoisina hyttysten on vaikea liikkua tuulessa. Omassa puutarhassa hyttysten määrää voi vähentää suosimalla avointa maastoa pensaiden kustannuksella. Seisova vesi esimerkiksi sadevesitynnyreissä on hyttyskasvattamo.

Hyttysen ”ininä” on siipien synnyttämä lentoääni. Koiras tunnistaa sen korkeuden perusteella naaraan ja oikean lajin. Ilmeisesti vain koiras kuulee ja tämä tapahtuu tuntosarvilla. Kyky on oleellinen parittelun onnistumiseksi. Koiraat kuoriutuvat joitakin päiviä ennen naaraita ja kerääntyvät suuriksi parviksi daamien ilmaantumista odotellessaan.

Hyttynen levittää virustauteja, joista Suomessa tunnetuimmat ovat lievää aivokuumetta aiheuttava Inkoo-virus ja Pogostan tautia eli nivelrokkoa aiheuttava Sindbis-virus. Bakteeritaudeista hyttynen siirtää tularemiaa eli jänisruttoa, joka voi aiheuttaa ihmisellä korkean kuumeen. Aidsia hyttynen ei pysty levittämään, koska hi-virus tuhoutuu hyttysessä eikä hyttynen pumppaa verisaalista ulospäin. Pelolla on odotettu, leviääkö Pohjois-Eurooppaan vähintään 22 eri virusta kantava, erityisen ärhäkästi päälle käyvä tiikerihyttynen (A. albopictus). Eurooppaan se saapui ilmeisesti käytettyjen aasialaisten autonrenkaiden mukana.

Malariaa aiheuttavat plasmodium-loiset voivat tarttua ainoastaan horkkahyttysten (Anopheles-suku) kautta. Suomessa näitä on kaksi lajia. Malaria oli 1800-luvulla merkittävä sairaus etenkin Ahvenanmaalla ja etelärannikolla. Sitä levitti ihmisasumuksien viileissä ja kosteissa osissa aikuisena talvehtiva horkkahyttynen. Tauti katosi Suomesta vähitellen 1900-luvun alkupuolella. Ratkaisevia tekijöitä olivat perhekoon pieneneminen, asuinolojen modernisoituminen ja tehostunut terveydenhoito. Viimeinen pieni epidemia koettiin 1944 – 45. Porkkalan neuvostotukikohdan ympäristössä yksittäisiä tartuntoja saatiin vuoteen 1956, taudin tyyssijan ollessa puna-armeijan kasarmit.

Lukuisat hyönteiset, hämähäkit, kalat, linnut, sammakot ja lepakot popsivat hyttysiä. Silti tiettävästi mikään saalistaja ei ole keskittynyt siinä määrin hyttysravintoon, ettei se pärjäisi ilman sitä. Eräs mikroskooppinen sukkulamatolaji on kuitenkin erikoistunut hyttystoukilla loisimiseen. Hyttystoukilla on merkittävä rooli erilaisten vedessä olevien aineiden hajottajina. Aikuiset levittävät myös esimerkiksi veriloisia lintuihin, joita ilman lintukantojen tasapaino voisi järkkyä.

Hyttysen pistimessä on kaksi putkea. Toisella se imee verta ja toisella pumppaa pistokohtaan veren hyytymistä estävää sylkeä. Kutina johtuu ihon puolustusreaktiosta hyttyssyljen valkuaisaineita, antigoakulantteja, kohtaan. Toleranssi kehittyy kesän myötä. Muutenkin jotkut sietävät pistoksia paremmin kuin toiset. Kymmenisen prosenttia ihmisistä on varsinaisesti allergisia pistoille.

Keski-Ruotsin Daljoella hyttysten määrä on kasvanut ihmisen kannalta sietämättömiin mittoihin. Syynä saattavat olla viime vuosien rankkasateet ja padotun joen maastoon nostattama vesi. Maan hallitus on ryhtynyt joukkotuhoamaan hyttystoukkia helikopterimyrkytyksin tavoitteena 9000 hehtaarin ”puhdistaminen”. Monet ympäristöasiantuntijat kritisoivat päätöstä, sillä myrkky nujertaa muutkin hyönteiset ja käsittelyyn joutuu myös suojelualueita.

