Kun kesä vetäytyy mereen

Kesä ei ole kuolevainen. Se astuu mereen, joka puolustaa kumppaniaan tiikerin raivokkuudella.

Minne kesän päävoimat perääntyvät Kuningas Talven kolkutellessa martaaksi lyötyä maata ja pohjoisen miehen jo heiluttaessa lumilapiota? Suvi vaeltaa poistuvien lintujen vanaa lounaaseen. Se asettaa leirinsä etäisille saarille ja sulautuu mereen lietsoen sitä lämpönsä voimalla. Ja vahvistuneen meren pinta nauraa hämäränhyssynkin läpi vaahtoisena. Paksuiksi valleiksi sorarannoille paiskautuvat sen rusehtavat rakkolevämetsiköt, tanssinsa hurjuudesta irti ravistuneet viitanliepeet.

Saaristomerellä veden lämpötila on nyt marraskuun lopulla seitsemisen astetta ja hieman etelämpänä lähemmäs kymmenen. Ei mitään kylpylälukemia, mutta kuitenkin haastajan vino hymy talvelle, joka yrmynä vaatii aallon jähmettymistä jääksi. Itämerellä on massaa kuin sumopainijalla ja toisinaan se saa tuekseen leutoja ja suolaisia pulsseja Atlantilta. Monessa eteläisen Suomen järvessä ja meren sisälahdessa olemme jo seittimäisen riitteen nähneet ja jääkiteiden kolkonkaunista helinää kuunnelleet, mutta aavalla kaukana mantereesta eletään eri todellisuudessa.

Se pieni rajallinen maa, jota aava ympäröi, siellä liikkuu vielä väräjävin tuntosarvin hepokatti, helmiyökkönen ja hevosmuurahainen. Saattaapa yksinäinen amiraalikin avata mustapunaisen viittansa keskipäivän hetkellä. Muisto kukoistavista ketopäivistä ei ole liian kaukainen, sillä pientareella kukkii vielä satunnainen siankärsämö, keto-orvokki ja kannusruoho. Almanakkaa voi kapinassaan lehteillä taaksepäin. Ja suu hyräilee odottamatta Summertimea: http://www.youtube.com/watch?v=MIDOEsQL7lA

Poikkesimme alkuviikosta ihailemassa talvea lauhduttavaa ulkomerta Örön linnakkeella. Olot Saaristomeren kaukolaidalla 70 kilometriä Turusta etelään muistuttavat monessa mielessä tuntureita, ja yksi vastaavuus on säätilojen äkkinäiset vaihtelut. Keskimäärin auringon vuotuinen säteilymäärä on ulkosaaristossa selvästi mannerta suurempi, mutta nopeasti näyttämölle ryntäävät pilvet ja sumutihkut ovat tyypillisiä. Aika tuntuu venyvän, sillä yhdessä päivässä voi kokea monta erilaista päivää tai jopa vuodenaikaa. Taivaan alituinen voimakas läsnäolo leimaa olemista ja vesirajaan ihminen - omassa kehossaan vellovan meren kutsuma - tuntee alituista vetoa. Siitäkin huolimatta, että tuuli ottaa harvoin vapaata ikiurakastaan.

Koska uskomme taivaan ja meren näkymien tekevän hyvää, jaamme tässä kaksitoista kappaletta kyseistä yhdistelmävitamiinia.

Aamun meri miltei musta.

Pilvet myllertävät levottomina niin kuin kesällä ukkossähkön dynamoina.

Kaukainen harmaa aava on täynnä äänettömiä valkoisia leiskahduksia. Tuuli heruttaa silmistä kyyneliä, on tihkuinen itsekin.

Kirkastus. Kesä vetäytyy hitaasti ja talvelle pitkää nenää näyttäen. Useina vuosina se ei lainkaan luovuta näitä selkiä jään lamaannukselle. Kuloontuneiden korsien heilunnassakin tuntuu melkein ilkikurisuutta.

