Lentokentän kangastus: Friggesby ja muuta Porkkalaa

Tutkimusretkeilijä löysi jotain erikoista Porkkalan metsistä.

Onpa eräs uusimaalainen maalaiskylä pitkän niemensä umpiperällä, jonka nimi historiansa vuoksi soittaa kelloja maanlaajuisesti. Puhe on Porkkalasta, jonka surullisenkuuluisa aika neuvostokomennossa alkoi kymmenen päivän ennakkovaroituksella syksyllä 1944 ja ajoi evakkoon kaikki alueen 7252 asukasta.

Kun pakolla pääkaupungin viereen parkkeeranneesta vuokralaisesta vihdoin päästiin tammikuussa 1956, hävitettiin neuvostoajasta muistuttavat rakenteet melkoisen nopeasti ja tehokkaasti. Eräitä isojakin uudistaloja jäi purkukuulan eteen, kuten juhlavan stalinistista tyyliä edustava koulu, joka ei suomalaisten mielestä kelvannut mihinkään. Historian todistuskappaleista kiinnostuneiden kansalaisten miehitysturismille ei olekaan Porkkalassa paljoa nähtävää. Toistuvasti eteen marssitetut reliikit ovat Sjundbyn linnan meijerirakennuksen seinässä näkyvät haalistuneet iskulauseet, haupitsirykmentin kunniaportti Pikkalassa, Vårnäsin puusilta ja neuvostokauden hautausmaa.

Kävimme vaihtelun vuoksi eräällä vähemmän tunnetulla kohteella, Friggesbyn lentokentällä. Siltä käsin toimivat punalennoston suihkuhävittäjät, oletettavasti Mig-15 -tyypin koneet, ja niitä ennen mäntämoottorikoneet. Koneiden tehtävänä oli Porkkalan tukikohdan ilmapuolustus. Kiitoradat olivat osittain päällystetty puolikestopäällysteellä, osittain hiekalla peitetyin teräslevyin. Kiitoradan kokonaispituus oli 2200 metriä ja leveys 60 metriä. Kenttä oli perustettu pellolle ja pelloksi se taas muuttui venäläisten lähdettyä. Koneita varten rakennetut 33 betoniseinäistä ja seitsemän hiekkaseinäistä suojarakennelmaa jäivät sijoilleen. Suomessa nuorimmat muinaismuistolain suojelemat kohteet ovat toisen maailmansodan ajalta, eli Porkkalan rakennelmat ovat lainsuojattomia. Siellä ne ovat pöpelikössä silti vieläkin, kun eivät ole kenenkään tiellä.

Metsässä alkaa hahmottua umpeenkasvanut mutta yhä tukeva tienpohja. Tässä on jyristellyt lentokentän huoltoliikennettä.

Näkymä entiselle lentokentälle.

 Emme tienneet jäänteiden tarkkaa sijaintia, joten ensimmäinen betoni-ilmestys antoi löytämisen iloa.

Muodostelma on kaareva ja tämä kuva otettu sen heinittyneen vallin päältä. Olemme löytäneet yhden Friggesbyn lukuisista hävittäjäsuojista. Tällainen rakennelma tarjoaa tietysti vain suojaa sivuilta tuleville sirpaleille ja paineaalloille toisin kuin täysiverinen hangaari. Ehkä talven lumia varten näissä on ollut jonkinlainen kevyt kattorakennelma.

Keskellä peltoa on lentokenttän kuulunut betonijalusta. Sen alkuperäinen käyttötarkoitus selvisi lukijatiedon avulla; kyseessä on polttoainesäiliön suojakuori.

 Metsänlaidassa näkyy mystistä muuria.

Kyseessä on jälleen lentokoneen sirpalesuoja.

Retkeilijä on pysähtynyt miettimään ajan rientoa ja kokonaisten valtakuntien katoamista sen pyörteisiin.

Vihreän turkin estetiikkaa.

