Harmaan juhlaa Örössä

Harmaa meri, harmaat kivet, harmaana leijaileva pisaroiva utu. Ulkosaariston alkukevät ei ole värityskirjasta repäisty.

Kevät on edennyt pisteeseen, jossa mahlan huminan valkoposkisessa koivikossa voi melkein kuulla, silmut turpoavat rusottuneen öljyisinä ja maisema vihertää malttamattomasti ylös pyrkivistä sirkkalehdistä sekä kulottuneiden mättäiden läpi miekkamaisesti pistävistä uudestisyntyneistä ruohoista. Ja jo kohtapian rehevillä lehtomailla todistetaan "kevätaspektiksi" kutsuttua lumon hetkeä, kun mustanmullan jalot ja valonjanoiset kukat puhkeavat lyhyeen värikkääseen loistoonsa - kiiruhtavasti paikkansa lunastaen ennen kuin kunnaan syvänvihreäksi varjostava lehdistökatto ehtii kasvaa niiden ylle. Tämä kaikki on ihmeellistä. Kynttilää pitää polttaa molemmista päistä, jos kevään harjalla yrittää edes jotenkuten pysytellä.

Avataksemme silmämme ympärillä kohisevalle värien ja runsauden rynnäkölle otimme asiaksemme stimuloida kontrastia. Kelasimme filmiä takaisinpäin, jätimme jo kukoistukseen käyneen maan ja avasimme takaoven marrasmaiseen harmaaseen. Miten se kävi päinsä? Vastaus löytyy ulkosaaristosta. Siinä missä kevät juhlii voittoaan nopeasti lämmenneellä mantereella, on se vasta saamassa vaivalloisesti jalansijaa ulkosaaristosta, jossa meri säilöö jäiltä perimäänsä talven henkäystä. Tämä mielessämme ja maihinnousuun oikeuttava kulkulupa takataskussamme seilasimme huhtikuun viimeisellä viikolla Dragsfjärdin Kasnäsistä noin viisitoista kilometria lounaaseen Örön vartiolinnakkeelle. Kookas harjusaari on Saaristomeren viimeisellä syrjällä, lounaispuolellaan enää Itämeren aava.

Vallitseva todellisuus Öröllä oli oleva takuuharmaata. Tuhkanharmaata, teräksenharmaata, hiirenharmaata, helmenharmaata, udunharmaata, liejunharmaata, betoninharmaata, variksenharmaata, graniitinharmaata, armeijanharmaata... Harmaa on tasapuolinen ja liikahtamaton, se on arvoituksellinen ja epäitsekäs: heijastaa kaikkia eritaajuisia näkyviä valoaaltoja vastaamatta itse mitään tiettyä valon aallonpituutta, olematta spektrin väri. Harmaan näkeminen ainoastaan tylsänä, masentavana ja mitäänsanomattomana ei kannata, sillä harmaa on niin kuin hopea, herää henkiin jo pienestä kiillotuksesta.

Seuraavassa näkymiä Öröstä pitkälti harmaana, mutta vähän muunkin sävyisenä.

Esikuntatalo hiljeni 2006, kun Öröstä tuli miehittämätön vartiolinnake.

Kilometrejä pitkät mukulakivitiet ovat leimallista Örötä. Näitä naputtelivat aikoinaan Venäjän Kauko-Idästä tuodut vangit.

Siniharmaa kivi muodostaa lukemattomia tuliasemia, joista katsoa teräksenharmaata merta ja vaaleanharmaata taivasta.

Sammaloituva kiipeilyrata ylivuotisessa heinikossa.

Maisemaa pehmentävä sumu on nousemassa.

Jäkälää, graniittia, betonia, utua. Karuilla kallioilla tunnelma muistuttaa tuntureita.

Yllättävä, melkein silmiä koskeva värileiskaus iskee sammalikosta.

Kuinka jäkälä kupliikaan.

Talon ikkunat on luukutettu. Sille on hyvä syy: tuulen noustessa oksia lentelee urakalla.

Meri on tuonut talvimyrskyissä ajopuuta. Ne ovat kuluneet vaaleaksi kuin luut.

Tutka verhoutuu sumuun. Ihan hyvä, sillä sitä ei saa kuvata.

Tulikukan isot nukkaiset lehdet ovat säilyneet vihreinä läpi talven.

Yksinäinen, harmaista tiilistä laadittu piilopirtti männikössä.

Siitä on aikaa, kun valkea on tanssinut tässä pesässä.

Arvoituksellista rompetta.

Joku on jyystänyt sinistä lenkkiä ennen viivakoodien aikakautta.

Laatikossa on ehkä ollut paukkuja kevyeen tykkiin tai kranaatinheittimeen.

Käynti kallion sisään.

Kalliossa.

Betoniseinillä on arvoituksensa.

Syrjäisen saaren syrjäinen eteläkolkka on monen kilometrin marssin päässä tyhjentyneestä satavuotiaasta kasarmialueesta. Vanha tie, kadonneita askeleita ilma täynnä - vaiko aaltoin jyskettä vain? Kaipuun maisemaa, jossa on silti jo itsessään kaikki.