 Kohina on kuohkeaa, muhkeaa - jätin hengitysrytmi pitkä ja levollinen.

Uskollinen tähtemme yrittää parhaansa...

 ... mutta sen kaari ei kanna pitkälle.

Kultainen putoaminen.

Lounas. Seuraava ranta on Gotlannissa kolmensadan kilometrin päässä.

Aurinko on jo horisontin alla, kun maisema äkkiä syttyy epätodelliseen vaaleanpunaiseen hohtoon. Sammuvalla kynttilälläkin on viimeinen ponnistuksensa, jossa valo sekunniksi kahdeksi voimistuu.

Maan ja meren kohtaaminen kuohuttaa.

Taivaan estetiikalle syntyi taannoin artikkelinsa:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2012/10/rajaton-syli-taivas-estetiikan-ylevan.html

Viikin viimeiset raiteet: muistohetki Herttoniemen satamaradalle

Satamaradan jäänteitä Viikin suoran penkereellä.

Heinä kasvaa ja heinä lakoo, vuosien viittaa laskostuu vähitellen tuhdeille pölkyille, ruoste porautuu jykevään rautaan ja antaa sille syksyn sävyn. Näkymättömän kellon tikittäessä voi viettää martaisen tuokion kulkemalla rautatietä, josta ratanauloja ei enää juuri erota ja jossan junanpillin vihellys on muistonakin epätodellinen.

Näin teimme ja rautatienostalgisen katselmuksen paikkana oli Herttoniemen satamarata Viikin alueella. Hätäaputyönä 1930-luvun alussa valmistuneesta ja virallisesti 1939 avatusta kahdeksan kilometrin mittaisesta radasta alkaa olla enää rippeitä jäljellä. Eräänlaista merkkipäivän tuntua ratakävelyyn antoi se fakta, että viimeisen kerran satamarataa pitkin kolisteli tavarajuna melko tarkalleen 20 vuotta sitten (30.9.1992). Tuon jälkeen rataa on biitti kerrallaan pätkitty lyhyemmäksi alkaen Herttoniemen päästä.

Metron liitäntäratana satamarata kuitenkin palveli vielä tähän vuoteen. Viilarintiellä sijaitsevalta metrovarikolta oli yhteys valtakunnan rautatieverkkoon. Se oli varmasti oivallista, kun piti saada uusia metrovaunuja tehtaalta tai toimittaa vanhoja huoltoon tai poistoon. Kun viime kesäkuussa raiteita purettiin taas parin sadan metrin matkalta, jäi metro eroon radasta. Napanuora muuhun Suomeen ei sentään katkennut, sillä metrolle oli ennen sitä rakennettu yhteys Vuosaaren uuden sataman rataan.

Seuraamme rataa ja ratapohjaa seuraavissa kuvissa vajaan kahden kilometrin matkan.

Viikissä on Helsingin yliopiston kampus, jonka liepeiltä rata napsaistiin poikki kuluvana syksynä. Toimenpiteestä vinkkasi kotikaupunkipolkujen Pauli Saloranta, mistä kiitos hänelle.

Maatunutta ja peitettyä satamarataa. Taustalla oikealla näkyy ympäristökeskuksen uusi päämaja.

Vanhoja rautateiden liikennemerkkejä on vielä useampia Viikin osuudella. Kaupungin setä, ethän vie pois tällaista toteemia.

Vielä äitienpäivänä 2012 pari lättähattua ajoi tästä ja 1,5 kilometriä pidemmällekin. Ei kyllä uskoisi, mutta täältä löytyy todistusaineistoa:
http://www.seisake.net/uudetkuvat.php?u=2012-05-13

Tästä alkaa tunnelmallinen ja kävelijälle hypnotisoivan pitkä osuus, jossa rata kulkee oman penkereensä päällä, pusikoiden erottamana ympäristöstään.

Marraskuussa löytyy vielä ripaus kuihtumatonta vihreää.

Rata on samansuuntainen Viikin maantiesuoran kanssa.