NUMEROTIETOA

Hyttysen siivet iskevät 300–600 kertaa minuutissa. Ilman tuulen apua hyttysen huippunopeus on noin 2,5 kilometriä tunnissa.

Hyttyskoiras voi elää 2-3 viikkoa, naaras 4-5 viikkoa. Aikuisena talvehtivat lajit voivat elää kymmenenkin kuukautta.

Tuulten avustuksella hyttynen voi kulkea satoja kilometrejä, mutta yleensä ne pysyttelevät pienellä alueella.

Hyttysnaaras painaa noin 2 milligrammaa. Sen paino voi jopa kolminkertaistua veriateriasta. Tämän mahdollistaa selkä- ja vatsakilpien välinen ohut, joustava kitiini.

Pikkuhyttynen (A. cinereus) on neljä millimetriä pitkä, horkkahyttynen jopa kymmenen.

Maailmasta tunnetaan noin kolme tuhatta hyttyslajia. Hyttysten ininä on soinut jo 30 miljoonaa vuotta.

Tundralla alaston ihminen voi saada liki 10 000 hyttysen pistoa minuutissa.

Artikkelia varten on saatu asiantuntija-apua hyönteistutkija Juhani Itämieheltä ja museomestari Jaakko Kullbergiltä. Lähteenä on käytetty myös Itämiehen teosta Pistämätön hyttyskirja (F-Kustannus 2007).

Mistä Helsingin voda hanaan lurahtaa: Päijänne-tunnelin imupaikalla

Juuri tätä on tullut tänäänkin juotua sellaisenaan, teessä, kahvissa - ja naamallekin heitettyä.

Jos kuulut miljoonaan pääkaupunkiseudulla asuvaan suomalaiseen, olet tänäänkin läträillyt ties kuinka monella litralla Päijänteen vettä. Ihmeellinen tunneli yhdisti armon vuonna 1982 etelärannikon kivikylät Salpausselän takaiseen Päijät-Hämeeseen ja siellä erääseen kirkkaaseen Päijänteen selkään. Keinotekoisen valtasuonen kautta virtaa vuosittain noin sata miljoonaa kuutiota vettä - tämä kertoo etenkin teollisuuden olevan janoinen kuin Saharasta laahautunut. Raakavesitunneli on 120-kilometrisenä maailman toiseksi pisin New Yorkin vedestä vastaavan 137-kilometrisen Delaware-tunnelin jälkeen.

Oletko koskaan miettinyt vesilasin huulille nostaessasi ja virvoituksen aallon tuntiessasi, millaisista maisemista vetesi - 70 prosenttia fyysisestä olennostasi - on tarkalleen ottaen peräisin? Tässä lyhyessä kuvaraportissa käymme katsomassa Päijänne-veden eksaktin imupaikan ja näkymiä sen ympärillä. Hapen jälkeen vesi on toisiksi akuutein perustarpeemme ja kaikki "elämäksi" kutsutut prosessit tapahtuvat vesiliuoksessa, joten on sentään sekä nastaa että eksistoimisemme kokonaisvaltaisuuden portteja availevaa saada tuntuma siihen, mistä päivittäinen eloneliksiirimme on peräisin.

Pinta-alaltaan 1100 neliökilometrin Päijänne on Suomen toiseksi suurin järvi. Emme saa juotua sitä loppuun.

Maisemien jyhlistyminen viehättää Suomenlahden saaristoon tottuneen silmää.

On havaittu Kelvenne, lähes kahdeksan kilometriä pitkä kapea harjusaari, jonka eräs ohuen ohut kihara tässä. Kelvenne kuuluu Päijänteen kansallispuistoon.

