Metsänpeitossa - siis missä?

Tässä on sudenkuoppa 1800-luvulta. Metsänpeitossa metsä kaivaa sellaisia myös ihmiselle.

Metsä vaikenee. Linnut eivät enää viheltele suloisen surumielisiä nuottejaan ja koko päivän jatkunut tuulen havistus on pudonnut lehdiltä. Ikään kuin metsä olisi kääntynyt sisäänpäin, heittäytynyt nurjamieliseksi. Kulkija kokee sen itsessäänkin. On kuin metsä olisi jotenkin häneen tyytymätön. Paikkoja ei oikein hahmota, vaikka metsä on tuttu ja siellä on kuljettu vaikka kuinka usein. Polkuja ei löydy ja jos löytyykin, ei niillä tunnu olevan luotettavaa johdatusvoimaa, vaan ne päättyvät umpimättäisiin. Isot sammalpeitteiset kivet tuntuvat asettuvan tahallaan tielle. Kulkija tajuaa olevansa eksyksissä, vaikka järki vakuuttaa muuta. Hänen mielessään pilkistelevät vuoronperää panikoituminen ja sen rinnalle jostain noussut huumaantuminen, joka ei ole luonteeltaan miellyttävää. Tietämättä miten tilanteeseen suhtautua hän jähmettyy, käy tunnottomaksi, ei saa jalkaa toisen eteen. Siinä hän on - ja metsä tulee päälle kuin liikkuva varjo. Kuluu tuokio - vai pettääkö ajantajukin? - kunnes maisema saa taas tutut kasvot. Niin tietysti, tässähän sitä ollaan. Tuo polku vie tielle, tuossa männyssä on se pöllönpönttö. Kohta pilkottaa kotitalokin. Olo ei silti pitkään tasaannu, sillä kulkija on yhdestä asiasta varma: se ei ollut tavallista eksymistä, vaan jotain muuta.

Kokemus metsänpeittoon joutumisesta saattaa ilmetä suunnilleen edellä kuvatulla tavalla. Kansatieteellisissä arkistoissa metsänpeitto, yliluonnolliseksi koettu eksyminen, on vahvasti dokumentoitu ilmiö. Agraarikauden kansa joutui niin usein metsänpeittoon, että talonpoika saattoi käyttää sitä jopa uskottavana hätävalheena, kun ei ollut tullut ajallaan kotiin, vaan jäänyt vaikkapa markkinoiden jälkeen hummailemaan. Metsänpeitosta vapauttaminen kuului tietäjälaitoksen palveluvalikoimaan yhtä kiinteästi kuin nykyisin Margherita pizzerioiden ruokalistalle. Tietäjän puoleen käännyttiin, kun omaiset huolestuivat metsässä viipyvän puolesta ja olettivat hänen harhailevan siellä metsänpeitossa. Tietäjä kutsui kadonnutta takaisin erilaisin poppakonstein, kuten ilmassa kaartuvan juurakon ali huhuillen. Tiedettiin, että metsänpeitossa oleva saattoi kuulla etsijöiden kutsuhuudot mutta ei saanut näihin yhteyttä. Joskus metsänpeitossa oleva näki asioita ja olentoja - metsän väkeä - joita nykyään kutsuttaisiin hallusinaatioiksi. Ihminen saattoi jopa kokea muuttuvansa kiveksi, kuten tässä Mikkelistä 1961 kerätyssä muistossa:

Karoliina Partio os. Hyyryläinen kertoi lapsena joutuneensa metsän peittoon. Hänet oli metsä kumonnut kiveksi, ettei kukaan nähnyt. Hän sanoi nähneensä ja kuulleensa kun häntä etsittiin. Kerrankin oli etsijä ollut hänen vierellään, mutta  hän ei voinut koskettaa eikä puhua. Musta mies toi hänelle maitoa juoda.  Ei hänellä ollut hyvä eikä paha olla. Oli vaan. Ikävä oli, kun ei voinut sanoa etsijöilleen paikkaansa, vaikka näki niiden hädän. Sitten kun isä oli lukenut Kaisa Pöyryn käskystä isämeidän hän oli pöllähtänyt esiin ja kivi minä hän etsijöille näytti katosi.
(Mikkeli, Vanhala. Jaakko Valkonen 1961.)