Katajaa vasten hylätyt paukkulangat kirkuvat synteettistä väriä.

Luhistuvia linnoitteita. Zen-buddhalaisen katsantokannan wabi-sabin harjoittaja meditoi tällaisia epäjärjestykseen vivahtavia kohteita, jotka heijastavat pysymättömyyttä. Hän näkee katoavaisuuden merkit, kaikki säröt ja kulumat, todellisuuden täydellisenä kuvana ja siksi mielekkäämpänä ja arvokkaampana ja jopa esteettisempänä kuin näennäisen ehjän kohteen.

Kerran koottu hajaantuu taas.

Tynnyri on yritetty upottaa ampumalla, mutta mokoma halusi väkisin huuhtoutua rantaan.

Suloista bunkkeriarkkitehtuuria: tummanharmaaksi maalattua ja jäkälän hopeatäplittämää betonia, jolle on ladottu särmikkäitä kiviä.

Tässä oli muinoin tykki, jonka piti turvata tsaari Nikolai II:n valta Pietarissa.

Näkyvyys on satoja metrejä, ilmankosteus 99 prosenttia, viima väsymätön, kylmyys kaiken läpäisevää. Silti jokin hykerryttää.

Karuuden ylistys. Meren ja taivaan raja katoamassa. Ei heti uskoisi, että tältä saarelta on tavattu noin 1640 perhoslajia, mikä on enemmän kuin mistään maamme kunnasta. Öröllä on kuitenkin huikeat viisitoista Natura-suojeltua uhanalaista luontotyyppiä ja iso ulkosaari toimii myös ponnahduslautana etelästä Suomeen levittäytyville perhosille.

Koivut ovat hakeneet suojaa taisteluasemasta. Myrskyt ovat katkoneet ja vääntäneet oksat moneen kertaan, mutta tahto elämään on voitolla.

Palovarustekaappi tuo näkökenttään yllättävää punaista.

Punaista ruusupensaissakin.

Jouluna maisema on ollut tismalleen samannäköinen kuin nyt vapun kynnyksellä.

Ranta, elävä taulu.

Dyynimetsät ovat täynnä tuulen vallattomaksi muokkaamia puita.

Muinaisrannan tuliasema.

Siinä missä yhtä päivää hallitsee harmaa taivas, on jo usein jo seuraavana virheetön sinitaivas. Näin myös Öröllä, jossa vaihtuma tuntui mustavalkoisesta värifilmiin hyppäämiseltä.

Örön autioitettu mutta priimakuntoinen keskustaajama.

Puissa on huomiota herättävän paljon tuulenpesiä. Ne saavat mahdollisuuden myrskyn vaurioittaessa oksia.

Kurhon talventörröttäjä on umpikuollut, mutta tuntui heräävän henkiin auringossa.

300 metrin ampumarata on sekin pian vihreä.

Maalitaulu-ukkojen kokous ampumakatoksen kulmassa.

Onko tällä herralla niin kuin "suolet pihalla"?

Miinalautta Pansio viivähti pohjoislaiturissa.

Retkeilimme Öröllä myös lokakuussa 2011. Tuolloin laadittu raportti löytyy täältä:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2011/10/jokunen-syyspaiva-oron-linnakkeella.html

Harmaasta väristä tietopaketti:
http://www.coloria.net/varit/harmaa.htm

Valo aateloi harmaan hopeaksi.

Kauniit Talman kaivokset

Mykistymistä ylevän äärellä.

Olimme saaneet vihiä vanhasta, vähän tunnetusta louhoksesta Sipoon Talmassa ja Mikael Agricolan päivänä 9. huhtikuuta lähetimme tutkimuspartion alueelle. Itsevarmasti ja lähestyvää tappiotaan myöntämättä talvi vielä hallitsi itä-uusimaalaisen metsän tummanpuhuvia ja vaitonaisia saleja. Kumisaappaan varret eivät olisi lumivaipan syvyyteen riittäneet, mutta vallitsi avulias hankikanto ja elämä hymyili. Korppi korahteli tähystyspaikallaan kuusen latvassa ja lenteli toisinaan yllämme, epäilemättä uteliaana valtakuntansa oudoista kulkijoista.

Muutama vuosikymmen sitten painettu karttamme oli liian pienimittakaavainen, joten oletettujen kaivospaikkojen haku sisälsi luovaa vaellusta; intuition kuuntelua ja maastonmerkkeihin perustuvaa päättelyä. Tarkkojen koordinaattien puuttuminen mahdollisti löytämisen ilon ja tämä ilo toteutui kolme kertaa. Louhoksista kaksi oli muuttunut lammiksi, mutta jääkansi varjoisissa kanjoneissa oli vielä vankka ja salli lähitutkimuksen, jollainen kesällä olisi edellyttänyt kumivenettä.