Pienen pysähdyksen paikka.

Kelvennen pitkät hiekkarannat herättivät 1960-luvulla suunnitelman rakentaa sinne muun muassa hotellin ja ostoskeskuksen (saari on lähimmillään noin 600 metrin päässä mantereesta).

Orvokki aurinkoa ottamassa.

Eräällä rantamännyllä pitää kalasääski pesäänsä.

Siellä se taas lekuttelee.

Kokka on nyt kohden vedenottopaikkaa.

Viimein se on tässä, Asikkalanselällä. Strategisen resurssin tarkasta hankintapaikasta ei ole tapana hirveästi huudella, mutta ei se salaisuuskaan ole ja on toki paikallisen kipparin tiedossa. Vesi otetaan noin 25 metrin syvyydestä, mitään pyörrettä ei näy pintaan. Päijänne ei hätkähdä suoneniskusta, joka vie sadasosan sen luontaisesta virtaamasta.

Metsäiseen rantaan on noin 350 metriä ja kameran zoomi tavoittaa sieltä imuputkesta varoittavat kyltit.

Imupaikka jää taakse. Näin saivat jokapäiväiset vesilasimme "kasvot" eivätkä ne kehnommat olekaan.

Järvien ja pohjaveden kirkas märkä aarre on jotain, minkä luksusmaisuutta emme oikein edes tajua, koska se on liian lähellä ja tuttua. Vuonna 2025 jo kahden kolmasosan pallon populasta ennustetaan kärsivän puhtaan juomaveden puutteesta ja rähinöitähän se tietää muun kärsimyksen ohella. Moni katse tulee kääntymään pohjoisten vesivarantojen suuntaan auliine tarjouksineen ja epätoivoisine vaatimuksineen.

Ei tee huonoa tiedostaa ja arvostaa, että onnekkaita olemme helppoine kristallihuikkinemme. Kilistys!

Kurkihirren tuolla puolen: kutsuvat tornit

Tornin ei tarvitse olla korkea saadakseen tuntemuksia aikaiseksi selkäpiissä

Torni ovat rakennetun ympäristön ehdottomia huipentumia, yläsäveliä, joita ilman ihmisen elonpiiri olisi kammottavan lattea. Klassiseen kaupunkisilhuettiin ne kuuluvat kuin kynttilät synttärikakkuun, mutta useat isommat maaseututaajamatkin on jo keskiajalta lähtien varustettu tornein. Kirkkojen ja linnojen joukkoon ovat myöhemmin liittyneet paloasemat ja vesitornit ynnä muut. Raskas menetys ja surutyön paikka on ollut Suomen parhaimmillaan yli neljän tuhannen kolmiomittaustornin lahoaminen tai tuleminen puretuiksi: ajatelkaamme, että melkein millä tahansa metsäseudulla oli mahdollisuus päästä puurajan ylitse haltioitumaan näköaloista, jopa 50 metrin korkeudesta.

Missä torni, siellä halu kiivetä siihen. Toisaalta kapuaminenkaan ei ole ainoa mielenylennyksen tie: torni kutsuu kamaratason kulkijaa nostamaan katseensa ylös, kohtaamaan taivaan, ja tässä se tekee suurimman mahdollisen palveluksen kätketylle kirkkaudelle ja avaruudelle itsessämme. Torni ehkä kuuluu ajan ja fyysisyyden piiriin, mutta se osoittaa näiden tuolle puolen. Usein se on tornin ainoa funktio.

