Yksi Ukko-Pekka vähemmän

Edesmennyt oli syntynyt vuonna 1948 Tampereella ja vaikuttanut sittemmin useilla maamme paikkakunnilla.

Rautatieharrastajien syvät huokaukset ja armoa anovat sanat eivät auttaneet, kun tammikuun lopulla Karjaan aseman sivuraiteella pantiin poikki, pinoon ja pakettiin Hr1-sarjan raskas pikajunaveturi "Ukko-Pekka". Höyryveturiklassikon purki sen ostanut metallinkierrätysfirma Romu Keinänen. Ehkä Ukko-Pekan atomit päätyvät sulatuskattilan kautta rautakangiksi ja betoninvalun tukirangoiksi, ehkä jälleen osaksi jotain isoa konetta.

Karjaalle Ukko-Pekka asettui 1998. Tuskin kukaan arvasi, että paikasta tulisi sen elämän päätepysäkki. Ensimmäiset neljä vuotta veturilla oli asiallinen pilttuu sisällä, mutta sitten se häädettiin pihalle muun käytön tieltä. Ulkona seisomista vanhukselle kertyi siis vuosikymmen. Viime kädessä veturin kohtaloksi koitui se, ettei kellään alan harrastajalla ollut riittäviä rahoja sen kunnostukseen eikä julkisiakaan tahoja tällaiset näytä kiinnostavan. Rataa pitkin Ukko-Pekkaa ei olisi saanut enää edes muualle siirtää, näin jyrähtivät uudet turvanormit.

Vaikka kierrätys kuinka on kannatettava asia, niin vanhan höyryveturin polttopillipilkonta on hämmentävä ja surullinen episodi näin alaa harrastamattomankin näkökulmasta. Jollei 93-tonnista karpaasia olisi enää voinut nähdä toimivana rataa nielemässä, niin ainakin ylevänä monumenttina, ruosteen lämpimissä sävyissä hehkuvana kummituslokomotiivina se olisi voinut seistä iät ja ajat, säväyttäen ja kummastuttaen, vakautta ja puhtia muumionakin huokuen.

Näissä kesän 2010 hajanaisissa otoksissa voimme vielä kerran nähdä edesmenneen. Ukko-Pekkoja valmistettiin kaikkiaan 22 yksilöä vuosina 1937-1957. VR:n henkilöliikenteessä niitä nähtiin viimeksi 1974 Vaasan ja Seinäjoen välillä. Nykyisin ajokuntoisia Hr1-vetureita on kaksi ja romutettuja Karjaan tapauksen jälkeen kuusi. Akuutin sukupuuton partaalla tyyppi ei siis kuitenkaan ole, mikä lohdutuksena otettakoon.

Veturilla on pituutta 22 metriä eikä se meinannut sopia pokkarin kuvaruutuun.

Yleisnäkymää ohjaamosta.

Säätimiä.

Tässä näkyy myös veturin polttoainevaunu, jossa on ollut metristä koivuhalkoa tai koksia. (kuva Strangler)

Haalistunut pressu kertoo hiekkaan valuneesta toiveesta pelastaa 1007 (kuva Strangler).

Rata johtaa suureen maailmaan - mutta sitä se ei tehnyt raihnaiselle Ukko-Pekalle.

Jälkikirjoitus 4.2.

Kaveri matkasi kuluneella viikolla junalla Helsingistä Tampereelle. Niin sitten kävi, että italialainen Pendolino hyytyi jonnekin keskelle ei-mitään puoleksitoista tunniksi. Kyse ei ollut pikkuhäikästä, vaan kylmyys oli rikkonut veturin. Näin kiersi konduktööri ilmoittamassa. Elottomaksi käynyt härveli alkoi saman tien nopeasti kylmetä ja matkustajat saivat hytistä ulkovaatteissaan, kun odottelivat hinausta junalle. Että sellaista. Pakkohan tässä on viisastellen huomauttaa, että Suomen oloihin tehdylle ja pomminvarmaan höyryvoimaan nojaavalle Ukko-Pekalle ei olisi käynyt noin. Pilli vislaten ja 110 kilometrin huippunopeudellaan se olisi jyskyttänyt nujertuneen rimpulan ohitse.

Elinympäristömme esoteerinen selitys buddhalaisuudessa

Olisikohan täällä onnekasta asua? Alppiniittyä muistuttava maisema on Tatra-vuoristosta. Tekstin muukin kuvitus on Puolasta kesäkuulta 2011.