Viikinojan ylittävä silta on hillityn tyylikästä kivityötä, jota hyvin harva silmäpari tulee pusikoista ihailleeksi.

Viikin peltoja ja luonnonsuojelualueen ruovikkoa.

Mitähän tämä merkki viestittää?

Itää kohden rautatievalli kohoaa ja käy monen metrin korkuiseksi.

Salaperäinen sisäänkäynti vie valliin. Viikin suoran ratapenkassa on tiedetty sijainneen kyynpesän, mutta tämä se tuskin on.

Viikin suora koko komeudessaan. Vieressä raiteita, jotka on purettu Viikin- ja Viilarintien risteyksestä.

Tässä itse risteys. Puomit ja varoitusvalot ovat lähteneet mäkeen. Risteyksen takana radan laidassa oli ennen pieni tavara-aseman tapainen puurakennus, kelailee muisti parinkymmen vuoden takaista aikaa.

Vanha kallioleikkaus on kallioimarrepuutarha.

Tälle paikalle tuli aikoinaan niin sanottu lautatarhan pistoraide. Nyt paikalla on melko häkellyttävän näköinen varastosuoja kuoppaisine kattoineen.

Tästä erkani pistoraide metrovarikolle.

Siihen loppuvat kiskot, tarkalleen portin linjalle.

Pakko oli antaa periksi, tuumaisi rauta, jos tuumata taitaisi.

Hertsikan satamarata oli siis teollisuusrata, joka yhdisti Herttoniemen öljysataman ja teollisuusalueen Oulunkylän kautta päärataan ja sitä kautta periaatteessa koko mantereiseen Euraasiaan Saudi-Arabiaa, Intiaa ja Koreaa myöten. Tavarajunien lisäksi Herttoniemen rantaradalla viivähteli 1944 Mannerheimin ilmatorjunta- ja autonkuljetusvaunuin varustettu erikoisjuna; loppukesästä (24.8.) sen ollessa pysähtyneenä Herttoniemen asemalle käytiin siinä salainen kokous, jossa päätettiin irrottaa Suomi sodasta Saksan rinnalta. Herttoniemen radalla nähtiin myös 1962 matkustajaliikennettä, kun Helsingin kaupunki pyysi VR:ltä apua oman liikennelaitoksensa lakkoillessa. Helsingin keskustan ja Herttoniemen välinen matkustajaliikenne oli sellainen menestystarina, että peräti 26 matkustajaa käytti sitä niiden yhdentoista päivän aikana, jolloin linja oli olemassa (HKL ei vissiin hoksannut tiedottaa koko järjestelystä). Toisaalta matkustajaliikennettä radalle tuotti armeija, jonka sotilasjunat palvelivat Santahaminan varuskunnan tarpeita vuosikymmeniä.

Herttoniemen rata voimaa uhkuvana 1930-luvun kartassa.

Seisake-sivustolla on erittäin hyvä artikkeli satamaradasta sisältäen myös kiintoisia historiallisia valokuvia:
http://www.seisake.net/satamarata3/historia.php

Lopuksi pari spontaanisti napattua kesäistä dokumenttikuvaa, joiden päivämääränä on 18.6. 2012. Satamarataa ollaan juuri purkamassa Viikin- ja Viilarintien risteykseltä metrovarikolle ulottuvalta osuudelta.

 Ratapölkyt on tyrkätty kasaan. Ei mokoma ole sallittua edes polttopuuksi, mutta haisee mahtavasti Lintsin vuoristoradalle. Katoava huvi sekin nuuskutus, kun "pölkyt" ovat nykyisin betonisia.

 Risteyksessä näkyy edelleen juuri tarpeettomaksi käynyt rautatietasoristeyksen liikennemerkki.

Syvään maatuneisiin kiskoihin on kaivettu leikkauskohdat.

Hyvästi, Hertsikan satamarata.