Oh, palaavatko Migit lennolta? On helppoa nähdä, mistä ihminen on saanut mallin lentuemuodostelmille.

 Aukko muurissa on hävittäjän takaliekkiä varten. Ilman sitä kuumuus olisi voinut heijastua tuhoisin seurauksin takaisin koneeseen.

Arvokkaana materiaalina lentokentän kiitoradoissa palvelleet teräslevyt korjattiin talteen lähtevien venäläisten toimesta. Mutta ei näköjään ihan jokaista.

Koska kaikki hävittäjäsuojat ovat malliltaan identtisiä, emme lähteneet jaagaamaan niitä enempää. Leikkuupuimurin jyristellessä syksyn viimeisten kaurasarkojen parissa paikalla sijainnut lentokenttä tuntui lohdullisella tavalla kangastukselta. Kuusikymmentä vuotta sitten olisimme joutuneet samalla paikalla välittömästi pidätetyiksi ja vakoojan leima otsassa edessä olisi ollut turnee, luultavasti loppuiäksi, vankileirien saaristossa. Voi myös kuvitella, kuinka painostavaa elämä on ollut Porkkalan vuokra-alueen aikana Helsingissä, tykinkantaman päässä arvaamattoman diktatuurin tukikohdasta.

Vielä 1990-luvulle saakka Porkkalassa kohtasi Etelä-Suomen mittapuussa huomiota herättävän paljon autiotaloja. Useimpien niiden takana oli sama tarina: kotitaloon ei oltu palattu enää yli 15 vuoden evakkoajan jälkeen. Nyt nuo autiotalot alkavat olla pois lahonneita, mutta kivijalkojen rujot hahmot jatkavat olemassaoloaan. Tammivyöhykkeen rehevä luonto ornamentoi niitä tehokkaasti ja esteettisesti.

Merkillisiä lähihistorian jäänteitä.

Sirpale aarnimetsää. Porkkalaan ehdotetaan kansallispuistoa. Kriteeristö puistolle täyttyy kiistattomasti, eli riittävästi valtion suojelualoja sekä luonto- ja virkistysarvoja. Historian kuriositeetti on se, että Porkkalassa on jo ehtinyt toimia kansallispuisto ja se on ainoa nyky-Suomen alueelta lakkautettu. Vuonna 1938 perustettu puisto kattoi vain Träskön saaren. Se lakkautettiin 1957, koska venäläiset olivat räjäyttäneet saaressa bunkkereita ja maisemaa pidettiin tämän vuoksi kansallispuistolle sopimattomana.

Ihminen vaikutti alueella jo kauan sitten.

Porkkalassa on silmiinpistävän runsaasti merkkejä oman alueen protektionismista. Vastaavaan törmää lähinnä vain Ahvenanmaalla. Kun kotiseudun kerran menetti traumaattisesti, ei sitä tahtone kokea uudestaan. Ja toki eri kuntien ulkoilualueiden vetämä popula halutaan pitää omassa karsinassaan.

Eräät yksityisaluejulistukset lähentelevät taiteellista installaatiota.

Porkkalassa ei voi käydä hoksaamatta, että se on hyvä lintupaikka. Tässä ihmiseen tottuneet valkoposkihanhet, nuo kaupunkipuistojen itsevarmat valtiaat, jäävät tyynesti sijoilleen, kun merihanhet - vaikka ovat kauempana - päättävät poistua turvallisemmalle etäisyydelle.

 Loppukevennyksenä Porkkalan hieman tuoreempaa itäjäämistöä.

Mossen kromi on kestänyt melko hyvin aikaa.

 Kun tyyli ja turvallisuus kohtaavat.

Neuvostoliitossakin oli siis eliittiä.

Myös kuljetuskalustoa on edustettuna tässä metsäautojen kokoontumisajossa.

Porkkalanniemi kurottaa ulos. Etäisyys Viroon on pienimmillään 36 kilometriä. Ei ole vaikea ymmärtää, miksi neukkustrategit hinkuivat tätä paikkaa. Alueen klaustrofobista menneisyyttä kontemploituaan on soveliasta vapauttaa mietteet Suomenlahden avaruuteen.