Kuten olemme joskus aiemminkin todenneet, tornit sisältävät kiehtovan paradoksin ollessaan samalla rakennuksen näkyvin osa, mutta tyypillisesti myös sen vähiten käytetty, usein kylmillään oleva ja oman onnensa nojaan jätetty. Ikään kuin ne olisivat pyhyyden vyöhykettä, jonne ei hevin astuta. Kansallismuseossakin on kuulemma 25 vuotta töissä olleita ihmisiä, jotka eivät ole milloinkaan käyneet rakennuksen tornissa: se on vain off-limit, kauhistuttavan vaaralliseksikin mielletty. Nyt emme kuitenkaan mene sinne, vaan zoologialle omistettuun rakennukseen naapuristossa. Sen jälkeen on vuorossa maaseutupitäjä Hämeessä, Hauho, ja kohteena sikäläisen kirkon kellotapuli. Bonuksena vielä piipahdus Kapatuosian linnavuoren näkötornile Hollolaan. Etenemme siis urbaanista luonnonhelmaan.

Eläinmuseo, Stadi

Eläinmuseon talo on mahtava uusbarokkinen jötkäle. Se valmistui 1913 Aleksanterin kimnaasille, toisin sanoen venäläiselle poikakoululle. Myös rakennuksen suunnittelijat olivat venäläisiä: arvon herrat opetusneuvos Belevitsch ja arkkitehti Shishko. Mielessään heillä väikkyi, että ajan myötä taloon olisi asettunut Helsingin venäläinen yliopisto: siksipä lukioksi prameat puitteet.

Mainittakoon tässä yhteydessä, että Helsingissä todella toimi venäläinen yliopisto, vaikka seikka on lähes täydellisesti unhoon painunut. Allekirjoittaneelle sen paljasti tsaarinaikuisten arkistojen armoitettu salapoliisi Harry Halén. Tällainen kuriositeetti oli syyslukukauden 1917 ja hieman alkuvuotta 1918 toiminut Helsingin venäläinen Matruusiyliopisto. Sillä oli tiedekuntansa, professoreita Pietarista ja alaosastona jopa Aleksanterin teatteri. Päärakennus oli Apollon talo Etelä-Esplanadi 10:ssä, jossa toimii nyt Oikeusministeriö. Matruusiyliopiston tarkoituksena oli valmistaa matruuseja uuteen ammattiin sen jälkeen kun heidän palveluksensa merivoimissa oli päättynyt.

Maan itsenäistyttyä kimnaasin talo siirtyi sotasaaliina Suomen valtiolle. Se palveli ensin Helsingin jääkäriprikaatin ja Suomen armeijan Ylipäällikön ja tämän esikunnan tyyssijana ja pian perään 1919-1923 Suomen ensimmäisenä kadettikouluna. Rakennuksen tornia käytettiin tuolloin arestipaikkana eli karsserina niille upseerikokelaille, joita syystä tai toisesta rankaistiin. Voiko hienompaa putkaa toivoa?

Eläinmuseo talossa on toiminut vuodesta 1923 (tosin nykyisin sitä kutsutaan tylsähkösti Luonnontieteelliseksi museoksi). Täytettyjen eläinten muuttomatka keskustan halki Viktor Ekin pienillä avokuorma-autoilla on yhä eräs Helsingin historian surrealistisimmista näyistä. Yliopiston päärakennuksesta kuskattiin niin seepraa kuin kirahvia uuteen osoitteeseen.

Eläinmuseon viiri esittää - kuulemma ihan oikeasti - siittiötä ja munasolua yhtyneenä. Toisin sanoen universaalein vastakohtain sulautumista, elonvirtaa, ilmiömaailman kohinaa.

Torniin vievässä rappukäytävässä noustaan paksujen putkien viitoittamana. Mainittakoon, että portaiden alaosa oli tukittu kafeterian keittiöistä heitetyillä pahvilaatikoilla: se kertoo osuvasti tornien yleisesti perifeerisestä asemasta osana rakennuksien maantiedettä. Kukapa nyt torniin menisi?

Rappukäytävän palo-oven pamahdettua takana kiinni leveä kiviporras muuttuu lankkurappuseksi.

Tila on lämmittämätön ja pölynen niin kuin kunnon ullakon kuuluukin.

On noustu kierreportaat valon piiriin, torniin. Vasemmalla on ilmeisesti pesintäkoppeja pääskyille ja tornin vanha kärkikappale. Pääsemme ovesta parvekkeelle.