Helsingin kaikonneita satamaratoja olemme ihmetelleet näissäkin artikkeleissa:

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2009/08/kesapaivan-tunnelikavely.html

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2009/05/helsingin-urbaani-ratakuilu.html

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2010/11/sornaisten-rantatien-periferiatasku.html

Välihuomio: Helsingin metsien valistusrunot

Opetusruno valistamassa retkeileviä kansalaisia luontokäyttäytymiseen.

Viikissä osui polun varrella silmään punertavanruskea kyltti, jossa oli tyylitelty havupuu ja runontapainen aforismi Kun et kotiisi viedä voi maisemaa, älä mukaasi ota sen osaakaan. Ja tosiaan, muistin lamppu syttyi: näitä kylttejähän on tullut elämän varrella nähtyä siellä täällä Helsingin luonnossa. Lapsuuden lähimetsän Kontionmäen laidallakin oli tällainen, vaikka se on jo pois lahonnut tai hävitetty. Hieman kömpelöt mutta vilpittömyyttä huokuvat valistusmietelauseet ovat vaihdelleet kyltistä toiseen ja ne ovat aina olleet loppusointuisia. Ohjeistuksen aihe on kuitenkin aina ollut topeliaanisen luonnonsuojelullinen tyyliin "älä roskaa", "älä riivi kukkia mukaasi" tai "älä häiritse eläimiä". Loistokamaa toisin sanoen.

Montakohan näitä kylttejä metsissä vielä on, koska niitä alettiin pystyttää, kuka on runojen sanaseppo, mistä malli on peräisin ja uusitaanko näitä enää? Siinä eräitä kysymyksiä vailla vastauksia.

Vaikka erilaisten kylttien luontoon pystyttely ansaitsee aina lähtökohtaisesti kyseenalaistuksen, on näissä runopläjäyksissä omaa vanhakantaista viehättävyyttä, jonka edessä paatunutkin sulaa. Moraaliohjeistus ei ole ollut aikoihin muotia, filosofiakin on sitä toistasataa vuotta enimmäkseen karttanut; ikään kuin "viisauden rakastamiseen" ei kuuluisi hyvän elämän ABC. Pohjaako moraalisääntö johonkin absoluuttiseen perustaan vai puuttuuko siltä tällainen on toissijainen kysymys niin kauan kuin sillä on onnellisuutta lisäävä ja kärsimystä vähentävä funktio, jonka voidaan empiirisesti havaita riittävän yleispäteväksi.

Kun yhteiskunnan tämän hetkisenä agendana on olla "moniarvoinen" tai "moniääninen", eli kärjistetysti pirstaleinen ja vailla suuntaa ajelehtiva, saa jengi olla mieluummin totaalisen eksyksissä kuin että otetaan riski jonkun herkkähipiäisen loukkaantumisesta, mihin yksi varmimmista tavoista on ilmeisesti moraalinen ohjeistus. Kurkistakaamme vertailukohtana kansakouluille suunnattua luonnontiedon oppikirjaa Suuri kaunis luonto (Valistus, 1955). Metsänhoitajaksi valmistautumisesta opus esimerkiksi sanoo:

"Opi tuntemaan metsäsi! Nuori ystäväni, sinä, joka ehkä joskus tulet omistamaan oman maatilan metsineen, mene kerran metsään ammattimiehen, esim. metsänhoidonneuvojan kanssa. Kuuntele tarkoin hänen sanojaan! Kun näin teet, alkaa metsä elää silmissäsi. Se ei enää ole harmaa, ikävä puurykelmä, vaan osa elävästä luonnosta. Metsän puut ovat yksilöitä, jotka syntyvät, kasvavat ja kuolevat.--- Kun näin puita tarkkailet, opit tuntemaan monet niistä aivan samoin kuin tunnet toiset naapurit paremmin kuin toiset. Mutta opit vieläkin enemmän: opit vähitellen rakastamaan metsää ja metsän puita."

