Myllypuron sottatunturin genealogia

"Myllypuron maamerkiksi" tituleeratun jätetunturin lakikartio on kaksikymmentä metriä korkea, minkä lisäksi alarinteet tuovat sille lisäkorkeutta melkein toisen mokoman.

Uskaltaako ihmisen käsiin antaa mitään saippuaa vaarallisempaa, kun se kuitenkin möhlii sen kanssa jotain? Retorinen kysymys käy mielessä Helsingin uusimman täyttömäen kuvetta kavutessa. Ollaan Puotinharjun ja Myllypuron rajamaastossa, jonne tämä ilmestys suuremmitta seremonioitta on läjähtänyt. Kummun kartiomaisen yläosan sisään on koteloitu pilaantunutta maata, entisen kaatopaikan perintöä. Nyt mäki on näemmä avattu yleisöllekin, kun se vuosi pari sitten oli aitojen ja kieltokylttien takana.

Aiemmin paikalla oli 1970-luvun puolivälissä rakennettuja asuintaloja ja päiväkoti, sittemmin surullisenkuuluisiksi muuttuneet ja pois puretut Myllypuron myrkkytalot. Allekirjoittanut muistaa parikymmentä vuotta sitten ihmetelleensä, että tiesivätkö Alakiventien asukkaat budjaavansa kaatopaikan päällä. Alueen ojissa virtasi yhä ruosteinen, öljyinen, jopa maalipigmenttinen vesi. Viimein 1998 kaupunki myönsi, että paikassa on jotain mätää ja seuraavana vuonna se julistettiin asuinkelvottomaksi. Kämpät lunastettiin riitojen kera.

Mennäänpä ajassa taaksepäin. Olipa kerran jääkausi, joka lutraili irtaimen maa-aineksen, jään ja veden kanssa monenmoista muodostelmaa. Yksi näistä oli syvälle merenpohjaan syntynyt harju. Se muodostui alueelle, jota noin kymmenentuhatta vuotta myöhemmin alettiin kutsua Botbyksi, Puotinkyläksi ja sitten Vartiokyläksi. Tässä vaiheessa ihminen oli jo iskenyt lapionsa harjuun, josta lapioitiin hevosvetoisiin kärryihin hiekkaa. Sitä tarvittiin moneen asiaan, esimerkiksi alueen metsiin tsaarin tilauksesta 1915-17 tehtyihin betonibunkkereihin.

Salaperäinen kaivonkansi jätetunturin huipulla. Huuruaako kaatopaikan "pullonhenki" tästä ulos vai mistä lie kyse. Alla sijaitseva alava alue kuplahalleineen, kouluineen ja kenttineen oli kaatopaikan aikaan peltoa. Taustalla Puotinharjun kerrostaloja ja Itäkeskuksen maamerkki.

Vuonna 1954 sorakuoppa oli jo loppuun palvellut, kun siihen perustettiin Vartiokylän kaatopaikka. Siihen siirrettiin nykyisen Siilitien ja Sopuliten risteyksessä sijainneen Herttoniemen kaatopaikan toiminnot sikäläisten omakotiasujien valitettua kyllin sitkeästi hajuhaitoista. Uusi kaatopaikan sijainti oli otollinen täydellä syrjäseudulla. Lähistöllä asui ainoastaan eräs pientilallinen: ranskaa, ruotsia ja suomea taitanut vallonitaustainen Ossian Gauffin.

Kaatopaikalle alettiin kipata paitsi tavallista yhdyskuntajätettä, myös jäteöljyä ja muuta teollisuusjätettä, kuten kaasulaitoksen jäterikkihappoa - käytännössä ihan mitä vain. Eipä aikaakaan, kun alueen reunusmetsät kellastuivat ja Gauffin sai kummastella pelto-ojiin ilmestynyttä öljyä. Mustapuro vei sitä myös Marjaniemen uimarantaan polskijoiden riemuksi. Ihan sokeita ympäristöongelmille ei tuolloinkaan sentään oltu. Vuoden 1957 jälkeen pahimpien myrkkyjen kaatoa rajoitettiin ainakin määrällisesti. Vuonna 1962 kaatopaikka suljettiin Myllypuron rakentamisen aattona, mutta vanhasta tottumuksesta ihmiset toivat sinne jätekuormiaan. Alue lanattiin hiekkakentäksi, joka alkoi sieltä täältä kasvaa männyntaimea. Allekirjoittanut muistaa, että kiertävä sirkus pystytti kentälle kerran telttansa. Klovnit, hevoset, trapetsitaiteilijat ja veitsenheittäjät olivat parasta, mitä paikalle oli tapahtunut sitten jääkauden.