Kaikki tietävät, että kristillisyydessä opetetaan Kymmentä käskyä - mitä ne sitten ovatkaan, se on jo vaikeampi juttu muistettavaksi. Vähemmän tunnettua on, että myös buddhalaisuudessa on vastaava lista, Kymmenen epäansiokasta tekoa, joita välttää. Siinä luetellut asiat eivät ole käskyjä, sillä buddhalaisuus - poikkeuksena uskonnollisten järjestelmien joukossa - ei tunnusta ketään käskijää. Kyseessä on joukko neuvoja, suosituksia, jotka pohjaavat kausaliteetin eli syyn ja seurauksen eli sanskritiksi karman lainalaisuuksiin.

Synnin ja syyllisyyden käsitteet ovat niin ikään vieraita buddhalaisuudelle, mutta epäviisaan toiminnan tiedetään johtavan joko lyhyellä tai pitkällä aikajanalla ei-toivottuihin seuraamuksiin, toisin sanoen kärsimykseen. Maalaisjärkistä on hoksata esimerkiksi se, että jatkuvasti muille kettuileva ihminen saa kettuilua takaisin. Buddhalainen opetus eli Dharma esittää kuitenkin myös esoteeriseksi luokiteltavia syy-seuraussuhteita, jotka ylittävät välittömän havaintokykymme rajat.

Maantieteellisen blogin vinkkelistä erityisen kiintoisalta vaikuttaisi opetus siitä, millaisista syistä määräytyy se ympäristö, mihin ihminen syntyy tai joutuu muuten asumaan. Olettamus elämien jatkumisesta jälleensyntymien kautta on elimellinen osa tätä kyseistä opetusta. Lyhyellä aikavälillä näemme tuskin eripuraa kylvävän puheen saattavan meitä asumaan karun louhikkoisella seudulla, jossa liikkuminen on vaikeaa... Muutenkin ratkaisevia ovat tavaksi eli tendenssiksi juurtuneet käyttäytymismallit, eivät niinkään yksittäiset teot - jos kohta niissäkin esiintyy tietysti ison kaliberin juttuja.

Luettelo "kymmenestä epäansiokkaasta teosta, joita välttää" sisältää kolme kehon kautta tapahtuvaa tekoa, neljä puheen kautta tapahtuvaa tekoa ja kolme mielen kautta tapahtuvaa tekoa. Esittelemme alla kyseiset kymmenen kielteistä tekoa ja niiden seuraukseksi mainitun elinympäristön. Teoilla on tietysti paljon muitakin seurauksia kuin niistä koitunut elinympäristö, mutta tässä siis keskitymme siis siihen. Pidämme myös mielessä, että jokaisella kymmenellä vältettäväksi suositellulla epäviisaalla teolla on myös vastakohtansa; viisas teko, jota kannattaa suosia.

Tässä referoitu opetus on peräisin tiibetinbuddhalaisesta Lamrim-yhteenvedosta. Sen kokosi ensi kertaa 1000-luvulla vaikuttanut maineikas opettaja nimeltä Atisha. Lamrimin tarkoituksena on antaa tiivismuotoinen, vaihe vaiheelta valaistumiseen johtava tiekartta. Tässä blogitekstissä on käytetty lähteenä nunna Karin Valhamin kokoamaa Extended Lam-Rim Outlines -opetusvihkoa, jonka julkaisija on Kopanin luostari Kathmandussa.

Epäansiokkaiden tekojen myönteiset vastineet ja ennen kaikkea näiden myönteisten vastineiden aiheuttamat ulkoiset olosuhteet ovat allekirjoittaneen tulkintaa. Niihin kannattaa näin ollen suhtautua varauksella. Toisaalta tilanteessa, jossa valtaosa ihmiskunnasta alkaa asua kaupunkioloissa, tuhannen vuoden takaista esimerkkikuvastoa voisi olla tarpeen uudelleentulkita enemmänkin. Ihmisen pilaamaa tai luonnonoloiltaan lähtökohtaisesti vihamielistä asuinseutua riittää toki taajamien ulkopuolella, mutta silti likaiset, rosoiset ja väkivaltaiset asuinympäristöt löytyvät mitä suurimmissa määrin urbaaneilta alueilta. Okaiden sijasta nykyihminen kohdannee useammin piikkilankaa ja lasinsiruja, mudan sijasta jätettä ja myrskyn sijasta mellakan - näin etenkin kolmannen maailman kaupungeissa ja niiden liepeille kohonneissa slummeissa. Samoin onnekkaiden ja etuoikeutettujen aineellisesti suosiolliset keitaat ovat nekin useinmiten kaupungeissa, omiksi saarikseen eristäytyneinä.