Urbaani viidakko korkeuksissa - Alppilan vesitornin viherkatolla

Salainen taivaspuutarha, jossa soi lehväin laulu ja etäinen sporan kolina.

Kaupunkia - siinä missä muitakin maisemia - on aina hienoa katsella korkealta. Helsingillä on omat torninsa, mutta vain yhdellä niistä tähystyshetken voi yhdistää käyskentelyyn niityllä tai katsella kauas ikivanhaa geneettistä perimäämme miellyttävällä tavalla: olemalla itse samalla pensaikon suojissa. Tällainen paikka on Linnanmäen pyöreän vesitornin eli Alppilan nuoremman vesitornin kattotasanne.

Vuonna 1938 valmistunut kaupunginarkkitehti Gunnar Taucherin piirtämä vesitorni sai viherkattonsa sotavuosina. Vitaalikohteena vesivarasto haluttiin hälventää ilmasta vaikeammin havaittavaksi, sen katolle tuotiin maamassoja ja taimia. Naamiointi palveli myös tornin katolle sijoitettua ilmatorjuntayksikköä. Myöhemmin kukaan ei nähnyt tarpeelliseksi perata katon vihermassaa ja näin eräs kaupungin salaisimmista niitty- ja pensaikkolaikuista on saanut jatkaa omaa elämäänsä hyönteisten ja lintujen ilona. Vesihuoltoa torni lakkasi palvelemasta 2003.

Kävimme huvipuiston myötämielisellä avulla tutustumassa tähän uinuvaan taivaspuutarhaan. Yleisöllä ei ole ylös asiaa, mutta historian sivuilta löytyy maininta, että vuonna 1939 tornin katosta kaavailtiin näköalapaikkaa. Nyt Linnanmäellä on suunnitelma rakentaa tornin sisälle kolme tuhatta ihmistä vetävä esiintymisareena. Samalla olisi oiva tilaisuus toteuttaa vanha aie näköalapaikasta; sellaisia on Helsingissä aivan liian vähän.

Lintsin pyöreä vesitorni Hesarilta nähtynä. Suojeltu rakennelma on osa tuttua kaupunkikuvaa.

Sisältä vesitorni ei ole kummoinen, mutta siirtymä pimeän halki vain vahvistaa edessä olevaa kokemusta.

Ylhäällä ensinäkymä ovelta on tällainen. Kallion kirkko kurkistaa ja merikin pilkottaa, mutta huomion vie rehevä viidakko, jossa machete olisi poikaa.

Helsinki-pyörä nuoren metsän takana.

Niitty on tuleentunut kesän jälkeen.

Yleisimmät puulajit ovat vaahtera ja pihlaja.

Viidakolla on kuitenkin laitansa ja sen takana voi odottaa ihmeellisiä ilmestyksiä.

Parhaiten näkee kapuamalla keskuskorokkeen päälle.

Näkymä Töölönlahdelle.

Vanha kunnon vuoristorata toimii nykyisin virralla, jonka tuottavat kaksi sen omaa tuulimyllyä.

Kauempana siintää Pasila.

Viherkatot ovat nouseva kiinnostuksen kohde maailmalla. Oikein toteutettuina ne eivät pilaa rakennuksen kattoa, vaan päinvastoin suojaavat sitä uv-säteilyltä ja muilta kuluttavilta luonnonvoimilta. Ne tasaavat kaupunki-ilmaston ääreviä sääoloja (tulvavesipulsseja ja helleaaltoja) sekä puhdistavat ilmaa. "Viidentenä julkisivuna" ne tuovat myös tähän mennessä lähes hyödyntämättömän kattotilan osaksi esteettistä ja virkistyksellistä käyttöä.