Metsänpeiton katsottiin olevan jollain tapaa nurinkurinen lumous. Siksi siitä vapautuakseen metsänpeitossa olevan kannatti tehdä jotain niin ikään käänteistä: pukea vaatteet takapuoli etupuolelle, kävellä takaperin, katsoa jalkojensa läpi ylösalaisin olevaa maisemaa. Metsänpeittoon voitiin joutua tietämättä sen kummemmin syytä. Yleisesti oletettiin tilan olevan rangaistus jostain rikkeestä, ehkä meluamisesta metsässä tai tietämättä tapahtuneesta maahisten päälle tallaamisesta. Metsä oli samanaikaisesti tuomari ja tuonpuoleinen, jonne se karkotti tuomitsemansa. Itsevarma tietäjä saattoi kuitenkin ottaa metsän "vangikseen" sitomalla esimerkiksi oksia yhteen ja vaatia tämän jälkeen metsää vapauttamaan viemänsä ihminen. Sanottiin, että metsän sai sitoa korkeintaan kolmeksi päiväksi, sillä se saattoi myös olla syytön ihmisen katoamiseen.

Historian ja etnologian gradussaan Metsänhaltijat itäsuomalaisessa kansanuskonnossa (Jyväskylän yliopisto 2009) Tomi Letonsaari kirjoittaa metsänpeiton uhrien olleen tyypillisesti naisia ja lapsia, ja että erityisessä vaarassa olivat yhteisössä heikosti kiinni olevat ihmiset. "Metsänpeitossa on kyse eräänlaisesta yhteisön ulkopuolelle joutumisesta ja metsään sulautumisesta tai itsensä kadottamisesta. Erityisen  herkästi näin saattoi käydä ihmisille, jotka olivat jo muutenkin heikosti yhteisöön integroituneita. Esimerkiksi lapsipaimenet, jotka usein asuivat vieraissa perheissä, olivat alttiita metsänpeittoon." Samaisen yliopiston etnologian professori Laura Starkin mukaan metsänpeitto voidaan tulkita kokemukseksi, johon liittyy "sokki, trauma ja jonkinlainen psykologinen kaaos, jotka on kuvattu sirpaleisuudella, hahmottomuudella, entropialla, hiljaisuudella ja tunnottomuudella".

Murheita on ihmisrinta aina kantanut. Ennen metsä oli paikka päästää ilmoille sellaiset mietteet, joita muille ei voinut jakaa. Pikkutärkeä yhteiskunta ei voinut esittää korvessa vaatimuksiaan ja sinne veti vainotun mieli niin kuin loukkaantunut eläin hakee suojaa sankimman tiheikön lehvästöluolasta. Metsän tarjoama hetkellinen vapautus kylän piiristä salli hänen demoniensa astua ulos, mutta koska ihminen ei tahdo tunnustaa demonejaan omikseen, näyttäytyivät ne metsän voimina, metsänpeittokokemuksena. Näin voi olla.

Ihmisillä oli metsänpeittokokemuksia pitkälti 1900-luvun alkupuolelle. Kuten yliluonnolliset kokemukset kirkonväestä (http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2011/04/kirkonvaen-pauloissa-vanhan-kansan.html), ne hiipuivat modernisaation edetessä ja käytännössä katosivat lopullisesti 1950-60 -luvuille tultaessa. Tuolloin myös metsä viimeistään lakkasi olemasta raja tai muuri, jonka laidalle sivilisaatio päättyi. Muuri puhkaistiin. Raivattiin nopeasti haaroittuva verkosto metsäautoteitä ja mielikuvituksellisen brutaalit koneet alkoivat jyllätä sammalsaleissa, jotka oli aiemmin mielletty Tapion valtakunnaksi. Niissä ryöstöorgioissa ei jäänyt sijaa sen enempää metsän kunnioitukselle kuin sen salaperäisyydelle, jotka molemmat olivat olleet metsänpeittokokemuksen avaintekijöitä. Ihmiset myös muuttivat joukolla pois sukujensa ikiaikaisista metsämaisemista, usein tornitalokeskittymien täysin uudenlaiseen ja torppalapsuuteen verrattuna uskomattomaan elämänmalliin, joissa oli ihan muuta mietittävää kuin kummat kokemukset metsässä.

Oliko metsänpeitto, maagillinen eksymä, lopultakin vain tavallinen ahdistus- tai paniikkihäiriökohtaus, jota agraarieläjän olisi ollut melko mahdotonta kuvailla ja järkeistää ilman metsään liittyviä tuttuja metaforia, jotka yhteisö jakoi ja joita se piti ymmärrettävinä? Hahmoton ja hallitsematon kokemus olisi siis saanut selitysmallin ja termistön, kun se ulkoistettiin metsään. Tämä kuulostaa mahdolliselta vaikkakin lattean puoleiselta selitykseltä, ja edellyttää oletusta jonkinlaisesta ilmiömaailmaa koskevasta objektiivisesta totuudesta, jonka juuri meidän aikamme olisi fiksuudessaan saavuttanut.