Tutkimusten mukaan varallisuuden ja onnellisuuden kasvu eivät havaittavasti korreloi muutoin kuin noustaessa todellisesta puutteesta kohtuulliseen toimeentuloon. Oikeassa köyhyydessä on vaikea olla onnellinen, mutta rikasta ei lisärikastuminen juuri kostuta.

Kannonnokkan perustettu metsätaipaleen pyhimyskaappi auttanee luomaan kiitollisuutta saavutetuista olosuhteista.

Enemmittä puheitta tässä siis "kymmenen epäansiokasta tekoa, joita välttää" sekä niiden tuottamat elinympäristöodotteet plus epäansioikkaiden tekojen myönteiset vastineet ja niiden tuottamat elinympäristöodotteet. Valmiina? Menoksi!

Kolme kehon tekoa:

1. Tappaminen. Ihmisten tappamisen ohella myös eläinten tappaminen on epäviisasta toimintaa.
Ympäristöseuraus: syntyä ympäristöön, jossa on paljon väkivaltaa, sotimista ja levottomuutta. Saatavilla olevat ruoka, juoma ja lääkkeet ovat heikkotasoisia.

Myönteinen vastine: elämän puolustaminen ja suojelu.
Myönteinen ympäristöseuraus: syntyä ympäristöön, joka on turvallinen ja jossa vallitsee rauha ja jossa elämää ylläpitävät hyödykkeet ovat hyvätasoisia.

2. Varastaminen eli sen ottaminen, mitä ei ole annettu. Huijaaminen kuuluu myös tähän kategoriaan.
Ympäristöseuraus: syntyä karuun ympäristöön, jossa sadot jäävät vähiksi ja tuhoutuvat helposti. Ruoasta on pulaa ja liiketoimet epäonnistuvat jatkuvasti.

Myönteinen vastine: toisen omaisuuden kunnioittaminen ja anteliaisuus.
Myönteinen ympäristöseuraus: syntyä viljavalle seudulle, jossa sadot ovat runsaat ja onnistuvat usein. Ruokaa ja muuta varautta riittää ja sen saamiseksi ei ole suuria esteitä.

3. Seksuaalinen väärinkäytös. Tällä tarkoitetaan ennen kaikkea raiskausta, pedofiliaa, sukurutsausta sekä pettämistä parisuhteessa.
Ympäristöseuraus: joutuu asumaan mutaisessa tai muuten likaisessa paikassa.

Myönteinen vastine: vastuullisuus seksuaalisessa elämässä.
Myönteinen ympäristöseuraus: puhdas ja muutenkin esteettisesti miellyttävä asuinympäristö.

Breslau (puol. Wrocław) näyttää nätiltä kaupungilta, mutta sen historia on haavoja täynnä.

Neljä puheen tekoa:

4. Valehteleminen. Suoraan tai epäsuorasti ei-tosi puhe.
Ympäristöseuraus: joutua asumaan ihmisten parissa, jotka huiputtavat ja joiden keskuudesta ei löydä luotettavia.

Myönteinen vastine: puhua totta.
Myönteinen ympäristöseuraus: saa asua alueella, jossa voi pääsääntöisesti olla tekemisissä luotettavien, rehellisten ihmisten kanssa.

5. Eripuran kylväminen ihmisten keskuuteen. Voi tapahtua avoimesti tai selän takana.
Ympäristöseuraus: joutuu asumaan karulla, rosoisella, epätasaisella ja muuten ei-vieraanvaraisella seudulla.

Myönteinen vastine: yhdistää ihmisiä puheellaan ja toimia sovittelijana.
Ympäristöseuraus: miellyttävän sopusuhtainen maasto, jossa helppo liikkua ja elää.

6. Karkea tai loukkaava puhe.
Ympäristöseuraus: joutua elämään seudulla, jossa on paljon kantoja, piikkipensaita, teräviä kiviä, polttavia kasveja.