Ja huolenpidosta eläin- ja ihmismaailmassa:

"Äidinrakkaus ilmenee eläimissä usein sangen liikuttavalla tavalla. Kauniimpana se ilmenee pienen ihmislapsen vanhemmissa, isässä ja äidissä.--- Äidin kärsivällisyydellä ei ole loppua. Senpä tähden jokainen hyvä poika ja tyttö tuntee kiitollisuutta äitiään kohtaan, on hänelle kuuliainen ja koettaa aina tuottaa vanhemmilleen pelkkää iloa."

Kunnosta, elinvoimasta, tavoista:

"Ruumiillinen ja henkinen voima, vireys ja kunto ovat välttämättömiä, jotta voisimme hyvin suorittaa elämäntehtävämme. Niiden edellytyksenä ovat raittius ja säännölliset elämäntavat. Niistä riippuvat sekä yksityisen ihmisen että myös koko kansan kunto ja elinvoima.--- Historia osoittaa selvästi, miten monet kansat ja valtiot ovat rappeutuneet ja hävinneet, kun kansan tavat ovat löyhtyneet.--- Sellainen henkilö, joka on siveellisesti tylsistynyt ja omatuntonsa turmellut, viettelee muitakin paheen tielle."

Esimerkkejä voisi jatkaa, mutta ero päivän julkissektorin värittömään ja arvorelativistiseen konsensustyyliin tuli jo selväksi. Aika on kyllä täynnänsä rivien väliin kylvettyä propagandaa ja manipulaatiota, jota ajattelu- ja erottelukykyinen ihminen ei voi olla puistatuksella huomaamatta. Avointa se ei ole eikä se sisällöllisesti pyydä rakastamaan metsää, tuottamaan vanhemmille iloa tai vaalimaan omatuntoa. Kun tällaiset asiat ovat olevinaan passé, on yksinkertaisesti vinhaa tavata vielä jossain Stadin liepeiden pusikoissa klassista heristävän sormen valistusmeininkiä, sydämellä ja selkärangalla kirjoitettuna ja vieläpä loppusoinnuin riimiteltynä.

Feidattu pukettipyörre: Kotkan tavara-aseman iltarusko

Hiljainen hetki makasiinin autiudessa.

Tavaraa pyöritetään enemmän kuin koskaan ja raideliikenne on ekologisuudessaan pop. Silti Kotkasta kantautuvat tuoreet uutiset kertovat, että sikäläisestä VR:n tavara-asemasta ja siihen liittyvästä makasiinista pitäisi päästä eroon. Tällä kannalla on aseman omistaja Liikennevirasto, joka on jättänyt asemasta purkulupahakemuksen rakennusvalvonnalle. Kuulaa peliin, katerpillari kehiin - näin tuumaavat virkamiehet, joille kaikki vanha lie rasitetta. Mutta, kuten odottaa saattaa, museojengi - tässä tapauksessa Kymenlaakson museo - haluaisi säilyttää 1940-luvulla valmistuneen aseman historiallisin ja kaupunkikuvallisin perustein.

http://www.kymensanomat.fi/Online/2012/10/12/Museo+ei+purkaisi+Kotkan+tavara-asemaa/2012314243861/4

Toteutuneissa suojelupäätöksissä tavara-asemat eivät loista. Helsingissäkin ne ovat saaneet mennä kansanliikkeen tuekseen saaneita VR:n makasiineja myöten. Herttoniemessä aseman tilalle tuli "Mäkkäri", Vallilassa ei yhtikäs mitään. Emme siis löisi vetoa Kotkan tavara-aseman säilymisen puolesta. Koska se saattaa piankin poistua keskuudestamme, poikkesimme kokemassa sen salien hiljenneen tunnelman. Asema on ollut joitakin vuosia tyhjillään. Syytä on vaikea sanoa, koska se on edelleen täysin toimivan rataosuuden varrella. Kai kaiken pitää vain olla nykyisin niin fiiniä ja steriiliä. Kun jopa roskakatosten, niin miksipä  pukettien läpikulkuun tarkoitetun hallin.