Siis nastahan se olisi kivikaupungin asukin hengailla korkealla sijaitsevassa keitaassa, jonka kasvillisuus voisi olla valittu hyöty- ta koristepuutarhan periaattein ellei sitten luonnonmukaisemmalla "hallittu hoitamattomuus" -tyylillä. Harrastaa voisi kaikkea perhosten tarkkailusta yrttien keruuseen, piknik-retkistä telttailuöihin. Viherympäristön tutkitusti terveyttä edistävä vaikutus tulisi bonuksena kaupan päälle.

Helsingin yliopistolla on meneillään viherkattoihin liittyvä hankekokonaisuus, jonka tavoitteena on löytää paras mahdollinen viherkattoratkaisu suomalaisiin olosuhteisiin. Siitä lisää täällä:
http://www.luomus.fi/kasvitiede/tutkimus/viherkatot/

Yhä hiljainen Vallisaari syksyn saadessa

Toukokuussa vierailimme Helsingin edustan lumovoimaisella Vallisaarella, imien joka huokosella alkukesän vihreää räjähdystä (http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2012/05/vallisaarta-toukoryopsahdyksella.html). Nyt kesä on päättynyt - toki jälleen aivan liian nopeasti tiehensä syöksyttyään. On sopiva hetki sulkea kaari uudella kuvakatsauksella samasta paikasta.

Syyskuun alku on aikaa, jona syksyn ote on vasta tapaileva. Hetkittäin häilähtää suloisenkarvas ikuisen kesän illuusio. Aurinko voi porautua polttavan kuumana tyynen suojaiseen paikkaan, jossa kukkii vielä pietaryrttejä, siankärsmöitä tai jopa kuismaa. Sirkka raksuttaa verkkaan heinikossa, yksinäinen neitoperhonen tai sudenkorento asettelee siipiään paahteisella kannolla, jostain inisee vielä hyttynenkin kiusaksi. On kuin luonto haluaisi uskotella helpon ajan jatkuvan, jotta ajatus talvesta ja vasta ikuisuuden päässä odottavasta uudesta kasvukaudesta ei olisi liian raskas. Mutta samassa aurinkoinen hetki on ohitse. Pilvet juoksevat levottomasti kuin takaa-ajetut ja peittävät taivaan. Osa niistä kantaa raskasta vesilastia, mikä on joka hetki lipeämäisillään alas. Puistattava viileys nousee pikaisesti kuin oltuaan kätköissä vain lähimmän kiven kolossa. Tuulenpuuska pyyhkäisee niittyä eivätkä kasvit enää niiaa suvinotkeina sulottarina: niistä on tullut puisevia ikäloppuja, monet ovat tuleentuneet kuiviksi törröttäjiksi. Sellaisen nähdessään syksyn voitto on pakko myöntää. Mutta oma kauneutensa niilläkin ja kuivan käpristyneisyytensä pergamenttiin kirjattu viisautensa, tilapäisyyden muistutus, runo menneelle ja toivekas oodi jälleensyntymälle.

Paitsi syksyn luonnetta, mietiskelimme Vallisaarella sitäkin, että tuon ainutlaatuisen paikan tulevaisuus on edelleen täysin auki. Valtionvarainministeriö asetti viime vuonna työryhmän pohtimaan Helsingin edustan puolustuskäytöstä vapautuville saarille uutta käyttöä. Työryhmä ei kuitenkaan saanut aikaiseksi edes kokoontua kertaakaan ennen määräaikaa (maaliskuu 2012), jona sen olisi pitänyt ojentaa loppulausumansa. Nyt työryhmä on patistettu uudestaan töihin, etsimään ja löytämään "yhteisen tahtotilan" puitavakseen saamansa hyvin haastavan kysymyksen suhteen. Työryhmän pitää siis esittää yksi selkeä näkemys siitä, mitä Valli-Kuninkaansaarella sekä Kuivasaarella pitäisi tehdä tulevaisuudessa. Ratkaisu tulee olemaan myös ennakkopäätös muiden rannikkolinnakkeiden suhteen, joita vapautunee vielä lukuisia. Aikaa on vuoden loppuun. Odotamme jännityksellä, sillä panokset ovat suuret, suuremmat kuin kylmiltään arvaisikaan.