Myönteinen vastine: puhua miellyttävästi.
Myönteinen ympäristöseuraus: seudulla vaarattomia ja hyödyllisiä kasveja, voi kulkea yleensä polkujen ulkopuolellakin tulematta kasvien repimäksi tai polttamaksi.

7. Tyhjänpäiväinen lörpöttely.
Ympäristöseuraus: joutua elämään seudulla, jossa sadot eivät kasva kunnolla, sateet tulevat väärään aikaan ja toimet eivät ole menestyksellisiä.

Myönteinen vastine: puhua asiaa, merkityksellisesti.
Myönteinen ympäristöseuraus: elämä seudulla, jossa sadot onnistuvat, sään ääri-ilmiöt ovat vähäisiä ja asiat toimivat yleisellä tasolla.

Tässä viehättävässä talossa toimi Gehaime Staatspolizei (salainen valtionpoliisi) eli Gestapo.

Kolme mielen tekoa:

8. Kateus. Harmittelee toisen onnea tai omistusta ja haluaa sen itselleen.
Ympäristöseuraus: joutua elämään paikassa, joissa sadot ovat heikkoja ja materiaaliset resurssit tuhoutuvat tai häviävät helposti.

Myönteinen vastine: toivoo toisille menestystä ja iloitsee heidän saamastaan hyvästä.
Myönteinen ympäristöseuraus: saa elää paikassa, joka on satoisa ja jossa muutkin materiaaliset resurssit ovat helposti saatavilla.

9. Pahantahtoisuus. Tahto vahingoittaa toista, iloitseminen toiselle osuvasta onnettomuudesta.
Ympäristöseuraus: joutuu elämään väkivaltaisessa paikassa, jossa soditaan ja jossa on tarttuvia tauteja.

Myönteinen vastine: tahto suojella toista, toivoa toiselle hyvinvointia.
Myönteinen ympäristöseuraus: saa asua paikassa, jossa vallitsee rauha ja monet vakavat sairaudet voidaan hoitaa.

10. Väärät näkemykset. Uskominen siihen, mikä ei ole totta. Tällä ei tarkoita virheitä pinnallisissa tiedoissa, vaan esimerkiksi näkemystä, jonka mukaan syyn ja seurauksen lakia ei ole olemassa.
Ympäristöseuraus: joutua elämään paikassa, jossa on pulaa vedestä ja muista resursseista kuten ruoasta, ja missä ei ole kallisarvoisia asioita kuten aarteita, taideteoksia, käsikirjoituksia tai henkistä opastusta.

Myönteinen vastine: toive oppia tietämään asioiden todellinen luonto.
Myönteinen ympäristöseuraus: saa asua paikassa, joka on yltäkylläinen niin materiaalisesti kuin kulttuurisesti ja jossa on saatavilla autenttisia henkisiä opetuksia.

Kun ruokaa riittää voidaan huomattava osa kauppahallista omistaa kauneuden myymiselle.

Jälkisanat: kollektiivinen karma

Buddhalaisuudessa opetetaan, että yksilöllä eli yksittäisellä mielenvirralla on oma karmansa (joka on kuin pankkitilin saldo ottoineen ja panoineen), mutta yksilöt myös jakavat keskenään kollektiivista karmaa (jota voisi verrata valtion kassan taseeseen). Sen kautta yksilöt tulevat osaksi tiettyä ryhmää, kuten heimoa tai kansakuntaa ja näin myös jakavat tietyn fyysisen alueen ja ulkoisten olojen muokkaaman kokemusmaailman.

Buddhalaisuus ei ole "poliittisesti korrektia". Se ei yritä sälyttää heikommat kortin saaneiden ryhmien ongelmia paremmin porskuttavien syyksi, vaan kaikessa myötätunnossaankin kehottaa yksilöä ja ryhmää katsomaan peiliin. Toki konventionaalisella tasolle voimme perustellusti löytää moitetta toisista ja nähdä heidät ongelmiemme lähteenä, mutta viime kädessä jokainen - yksilö ja ryhmä - niittää kylvämäänsä. Jos näin ei olisi, olisivat vaihtoehdot ne, että a) syillä ja seurauksilla ei olisi vastaavuutta tai se olisi vain sattumanvarainen, kärjistetysti: päärynän siemenestä voisi kasvaa lehmus ja lehmuksen siemenestä putkahtaa rautakanki tai b) jokin kaikkivaltias entiteetti ohjailisi syitä ja seurauksia ja omien mielivaltaisten päätöstensä mukaisesti rankaisisi yhtä ja palkitsisi toista.