Alueen nimi Kalkberget kertoo, mitä ainesta louhoksista aikoinaan saatiin. Karusta vuodenajasta huolimatta saattoi kaivontojen laidoilla huomata viitteitä rehevästä kasvillisuudesta, kuten viinimarjapensaista. Kesällä kaivokset ovat epäilemättä hyvin salaperäisiä vihreine muureineen ja mustine vesineen. Louhoksille aikoinaan johtaneet tiet ovat käytännössä maastosta hävinneet. Saatoimme yksikantaan todeta, että jos nämä muodostelmat olisivat luonnollisia, pidettäisiin niitä upeutensa vuoksi nähtävyyksinä, joille opastaisi hannunvaakunakyltti maantieltä - mutta koska niiden takana on ihmiskäsi, on niiden osana unhoitus ja yksinäisyys - ja rauha.

Ensimmäinen näkymä juuri löytyneeseen louhosrotkoon.

Tumma luolansuu vetää huomion puoleensa.

Kaivoslampi voi olla vaikka kuinka syvä, mutta onneksi jää oli vankkaa.

Talven viimeiset jääpuikot, luonnon katoava taideteos. Luola säilyttää enimmän salaisuutensa korkean vedenpinnan vuoksi.

Myös kiviaines on esteettisen savumaista.

Toinen löytämämme louhosmonttu on pitkä ja kapea. Korkealla paikalla sijaitsevana se on melkein vedetön.

Kuopan laidalla oli romanttisen näköinen muuri. Se on nostanut seinämän tason samalle korkeudelle vastalaidan kanssa, jolla on voinut olla merkitystä esimerkiksi nostolaitteen kannalta.

Kolmannella louhoksella huomiota herätti tämä kalliokannas.

Tutkimusretkeilijän into kasvaa, kun hän tajuaa muodostelman kalliosillaksi.

Tästähän täytyy mennä alitse. Ihmeellistä kyllä, jo näin pienessä maanalaisessa tilassa on luolien hienostuneesti ummehtunut ominaistuoksu.

Alisessa. Vain pienen hetken ja muutaman askeleen, mutta silti siirtymäriitin sisällään maistaen.

Jo pelkästään sävykkäitä kivipintoja voisi unohtua katselemaan.

Louhoslampi toisesta päästä nähtynä.

Aika lähteä. Alueelle jäi tietämättämme vielä neljäs louhos, ehkä syy uusia joskus retki.

Maastoretken jälkeen saimme tietää, että Talman kaivokset on museaalisesti inventoitu viime syksynä ensimmäistä kertaa koskaan. Raportti tietää kertoa alueen teollisuushistoriasta vain vähäisesti.

Kalkbergetillä on alkanut kalkinlouhinta viimeistään 1800-luvun alussa, jolloin Fredrik Teckenberg ilmoitti löytäneensä Byändan ratsutilan mailta aikaisemmin tuntemattoman kalkkivuoren ja anoi lupaa saada perustaa paikalle louhoksen. Louhoksen toiminnan ilmoitetaan olleen kuitenkin melko kannattamatonta ja viimeistään 1817 Teckenberg aloitti kalkinlouhinnan muualla.

Osa-yleiskaavaan liittyvä inventointiraportti löytyy täältä:
http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/mjhanke/read/asp/hae_liite.aspx?id=114287&ttyyppi=pdf&kunta_id=753

Kalkbergetin jäädessä taakse mieli palasi omaan aikaamme, jota leimaa kaivosyhtiöiden ennennäkemätön kiima kamaraan. Talvivaarasta - raskas sana jo sellaisenaan - on muodostumassa kaivosteollisuuden tuhoisuutta edustava käsite; yhtä väkevä kiteytys kuin Koli oli kansallisromantiikalle, Kollaa talvisodalle ja Koijärvi luonnonsuojeluliikkeelle. Maksaessamme arvaamattoman kohtalokkaita lunnaita elintasoähkystämme on perspektiiviä antavaa nähdä, kuinka ennen kaivokset saattoivat lisätä maiseman rikkautta niin kuin taitava käsityöläinen kaivertamallaan koristeyksityiskohdalla ylevöittää tarvekalun. Ne eivät murskanneet edes aivan lähintä ympäristöään saati että olisivat myrkyttäneet koko seudun.

Voidaan toki sanoa, että näin oli vain siksi, että ihminen ei kyennyt aiheuttamaan enempää vahinkoa. Mutta toisaalta muinoin ihminen ei voinut edes kuvitella Talvivaaran kaltaista asiaa: sellainen on ollut ymmärryksen tuolla puolen. Mielen kestokyky hirmuisimmasta hirmuisimmalle ympäristön käsittelylle on pakosti kulkenut asteittaisen turtumisen kautta ja lopulta kauheuksia on alettu pitää normaalina ja vääjäämättömänä asiantilana. Herkkyyden palauttamiseksi on oleellista nähdä - katsoa myös sydämellään - säännöllisesti maisemia, joissa luonto ja kulttuuri näyttäytyvät tasapainoisina.

Tässä ihmisen jättämä jälki on kuin virtaavan veden, joka on tyypillinen kalkkikiven muokkaaja eteläisimmissä maissa.