Valli- ja Kuninkaansaaren välinen penger jakaa varsinkin syksyllä kaksi todellisuutta toisen puolen tyrskytessä ja toisen kimeltäessä suvantona.

Rohtovirmanjuuri eli valeriaana on tehnyt työnsä tämän vuoden osalta ja seisoo pronssinsävyisenä muistomerkkinä aavan äärellä.

Kyltin sanoma on edelleen validi. Mutta kuinka kauan?

Muurinnurkka Kuninkaansaaressa. Aika pysähtyy.

Ilmasta katsottuna varastoluolien kohdalla on vain niittyä.

Portaikon askelmat löytää lähinnä jalkatuntumalla, mutta ne ovat yhä tukevat.

Ohdake on muuttumassa törröttäjäksi, mesiangervo kypsyttelee vielä siemeniään ja sinnittelee vihreänä.

Kurkistus kasematin ikkunasta. Romantiikkapisteitä ropisee.

Pisteitä myös kädentaitajille, jotka muurasivat holvikaaren uskomattoman tarkasti.

Mereltä nousee saderintama, vaikka Kuivasaaren viereen lankeaakin taivaallinen valo.

Retkeilijä kestää vaieten ylitse rynnistävän kuuron märät iskut.

Matalahara ja Harmaja.

Äkisti aurinko ilmestyy kuumana kuin heinäkuussa. Kukkakärpänen ja kimalainen eivät haaskaa aikaa. "Bar Ruusuruoho" on vielä auki.

Vallien takana on suoja tuulelta.

Saniaisten varjelema sisäänkäynti.

Ja sisäänkäynti, jonka luonto todellakin on halunnut peittää. Mitä luonto näissä luolissa kätkee?

Ainakin jo talvehtimaan asettuneita hyönteisiä, kuten tätä liuskayökköstä.

Ja juomajemmaa.

Ja vanhoja siimoja. Ne ovat ajalta ennen muovia ja ovat lähes muuttuneet maaksi - ja siitähän luonto tykkää.

Ulkona häikäisee.

Tynnyrit eivät ole mitä tahansa romua, vaan palokalustoa.

Kiveen uurrettu nimiä, kaikuja menneestä.

Halkeamien hiusverkosto tekee esteettisyydellään kunniaa rappauspinnalle.

Pesintä on ohitse ja pikkulintu jälkipolvineen jo ehkä Afrikassa.

Pietaryrtin keltanappeja ja aivan villin näköinen esitys äkämäpunkilta.

Huviveneilyn pääsesonki on todella lyhyt, mutta aina joku nostaa ankkurin syksylläkin.

Hämähäkki vartioi kenttää, josta vuoden 1937 suuri räjähdysonnettomuus pyyhkäisi kaiken pois.

Portti tehtiin keisarin kuljettavaksi.

Vallisaarella on erikoisia ruusulajeja eikä tämäkään ole mikään kurtturuusu, se rannikoiden riesa.

Pari pihlajanmarjaa hyppäsi mukaan Stadin näkymään.

Yksinäinen vaeltaja laskeutuu linnoiteramppia.

Ylitsepursuava rehevyys selittyy osin linnoitteista liukenevalla kalkilla.

Haituvien meri.

Pienoinen viherkatto saarnia kasvavassa lehtopainanteessa.

Horsma nousee huutomerkkinä ilmoitustaululle.

Pihapuu on nähnyt kaiken näihin saariin liittyvän - mitä se mahtaa nähdä jatkossa?

Valli- ja Kuninkaansaaren sekä Kuivasaaren uutta käyttöä visioivan työryhmän koostumus selviää tästä tiedotteesta:

http://www.vm.fi/vm/fi/03_tiedotteet_ja_puheet/01_tiedotteet/20120618Tyoeryh/name.jsp