Karman eli syy-seuraussuhteen yleisesti esiintyvää väärinymmärrystä on fatalistisesti olettaa se kohtaloksi, jota ei voi muuttaa. Asia on juuri päinvastoin. Kaikessa ilmenevässä vallitsee se hieno ja vapauttava puoli, että se on pysymätöntä. Tämän johdosta aina on mahdollisuus korjata kurssia.

Siinä rinne kavuttavaksi. Epäansiokkaiden tekojen voittaminen on ainakin yhtä iso. Mutta luvassa olevat näköalat palkitsevat.

Myllypuron sottatunturin genealogia

"Myllypuron maamerkiksi" tituleeratun jätetunturin lakikartio on kaksikymmentä metriä korkea, minkä lisäksi alarinteet tuovat sille lisäkorkeutta melkein toisen mokoman.

Uskaltaako ihmisen käsiin antaa mitään saippuaa vaarallisempaa, kun se kuitenkin möhlii sen kanssa jotain? Retorinen kysymys käy mielessä Helsingin uusimman täyttömäen kuvetta kavutessa. Ollaan Puotinharjun ja Myllypuron rajamaastossa, jonne tämä ilmestys suuremmitta seremonioitta on läjähtänyt. Kummun kartiomaisen yläosan sisään on koteloitu pilaantunutta maata, entisen kaatopaikan perintöä. Nyt mäki on näemmä avattu yleisöllekin, kun se vuosi pari sitten oli aitojen ja kieltokylttien takana.

Aiemmin paikalla oli 1970-luvun puolivälissä rakennettuja asuintaloja ja päiväkoti, sittemmin surullisenkuuluisiksi muuttuneet ja pois puretut Myllypuron myrkkytalot. Allekirjoittanut muistaa parikymmentä vuotta sitten ihmetelleensä, että tiesivätkö Alakiventien asukkaat budjaavansa kaatopaikan päällä. Alueen ojissa virtasi yhä ruosteinen, öljyinen, jopa maalipigmenttinen vesi. Viimein 1998 kaupunki myönsi, että paikassa on jotain mätää ja seuraavana vuonna se julistettiin asuinkelvottomaksi. Kämpät lunastettiin riitojen kera.

Mennäänpä ajassa taaksepäin. Olipa kerran jääkausi, joka lutraili irtaimen maa-aineksen, jään ja veden kanssa monenmoista muodostelmaa. Yksi näistä oli syvälle merenpohjaan syntynyt harju. Se muodostui alueelle, jota noin kymmenentuhatta vuotta myöhemmin alettiin kutsua Botbyksi, Puotinkyläksi ja sitten Vartiokyläksi. Tässä vaiheessa ihminen oli jo iskenyt lapionsa harjuun, josta lapioitiin hevosvetoisiin kärryihin hiekkaa. Sitä tarvittiin moneen asiaan, esimerkiksi alueen metsiin tsaarin tilauksesta 1915-17 tehtyihin betonibunkkereihin.

Salaperäinen kaivonkansi jätetunturin huipulla. Huuruaako kaatopaikan "pullonhenki" tästä ulos vai mistä lie kyse. Alla sijaitseva alava alue kuplahalleineen, kouluineen ja kenttineen oli kaatopaikan aikaan peltoa. Taustalla Puotinharjun kerrostaloja ja Itäkeskuksen maamerkki.

Vuonna 1954 sorakuoppa oli jo loppuun palvellut, kun siihen perustettiin Vartiokylän kaatopaikka. Siihen siirrettiin nykyisen Siilitien ja Sopuliten risteyksessä sijainneen Herttoniemen kaatopaikan toiminnot sikäläisten omakotiasujien valitettua kyllin sitkeästi hajuhaitoista. Uusi kaatopaikan sijainti oli otollinen täydellä syrjäseudulla. Lähistöllä asui ainoastaan eräs pientilallinen: ranskaa, ruotsia ja suomea taitanut vallonitaustainen Ossian Gauffin.

