Välihuomio: Helsingin metsien valistusrunot

Opetusruno valistamassa retkeileviä kansalaisia luontokäyttäytymiseen.

Viikissä osui polun varrella silmään punertavanruskea kyltti, jossa oli tyylitelty havupuu ja runontapainen aforismi Kun et kotiisi viedä voi maisemaa, älä mukaasi ota sen osaakaan. Ja tosiaan, muistin lamppu syttyi: näitä kylttejähän on tullut elämän varrella nähtyä siellä täällä Helsingin luonnossa. Lapsuuden lähimetsän Kontionmäen laidallakin oli tällainen, vaikka se on jo pois lahonnut tai hävitetty. Hieman kömpelöt mutta vilpittömyyttä huokuvat valistusmietelauseet ovat vaihdelleet kyltistä toiseen ja ne ovat aina olleet loppusointuisia. Ohjeistuksen aihe on kuitenkin aina ollut topeliaanisen luonnonsuojelullinen tyyliin "älä roskaa", "älä riivi kukkia mukaasi" tai "älä häiritse eläimiä". Loistokamaa toisin sanoen.

Montakohan näitä kylttejä metsissä vielä on, koska niitä alettiin pystyttää, kuka on runojen sanaseppo, mistä malli on peräisin ja uusitaanko näitä enää? Siinä eräitä kysymyksiä vailla vastauksia.

Vaikka erilaisten kylttien luontoon pystyttely ansaitsee aina lähtökohtaisesti kyseenalaistuksen, on näissä runopläjäyksissä omaa vanhakantaista viehättävyyttä, jonka edessä paatunutkin sulaa. Moraaliohjeistus ei ole ollut aikoihin muotia, filosofiakin on sitä toistasataa vuotta enimmäkseen karttanut; ikään kuin "viisauden rakastamiseen" ei kuuluisi hyvän elämän ABC. Pohjaako moraalisääntö johonkin absoluuttiseen perustaan vai puuttuuko siltä tällainen on toissijainen kysymys niin kauan kuin sillä on onnellisuutta lisäävä ja kärsimystä vähentävä funktio, jonka voidaan empiirisesti havaita riittävän yleispäteväksi.

Kun yhteiskunnan tämän hetkisenä agendana on olla "moniarvoinen" tai "moniääninen", eli kärjistetysti pirstaleinen ja vailla suuntaa ajelehtiva, saa jengi olla mieluummin totaalisen eksyksissä kuin että otetaan riski jonkun herkkähipiäisen loukkaantumisesta, mihin yksi varmimmista tavoista on ilmeisesti moraalinen ohjeistus. Kurkistakaamme vertailukohtana kansakouluille suunnattua luonnontiedon oppikirjaa Suuri kaunis luonto (Valistus, 1955). Metsänhoitajaksi valmistautumisesta opus esimerkiksi sanoo:

"Opi tuntemaan metsäsi! Nuori ystäväni, sinä, joka ehkä joskus tulet omistamaan oman maatilan metsineen, mene kerran metsään ammattimiehen, esim. metsänhoidonneuvojan kanssa. Kuuntele tarkoin hänen sanojaan! Kun näin teet, alkaa metsä elää silmissäsi. Se ei enää ole harmaa, ikävä puurykelmä, vaan osa elävästä luonnosta. Metsän puut ovat yksilöitä, jotka syntyvät, kasvavat ja kuolevat.--- Kun näin puita tarkkailet, opit tuntemaan monet niistä aivan samoin kuin tunnet toiset naapurit paremmin kuin toiset. Mutta opit vieläkin enemmän: opit vähitellen rakastamaan metsää ja metsän puita."

Ja huolenpidosta eläin- ja ihmismaailmassa:

"Äidinrakkaus ilmenee eläimissä usein sangen liikuttavalla tavalla. Kauniimpana se ilmenee pienen ihmislapsen vanhemmissa, isässä ja äidissä.--- Äidin kärsivällisyydellä ei ole loppua. Senpä tähden jokainen hyvä poika ja tyttö tuntee kiitollisuutta äitiään kohtaan, on hänelle kuuliainen ja koettaa aina tuottaa vanhemmilleen pelkkää iloa."

Kunnosta, elinvoimasta, tavoista:

"Ruumiillinen ja henkinen voima, vireys ja kunto ovat välttämättömiä, jotta voisimme hyvin suorittaa elämäntehtävämme. Niiden edellytyksenä ovat raittius ja säännölliset elämäntavat. Niistä riippuvat sekä yksityisen ihmisen että myös koko kansan kunto ja elinvoima.--- Historia osoittaa selvästi, miten monet kansat ja valtiot ovat rappeutuneet ja hävinneet, kun kansan tavat ovat löyhtyneet.--- Sellainen henkilö, joka on siveellisesti tylsistynyt ja omatuntonsa turmellut, viettelee muitakin paheen tielle."

Esimerkkejä voisi jatkaa, mutta ero päivän julkissektorin värittömään ja arvorelativistiseen konsensustyyliin tuli jo selväksi. Aika on kyllä täynnänsä rivien väliin kylvettyä propagandaa ja manipulaatiota, jota ajattelu- ja erottelukykyinen ihminen ei voi olla puistatuksella huomaamatta. Avointa se ei ole eikä se sisällöllisesti pyydä rakastamaan metsää, tuottamaan vanhemmille iloa tai vaalimaan omatuntoa. Kun tällaiset asiat ovat olevinaan passé, on yksinkertaisesti vinhaa tavata vielä jossain Stadin liepeiden pusikoissa klassista heristävän sormen valistusmeininkiä, sydämellä ja selkärangalla kirjoitettuna ja vieläpä loppusoinnuin riimiteltynä.