Torni ei ole kaupungin korkeimpia, mutta antaa mielenkiintoisen perspektiivin tuttuihin paikkoihin.

Arkadian puutarhojen keskelle noussut rakennus oli tuolloin sata vuotta sitten korttelinsa ensimmäinen. Maisemana oli tuolloin niittyjä ja kalliolaikkuja sekä jokunen vaja ja puutalo. Metsiköitä ei ollut, vaan tanner oli laidunnettu ja polttopuuhamstrattu avoimeksi. Siinä oli ulkosaariston tunnelma. Viereinen Kamppi oli (niin kuin nimen etymologia kertoo) armeijan harjoitus- ja leirikenttää. Sieltä kajahti laukauksia ja kuului hevosten hirnahduksia.

Mitään näistäkään rakennuksista lukuun ottamatta Kansallismuseota ei ollut maisemassa, kun kadetit istuivat arestejaan. Töölönlahti on näkynyt kunnolla ja etualalla on ollut joitakin töllejä sekä pitkiä pyykkinaruja lakanoineen. Penskoja on luultavasti möyrinyt halmeilla runsaasti sikojen ja kanojen lomassa.

Zoomilla voi kurkistaa Santahaminaan asti.

Tornin parveketasanteelta pääsee tikkaita vielä ylemmäksi.

Mahtavan primitiivistä tilaa hallitsevat pyöreät ikkunat.

Näkymä on kehystettynä veikeämpi. Kaupungin muut tornit moikkaavat horisontista hengenheimolaistaan.

Putkatila ylhäältä nähtynä.

Kalliokyyhkyt eli pulut tykkäävät tästä(kin) tornista. Suomessa puluja on arviolta 40 000 paria, mutta luonnonmukaisessa kallioympäristössään ne ovat pesineet lähinnä vain Naantalin Kuparivuoren jyrkänneseinämillä.

Paluu ihmisten - tai no öh, eläinten - ilmoille tapahtuu odottamattomasti näyttelysaliin.

Kellotapuli, Hauho

Hauholla on eräs maamme keskiaikaisista harmaakivikirkoista. Goottihenkinen kellotapulitorni on kuitenkin tuoreempi, rakennettu vuosina 1862-64.

Kellotapuli kohosi rovasti Adolf Fredrik Sirénin kaudella. Rakennusta vastaan tosin hyökkäsi kaikin mahdollisin keinoin paikallinen suurtilan omistaja, kuten Sirénin sukukirjoitus kertoo:

Edellisen rovastin oli sama mies pahasti väsyttänyt alituisilla riidoillaan, niin että hän joutui hakemaan Hauholta pois, mutta rovasti S. kestää paikallaan, niin harmillista kun onkin, että mikään kaikkien yhteistä parasta tarkottava asia ei tule päätökseen ennenkuin vuosien päästä, kunhan vihamies on ennättänyt valituksillaan käydä läpi kaikki oikeusasteet. Niinpä esim. kellotapuliasia, joka pantiin alulle vuonna 1859, saadaan päätökseen vasta 1864. Vielä viimeisessä tarkastuksessa uskottelee tämä itselleen ja saa jonkun muunkin väittämään, että torni on kallellaan eikä aivan pystysuora, jonka tähden olisi kieltäydyttävä maksamasta urakoitsijalle, rakennusmestari Vathenille urakkasumman loppuerää.

http://www.genealogia.fi/genos/10/10_1.htm

Tornin kutsu on käynyt, tossu käy toisen eteen, vielä vilkaisu alas. Roskista ja muuta rompetta oli täälläkin sysätty nousun eteen, mutta onneksi on terveitä raajoja asian ratkaisemiseksi.

Asuintaloissa ei näin jyrkkiä portaita harrasteta, ei Suomessa. Mutta esimerkiksi Amsterdamin vanhoissa taloissa asia on toisin.