Kaatopaikalle alettiin kipata paitsi tavallista yhdyskuntajätettä, myös jäteöljyä ja muuta teollisuusjätettä, kuten kaasulaitoksen jäterikkihappoa - käytännössä ihan mitä vain. Eipä aikaakaan, kun alueen reunusmetsät kellastuivat ja Gauffin sai kummastella pelto-ojiin ilmestynyttä öljyä. Mustapuro vei sitä myös Marjaniemen uimarantaan polskijoiden riemuksi. Ihan sokeita ympäristöongelmille ei tuolloinkaan sentään oltu. Vuoden 1957 jälkeen pahimpien myrkkyjen kaatoa rajoitettiin ainakin määrällisesti. Vuonna 1962 kaatopaikka suljettiin Myllypuron rakentamisen aattona, mutta vanhasta tottumuksesta ihmiset toivat sinne jätekuormiaan. Alue lanattiin hiekkakentäksi, joka alkoi sieltä täältä kasvaa männyntaimea. Allekirjoittanut muistaa, että kiertävä sirkus pystytti kentälle kerran telttansa. Klovnit, hevoset, trapetsitaiteilijat ja veitsenheittäjät olivat parasta, mitä paikalle oli tapahtunut sitten jääkauden.

Mutta on uusi mäkikin hieno. Mäet ovat kategorisesti aina hienoja. Vaikka olisivat tietämättömyyden, typeryyden, röyhkeyden, piittaamattomuuden monumentteja, kuten Vartiokylän kaatopaikan kiirastulen fyysinen manifestaatio perusteiltaan on. Se on ansaittu aasinhattu, jota tosin saatiin odottaa neljä vuosikymmentä mutta joka on seisova sijoillaan seuraavaan jääkauteen.

Tyylikästä avaruutta. Kaupunki on suunnittelut rinteille ledvalokoristeita ja huvimajoja, mutta kassalippaan pohjan pilkistäessä näiden toteutus on lykätty hamaan tulevaisuuteen.

Vielä pari kuvaa mäen rakennusvaiheelta syksyltä 2009:

Iso kaivinkonekin on pikkurikka tässä maisemassa.

Mäestä tehtiin täytekakku, jossa on erilaisia kerroksia suojaamassa ytimen "herkkuja".

Jälkisanat:

Vartiokylän kaatopaikasta ei ole kirjattu montaa ensikäden silminnäkijäpuheenvuoroa - eipä sen sortin paikoista ole tapana - mutta Vartsikan kotiseutumuistojen sivulta (http://vartsika.kaivokukka.fi/) löytyy Martti Backmanin raportti, joka mehvyydessään lainattakoon alla kokonaisuudessaan. Teksti kertoo, kuinka kaatopaikalla oli tärkeä rooli jopa lähiseudun asukkaiden ruokahuollon kannalta. Erikoinen piirre on eksoottisten hedelmien massadumppaus sodan jälkeisen pula-ajan hädin tuskin päätyttyä. Toisaalla on kerrottu, kuinka kaatopaikalla kyti jatkuvasti pieniä tulipaloja, jotka pimeällä näyttivät salamyhkäisiltä ja aavemaisilta kuin aarnivalkeat. Vahnan ajan kaatopaikan peruspiirteisiin kuului myös sen laidalla oleva irtolaisten hökkelikylä.

Mutta näin siis Backman:

Kaatopaikka oli kulmakunnan pienten ja isojenkin poikien ehtymätön aarreaitta. Kaatis sijaitsi suunnilleen Herttoniemen ja Kontulan yhdistävän vanhan tykkitien puolivälissä, nykyisellä Myllypuron Alakiventiellä Kaatis oli virallisesti Herttoniemen kaatopaikka ja se oli Pasilan lisäksi toinen Helsingin suurista tunkioista.

Ensimmäinen muistikuvani kaatiksen ihmeistä oli armeijan vihreä, viisi senttiä korkea säilykepurkki. Niitä kipattiin 50-luvun puolivälissä penkkaan useita kuorma-autolasteja. Osassa niistä oli kansi auki ja sieltä paistoi omituisen näköistä läpikuultavaa hyytelöä, punaista, vihreää ja kretliinia: kuivaspriitä. Lasti oli peräisin Yhdysvaltain armeijan ylijäämävarastosta, josta joku suomalainen taho (olisko ollut SA int ?) oli ostanut purkit ja nyt jostain syystä luopui mainiosta tavarastaan.

Pikkupoikien leikkeihin ihmehyytelö oli oivallinen raaka-aine. Sitä poltettiin kaikilla mahdollisilla tavoilla. Sitä ihmeteltiin, että kun ainetta laittoi pienen nokareen kädelle ja sytytti, niin se ei polttanut yhtään. Talvisilla hiihtoretkillä purkin päällä oli hyvä paahtaa suksia ja keittää sumpitkin.Kumma, että siinä ei palanut enemmän metsää tai taloja pikkukemistien kokeiluissa.