Mutta on uusi mäkikin hieno. Mäet ovat kategorisesti aina hienoja. Vaikka olisivat tietämättömyyden, typeryyden, röyhkeyden, piittaamattomuuden monumentteja, kuten Vartiokylän kaatopaikan kiirastulen fyysinen manifestaatio perusteiltaan on. Se on ansaittu aasinhattu, jota tosin saatiin odottaa neljä vuosikymmentä mutta joka on seisova sijoillaan seuraavaan jääkauteen.

Tyylikästä avaruutta. Kaupunki on suunnittelut rinteille ledvalokoristeita ja huvimajoja, mutta kassalippaan pohjan pilkistäessä näiden toteutus on lykätty hamaan tulevaisuuteen.

Vielä pari kuvaa mäen rakennusvaiheelta syksyltä 2009:

Iso kaivinkonekin on pikkurikka tässä maisemassa.

Mäestä tehtiin täytekakku, jossa on erilaisia kerroksia suojaamassa ytimen "herkkuja".

Jälkisanat:

Vartiokylän kaatopaikasta ei ole kirjattu montaa ensikäden silminnäkijäpuheenvuoroa - eipä sen sortin paikoista ole tapana - mutta Vartsikan kotiseutumuistojen sivulta (http://vartsika.kaivokukka.fi/) löytyy Martti Backmanin raportti, joka mehvyydessään lainattakoon alla kokonaisuudessaan. Teksti kertoo, kuinka kaatopaikalla oli tärkeä rooli jopa lähiseudun asukkaiden ruokahuollon kannalta. Erikoinen piirre on eksoottisten hedelmien massadumppaus sodan jälkeisen pula-ajan hädin tuskin päätyttyä. Toisaalla on kerrottu, kuinka kaatopaikalla kyti jatkuvasti pieniä tulipaloja, jotka pimeällä näyttivät salamyhkäisiltä ja aavemaisilta kuin aarnivalkeat. Vahnan ajan kaatopaikan peruspiirteisiin kuului myös sen laidalla oleva irtolaisten hökkelikylä.

Mutta näin siis Backman:

Kaatopaikka oli kulmakunnan pienten ja isojenkin poikien ehtymätön aarreaitta. Kaatis sijaitsi suunnilleen Herttoniemen ja Kontulan yhdistävän vanhan tykkitien puolivälissä, nykyisellä Myllypuron Alakiventiellä Kaatis oli virallisesti Herttoniemen kaatopaikka ja se oli Pasilan lisäksi toinen Helsingin suurista tunkioista.

Ensimmäinen muistikuvani kaatiksen ihmeistä oli armeijan vihreä, viisi senttiä korkea säilykepurkki. Niitä kipattiin 50-luvun puolivälissä penkkaan useita kuorma-autolasteja. Osassa niistä oli kansi auki ja sieltä paistoi omituisen näköistä läpikuultavaa hyytelöä, punaista, vihreää ja kretliinia: kuivaspriitä. Lasti oli peräisin Yhdysvaltain armeijan ylijäämävarastosta, josta joku suomalainen taho (olisko ollut SA int ?) oli ostanut purkit ja nyt jostain syystä luopui mainiosta tavarastaan.

Pikkupoikien leikkeihin ihmehyytelö oli oivallinen raaka-aine. Sitä poltettiin kaikilla mahdollisilla tavoilla. Sitä ihmeteltiin, että kun ainetta laittoi pienen nokareen kädelle ja sytytti, niin se ei polttanut yhtään. Talvisilla hiihtoretkillä purkin päällä oli hyvä paahtaa suksia ja keittää sumpitkin.Kumma, että siinä ei palanut enemmän metsää tai taloja pikkukemistien kokeiluissa.