Ja yhä ylemmäs vievät vaimeasti narahtelevat ja kopsuvat askeleet. Torniin nousussa yhdistyy tyypillisesti rauhoittuminen ja lisääntyvä valpastuminen. Mieli virittyy odotuksesta, sillä ylhäällä on aina jonkinlainen huipennus. Vertikaalisessa etenemisessä, kuten käytävää pitkin kulkiessa, vastaava ei ole taattua.

Katse lankkurakenteisiin. Lyijykynä on erittäin aikaa kestävä taginmerkkausväline. Merkintöjä on ainakin 1910-luvulta 1960-luvulle, eniten 1920-luvulta. Torni lienee ollut tuolloin virallisestikin avoin.

Ylinnä ovat ne oleellisimmat. Valo pitää napsauttaa päälle, että suljettujen luukkujen takana näkisi jotain. Ulkomaisemia ei tarvita, jos sisämaisemat ovat näin tyylikkäät. Yksi Hauhon kelloista on 1618 saatu lahjoitus Käkisalmen linnassa asuneelta käskynhaltijalta, yksi on sitäkin vanhempi, jo katoliselta ajalta.

Suurin kello ostettiin 1754 Tukholmasta.

Myös torneista laskeutuminen on merkittävä kokemus. Mielleyhtymä tulee siirtymäriitin ajaksi eristäytyneestä ihmisestä, joka palaa takaisin arkipiiriin, muiden keskuuteen. Jotain on muuttunut, vaikka ihminen on saman näköinen. Tornien vaikutus kestää pitkään, joidenkin osalta muisto on sähköinen vuosienkin jälkeen.

Bonuspiipahdus: Kapatuosian näkötorni

Kapatuosian linnavuori kohoaa Hollolan keskiaikaisen kivikirkon takamaastossa.

Kapatuosianmäen historia ulottuu erityisen kauas menneisyyteen, sillä 1990-luvun kaivauksissa sitä todettiin käytetyn keskiajan lisäksi lähes 8000 vuotta sitten kivikaudella. Yleensähän linnavuorien aktiiviaika on ollut noin tuhat vuotta sitten. Tosin paikka ei muinoin ollut vuori vaan saari. Kivikauden ihmiset jättivät jälkeensä hirven, majavan ja hauen luita, myöhempi sakki hopeakätkön friisiläisine kolikoineen.

"Kapatuosian nimen arvellaan olevan väännös sanasta Kappadokia. Kappadokiassa oli alkukirkon etäisin seurakunta nykyisen Turkin alueella. Tänne kristinuskoa tuoneiden munkkien uskotaan vaikuttaneen linnavuoren nimeen", kertoi hollolainen kotiseutuaktiivi ja historian harrastaja Kyösti Toivonen Helsingin Sanomissa kesällä 2000. Mahdollista on, että vuori oli jossain vaiheessa ortodoksikristittyjen etuvartio länttä vastaan.

Vuoren laki on luonnostaan poikkeuksellisen tasainen. Sitä ei tutkimusten mukaan ole tasattu ihmisvoimin, vaan Baltian jääjärven aalloin. Huipulla on 1950-luvulla rakennettu näkötorni, tämän kertainen kohteemme. Ylös pääsee 81 askelman kautta, valkea ulkoasu kätkee töhrityn sisustan.

 Vesijärven pinta on mäkeä 56 metriä alempana ja torni nostaa vinkkeliä vielä parillakymmenellä metrillä.

 Parhain näkymä on pohjoiseen.

Muhkea metsäturkki, ikivanhat viljelysmaat, siintävät järvet ja Suomi-filmin pilvet - ei hassumpi setti huikaistumiselle. Kiitos jälleen tornille ja sen pystyttäjille.

Kallion kirkon tornissa kävimme viime vuonna:

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2012/04/korkealla-ja-keskella-kaupunkia-kallion.html

Ja Turun Tuomiokirkon tornissa 2008:

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2008/09/retkiraportti-turun-tuomiokirkon.html