Isommat puistokemistit keksivät mönjälle oman käyttötapansa. Kaatiksen laitamilla asui pultsareiden eli ”pummien” yhdyskunta, ja heillehän Amerikan lahja oli riemun aihe. Pultsarit suodattivat ainetta ranskanleivän läpi yrittäen näin saada aineesta pois myrkkydenaturoinnin. Kuinka moni menetti näkönsä?

Kaatiksen lähimetsien hurjannäköiset, mustat puliukot olivat harmitonta joukkoa, mutta silti heitä hiukan pelättiin. Joidenkin kanssa löytyi yhteinen intressi. Heidän pahvikoijiensa liepeillä kuhisi rottia ja saimme käydä skodaamassa niitä luftareilla. Se oli meille hauskaa metsästystä ja pummit olivat tyytyväisiä kun heitä vainoava rottakanta sai harvennusta.

Ja banaanit te kaikki varmaan muistatte ? Verkkokalvoihini on ikuisesti syöpynyt kuva, jossa Henellin isä selkä vääränä raahaa harteilla kotiaan kohti ainakin 50 kiloa painanutta jättiterttua, naamallaan onnellinen saalistajan virnistys. Kohtaus oli kuin suoraan tuolloin suositusta Banaaninlastaajien laulusta.

Banaanit eivät olleet silloin samanlaista arkiruokaa kuin nyt. Eipä siis ihme, että lähes koko kylä vaelsi kohti kaatopaikkaa, kun tieto kantautui, että sinne oli taas tullut tropiikin herkkua.. Banaaneja kyörättiin sinne autolasteittain suoraan kypsyttämöltä tai keskusliikkeen varastolta. Voimassa oli kuulemma säännös, että jos tietty osuus banaanilastista oli pahentunut myyntiin kelpaamattomaksi, oli koko erä hävitettävä. Penkkaan kipatuista tertuista oli ehkä vajaa puolet mustunut syömäkelvottomiksi, mutta toinen puoli oli ihan hyvää, osa aivan priimaakin.

Tärkeää oli ehtia jaolle ennen kuin puhtaanapitolaitos ehti levittää kuorman päälle jäteöljyä. Näin yritettiin estää ihmisten dyykkaamista. Haitantekoa paheksuttiin voimakkaasti.

Tuli myös muita hedelmiä kuten appelsiineja. Kylän C-vitamiinitasot pysyivät kunnossa. Jossakin vaiheessa kuoppaan kaadettiin Valion jäätelöpakkauksia. Olivat huhun mukaan salmonellan saastuttamia. Arvatkaa maistuiko? Kerran tuli venäläistä majoneesia lasipurkkeihin pakattuina valtava erä. Ei ollut kelvannut kaupoissa, mutta kaatopaikalta kelpasi. Voisi olettaa, että koko kylä olisi kuollut johonkin koleraan, mutta en kuullut koskaan kenenkään edes sairastuneen kaatiksen antimista.

Kymmenisen vuotta sitten nousi kohu siitä, kun kaatiksen päälle Myllypuroon rakennettuihin kerrostaloihin alkoi nousta omituisia katkuja talon perustuksista. Ihmisten terveyden arvioitiin olevan vaarassa ja talot määrättiin purettaviksi. Asuntojen korvaushinnoista riideltiin pitkään.

Lehdissä arvuuteltiin, että mitä myrkkyjä sinne muinaiseen kaatopaikkaan on oikein haudattu. Puhtaanapitolaitos yritti tutkia asiaa vanhoista arkistoistaan, mutta ei siihen oikein selvyyttä saatu. Olisivat kysyneet minulta. Olisin voinut kertoa, että kaatikseen haudattiin tuohon aikaan surutta ja kyselemättä aivan kaikkea. Kukaan ei osannut pelätä ympäristömyrkkyjä tai pohjavesien saastumista.

Mutta syypääksi talojen haittoihin epäilen sitä keltaista, rikiltä haissutta velliä, jota säännöllisesti roudattiin kaupungin kaasulaitokselta ja kaadettiin penkalta alas kymmeniä ellei satoja tuhansia litroja. Keltainenijärvi houkutteli tietysti heittämään siihen kiviä. Vellin pintaan jäi hauskat renkaat ja velliroiskeet lensivät pitkälle. Joskus joku haiseva roiske sattui vaatteisiinkin ja poltti kankaaseen reiän. Äidiltä ei herunut ymmärrystä.