Sisääntuloväylän näkymä.

Kadun puoleinen ovi lähtevälle ja saapuvalle tavaralle.

Rakennus on pitkä kuin unettoman yö, ja tässä on vain osa siitä.

Ollaan keskeisellä paikalla, talot koputtavat olkapäälle.

Hiljaista raiteilla näin pyhäpäivänä.

Hallissa hiljentyy. Sen tekee suuruus ja heräävä mielikuvitus.

Taskulampun valokeila halkoo epätoivoisesti pimeää puolta.

Jokaisessa rautateiden hermosolmussa ajateltiin maanlaajuisesti.

Tyylikkäät liukuovet.

Kaikki kama tuli Kouvolan kautta ellei sitten merirahtina.

Lukoissakin on merkintä "VR". Ennen asioita ei oltu ulkoistettu.

Valkoinen hevonen vartioi asemapäällikön aarretta?

Cowboyn saappaat jäivät.

Rahtivaaka oli aseman tärkeimpiä instrumentteja.

Kattoparrujen siksakkia. Puurakentamisen etuja ollaan vähitellen keksimässä uudelleen, mutta 1940-luvulla se oli standardimeininkiä.

Kone suojattiin trukkien törmäyksiltä.

Mysteeriovet johtavat kiinnimuurattuun kulkutiehen.

Tarra löysi osuvan paikan lämpöpatterista.

Saniteettitilat uusittiin seiskytluvulla.

Jääkaappi vaelluksella.

Minnehän tämä käytävä vie?

Varoitus on paikallaan: tullaan vandaali-idiotismin vyöhykkeelle, jossa verenpaine voi kohota.

Siinä missä Twisted Sister -diggailu oli 1980-luvulla huvittavaa, on se nyt  hellyyttävää.

Palaset jotka eivät enää koskaan loksahda kohdalleen.

Asemarakennuksen yläkerrassa toimi viimeisenä kirpputori. Sen kaikki tavarat näyttävät jääneen jälkeen. Niitä oli sivuhuoneissa ihan pirusti lisää ja vaatekerrostumilla oli pehmeämpää kävellä kuin metsän paksuimmilla sammalilla.

Jatkamme kellariin. Ja tajuamme saapuneemma ampumaradalle. Oikeanpuoleinen on ollut asekaappi.

Ohjeistus hyville osumille.

Maalitauluja.

Yksinäinen tuoli seinää vasten herättää kolkkoja mielleyhtymiä...

Mutta ilma-aseilla täällä vain ammuttiin. Tässä parhaat osujat.

Viimeinen silmäys upeaan halliin.

Ulos piti astua varovaisesti.

Pelkistettyä ja funktionaalista kauneutta.

Tämän haaran raiteet on jo purettu.

Päätyovi.

Täällä on ollut tekemisen meininki. Snadisti herää myötähäpeä siitä ylimielisyydestä, millä pullamössösukupolvi haluaa purkaa ne näyttämöt, joilla raatajasukupolvet mahdollistivat sille kulutuskuplan. But this is how the story goes...

Asemakokonaisuus kauempaa nähtynä.

Keksikäähän nyt kotkalaiset jotain uutta käyttöä hienolle asemallenne, ettei pääse käymään niin kuin nimimerkki Naksu kirjoitti Kymen Sanomien kommenttipalstalla 11.10.2012: Mikäli tässä kotkassa jatkuu kaiken vanhan purkaminen näyttää Kotka parinkymmenen vuoden päästä ihan Kouvolalta, samaanlaisia harmaita taloja.

Tampereella on muuten meneillään samanlainen vääntö vuonna 1907 valmistuneen tavara-aseman suhteen. Aiempi suunnitelma meinasi jo säästää sen, mutta se edellytti mutkaa uuteen katuun ja eihän sellainen passaa.

http://www.aamulehti.fi/Pirkanmaa/1194713456527/artikkeli/tampereen+vanha+tavara-asema+halutaan+purkaa.html