Isommat puistokemistit keksivät mönjälle oman käyttötapansa. Kaatiksen laitamilla asui pultsareiden eli ”pummien” yhdyskunta, ja heillehän Amerikan lahja oli riemun aihe. Pultsarit suodattivat ainetta ranskanleivän läpi yrittäen näin saada aineesta pois myrkkydenaturoinnin. Kuinka moni menetti näkönsä?

Kaatiksen lähimetsien hurjannäköiset, mustat puliukot olivat harmitonta joukkoa, mutta silti heitä hiukan pelättiin. Joidenkin kanssa löytyi yhteinen intressi. Heidän pahvikoijiensa liepeillä kuhisi rottia ja saimme käydä skodaamassa niitä luftareilla. Se oli meille hauskaa metsästystä ja pummit olivat tyytyväisiä kun heitä vainoava rottakanta sai harvennusta.

Ja banaanit te kaikki varmaan muistatte ? Verkkokalvoihini on ikuisesti syöpynyt kuva, jossa Henellin isä selkä vääränä raahaa harteilla kotiaan kohti ainakin 50 kiloa painanutta jättiterttua, naamallaan onnellinen saalistajan virnistys. Kohtaus oli kuin suoraan tuolloin suositusta Banaaninlastaajien laulusta.

Banaanit eivät olleet silloin samanlaista arkiruokaa kuin nyt. Eipä siis ihme, että lähes koko kylä vaelsi kohti kaatopaikkaa, kun tieto kantautui, että sinne oli taas tullut tropiikin herkkua.. Banaaneja kyörättiin sinne autolasteittain suoraan kypsyttämöltä tai keskusliikkeen varastolta. Voimassa oli kuulemma säännös, että jos tietty osuus banaanilastista oli pahentunut myyntiin kelpaamattomaksi, oli koko erä hävitettävä. Penkkaan kipatuista tertuista oli ehkä vajaa puolet mustunut syömäkelvottomiksi, mutta toinen puoli oli ihan hyvää, osa aivan priimaakin.

Tärkeää oli ehtia jaolle ennen kuin puhtaanapitolaitos ehti levittää kuorman päälle jäteöljyä. Näin yritettiin estää ihmisten dyykkaamista. Haitantekoa paheksuttiin voimakkaasti.

Tuli myös muita hedelmiä kuten appelsiineja. Kylän C-vitamiinitasot pysyivät kunnossa. Jossakin vaiheessa kuoppaan kaadettiin Valion jäätelöpakkauksia. Olivat huhun mukaan salmonellan saastuttamia. Arvatkaa maistuiko? Kerran tuli venäläistä majoneesia lasipurkkeihin pakattuina valtava erä. Ei ollut kelvannut kaupoissa, mutta kaatopaikalta kelpasi. Voisi olettaa, että koko kylä olisi kuollut johonkin koleraan, mutta en kuullut koskaan kenenkään edes sairastuneen kaatiksen antimista.

Kymmenisen vuotta sitten nousi kohu siitä, kun kaatiksen päälle Myllypuroon rakennettuihin kerrostaloihin alkoi nousta omituisia katkuja talon perustuksista. Ihmisten terveyden arvioitiin olevan vaarassa ja talot määrättiin purettaviksi. Asuntojen korvaushinnoista riideltiin pitkään.

Lehdissä arvuuteltiin, että mitä myrkkyjä sinne muinaiseen kaatopaikkaan on oikein haudattu. Puhtaanapitolaitos yritti tutkia asiaa vanhoista arkistoistaan, mutta ei siihen oikein selvyyttä saatu. Olisivat kysyneet minulta. Olisin voinut kertoa, että kaatikseen haudattiin tuohon aikaan surutta ja kyselemättä aivan kaikkea. Kukaan ei osannut pelätä ympäristömyrkkyjä tai pohjavesien saastumista.

Mutta syypääksi talojen haittoihin epäilen sitä keltaista, rikiltä haissutta velliä, jota säännöllisesti roudattiin kaupungin kaasulaitokselta ja kaadettiin penkalta alas kymmeniä ellei satoja tuhansia litroja. Keltainenijärvi houkutteli tietysti heittämään siihen kiviä. Vellin pintaan jäi hauskat renkaat ja velliroiskeet lensivät pitkälle. Joskus joku haiseva roiske sattui vaatteisiinkin ja poltti kankaaseen reiän. Äidiltä ei herunut ymmärrystä.