Myrskyn mentyä

Tapani heristeli nyrkkiään vartiosaarelaisessa sekametsässä Itä-Helsingissä. Vain vahvimmat selviytyivät.

Monelle meistä, jotka elämme tai ainakin haluamme elää luonnonvoimia kunnioittaen ja niihin varautuen, on jopa päivittäinen rutiini tsekata Ilmatieteen laitoksen viiden vuorokauden paikkakuntakohtainen sääennuste. Se antaa kohtuullisen luotettavaa osviittaa sen suhteen, kannattaako reppuun pakata sadeviitta, heittää merinovillaa alle tai varautua sulattelemaan jäätynyttä fillarin tai veneen lukkoa - tyypillinen riesa, kun lämpötila sahaa nollan molemmin puolin ja taivas mättää milloin minkäkin näköistä uitettua patalappua, ellei ihan sammakoita ja kiviä.

Oma lukunsa on tuuli. Leijanlennättäjät rakastavat sitä ja muun muassa Pentti Linkola inhoaa sydämensä pohjasta; siinä murahtaa vuosikymmenien liikkuminen lihasvoimin maalla ja vesillä. Useimmat meistä jäävät johonkin näiden välille. Mutta jokaisessa värähtää jotain, kun tuuli kasvaa heikosta kohtalaiseksi, kohtalaisesta navakaksi, navakasta kovaksi ja viimein kovasta myrskyksi (ja joskus jopa myrskystä hirmumyrskyksi). Janikan ja Pyryn tapasimme 2001, Irenen muistamme vuodelta 2003 ja Rafaeliin törmäsimme 2004. Ja sitten tupsahti Tapani kylään viisi päivää ennen vuoden 2011 päättymistä. Siinä kovimpia 2000-luvun talvimyrskyjä, kesäisin on jyllännyt oma kaartinsa.

Siinä missä Ilmatieteen laitoksen sivuilta voi hakea omille asuinnurkilleen täsmätyn viiden vuorokauden sääennusteen, voi samaisen laitoksen myrskyinnostuneiden työntekijöiden ylläpitämältä Myrskyvaroitus.com -sivustolta http://www.myrskyvaroitus.com/ tutkailla myrskyn todennäköisyyden. Pitkä ennuste on viikoksi kerrallaan. Ennustetta päivitetään keskimäärin kolme, neljä kertaa viikossa. Hyödyllinen ja kiintoisa sivusto, vaikka kansalainen ei mikään myrskybongari olisikaan. Näillä viimeksi mainituilla on oma jaostonsa Ursassa http://www.ursa.fi/ursa/jaostot/myrskybongaus/ ja siihen kuuluu yli neljä sataa koiranilman enthusiastia. Erikoista Suomen myrskybongariskenessä on tiivis yhteistyö valtakunnan virallisen meteorologisen instituutin kanssa.

Tapani näytti taas, kuinka hauras moderni yhteiskunta on luonnon tuuppaukselle. Tämän blogin kantavan teeman (saarnan) mukaisesti tietysti sanomme, että perifeerinen villi elementti rökitti siinä omasta vallastaan humaltunutta ja turtunutta keskuselementtiä. Mitä korkeamman tornin ylitse realiteettien rakennamme, sitä kipeämpää on pudota.

Pitkään myrskyjä ja niihin reagoimista seurannut myrskyvaroituslainen, Ilmatieteen laitoksen Sää- ja turvallisuuskeskuksen meteorologi Ari-Juhani Punkka, kirjoittaa seuraavassa linkissä nasevasti siitä, kuinka meteorologit, media, sähköyhtiöt ja kansalaiset suhtautuvat myrskyihin ennen niitä, niiden aikana ja niiden jälkeen. Suurmyrskyn psykologinen käsikirjoitus, olkaa hyvät:

http://www.myrskyvaroitus.com/site/component/option,com_mojo/Itemid,/p,74/

Etualalla ei ole oksa, vaan epäonninen sähköjohto, joka tuhansien ja tuhansien kaltaistensa tavoin lankesi alas korkeuksista 26.12.2011.

Hovi tai kirkko, nekin ovat pysymättömiä elementtien ja ajan myllyssä.