Kuiskitaan, että joillakin olisi metsänpeittokokemuksia nykyisinkin. Allekirjoittanut on itsekin kuullut tällaista supinaa erään metsätilan eräkämpän saunanlauteilla, tutkijan suusta. Hän korosti, että ilmiöstä ei huudella. Se on aivan liian hauras ja epämääräinen, kauas juuristaan kiskaistu; nykyihmiselle vieläkin vaikeampi kuin esi-isälleen, joka saattoi sen sentään koko kylälle kuuluttaa ja nähdä ymmärtävien päiden nyökkäilevät aallot. Toki herkästi ja sulautumishaluisesti metsään suhtautuva romantikko voi helpostikin kokea jotain metsänpeittoon viittaavaa. Meillä ei ole mitta-asteikkoa, joka määrittelisi rajan "tavanomaisen" ajattomuuden ja haltioitumisen kokemuksen ja toisaalta "aidon" metsänpeiton välillä.

V.A. Koskenniemen runo Metsän peittoon joutunut on peräisin 1930 julkaistusta Kurkiaura-kokoelmasta. Siis ajalta, jolloin Suomessa oli vielä öljylamppujen valossa veisuukirjaa tavaavia kyliä tiettömien taipaleiden takana ja vaarakuusikoiden varjostamissa tölleissä usko metsänpeittoon yhä eli, joskin jo hiipuvana. Merkille pantavaa runossa on, että ilmiö kuvataan siinä pitkälti myönteisessä valossa. Kristinuskon ja pakanavoimien vastakkainasetteluksi esitetty metsänpeitto voidaan nähdä myös luonnon ja sivilisaation tai periferian ja keskuksen ristiaallokoksi, jossa "huimapään" veto on kahlitsemattomaan ja määrittämättömään laajuuteen niin kuin lukemattomilla kaltaisillaan sivullisilla ennen ja jälkeen hänen. Puheet "sielua vaille jääneestä metsän väestä" hän tietää pötyksi, koska on omakohtaisesti kokenut aivan päinvastaista: jos jokin on sielua vailla, niin säännelty ja valvottu elämä kylässä, jossa "itse vapaus vangiksi taipuu". Metsä saa peittää hänet, sillä on hänen hyväksyntänsä.

Päätämme runoon, joka kuuluu kokonaisuudessaan näin:

Hän huimapäistä huimin on,
hän on ajanut Hiiden hirveä takaa
ja joutunut metsän peittohon.
Nyt hän syvässä unessa, onneton,
pää peikon tyttären sylissä, makaa.
Mitä sanoo nyt, kun heräjää,
surunlapsi, huoleton, huimapää?

Hän uniset silmänsä auki luo
ja jälkeen riistanajon vaivan
hän riemulla taivaansineä juo.
Mutta sininen silmäpari suo
hänen nähdä taivaan, uuden aivan.
Käsi peikon tyttären otsallaan,
olon tuntee hän niin onnekkaan.

Siellä laaksossa ihmiset uskovat,
että metsän väki jäi sielua vaille,
että peikon tyttäret ihanat
joka kristityn kirolla kietovat,
joka eksyy lumotun metsän maille -
tuo hurjapäätäkö huolettais,
hänet kalpea pelkoko kotiin sais?

Mutta kylältä kirkonkellot soi,
yli vaarojen kumeat soinnut karkaa,
ne valittaa ja vaikeroi,
ne metsämiehelle sanoman toi,
että säälis hän kallista sielu parkaa.
Ne kutsuvat kotiin eksyneen,
ettei luopuis hän osasta autuuteen.

Ping-pang! iso kello paukahtaa,
se jylisten tuomion sanoja sanoo,
se Herran kostolla varoittaa
ja pieni kello se kalkuttaa,
kling-klang! se kuin sielun hädässä anoo:
Hoi kotihin, tule kotihin,
tule ristin nimessä takaisin!

Mutta poika hän sammalvuoteelleen
kylän nähdä voipi vaarojen takaa,
näkee pienen kirkon risteineen,
näkee ihmisten pienen askareen,
kun hän peikon tyttären sylissä makaa,
Mit' ei ennen nähnyt, nyt näkee sen:
miten pieni on maailma ihmisen.

Ilo, onni on siellä koditon,
siellä itse vapaus vangiksi taipuu,
polut polkee pelko miehuuton
ja jokainen toisensa orja on.
Syliin peikon tyttären syvemmäs vaipuu
pojan pää, ja kun metsä huminoi,
ei enää hän kelloja kuulla voi.

Ping-pang! iso kello kumahtaa
ja tuomion kovia sanoja sanoo,
ja pieni kello se kalkuttaa,
kling-klang! se vaatii ja valittaa,
pyhän ristin nimessä pyytää ja anoo.
Mutta poika huoleton hurjapää
ikiajoiksi metsän peittoon jää.

Samuli Paulaharju kuvasi Perhossa 1928 metsänpeitossa olleen Taimi-tytön.