Keijupuiston parakkien tarina

Huhtikuun ensimmäisen päivän hanki oli syvä - niin myös hylättyjen parakkien rauha. Toisaalla ne ennättivät antaa lähes neljäkymmentä vuotta ensisuojan sellaisille, keillä ei ollut muuta kattoa pään päälle.

Lapinjärveläisellä syrjäkulmalla tuli vastaan omituinen rivi parakkielementtejä, jotka oli sysätty pellonlaitaan kuin tuorerehupallukat. Tönöjen lähempi tarkastus paljasti, että ne olivat palvelleet aikoinaan asuntolana Lahden Keijupuistossa. Hamalla 1970-luvulla niissä pitivät tilapäismajaansa siirtotyöläiset, jotka olivat hommissa "Suomen Chigagon" kiihkeässä kasvubuumissa - useimmat raksoilla kaukana kotipitäjästä, jossa mahdollisesti muu perhe vartoi.

Taistolaiselle laululiikkeelle siirtotyömiehet kävivät maskotiksi, riistouhrin symboliksi - niin ainakin Aulikki Oksasen sanoittamassa ja Kaj Chydeniuksen säveltämässä Laulussa siirtotyöläisestä: "Niin viskovat ne työmiestä riskiä kuin pikkuista, kurjaa piskiä. Juna hiljaista miestä kuljettaa, ja matkan pää on siirtotyömaa. Oi, armas Suomi, mitä hälle se antaa?

Siirtotyömiesten saatua urakkansa valmiiksi ja vaellettua kuka minnekin toimivat parakit Lahden retkeilymajana ja pitkään asunnottomien suojana. Keijupuiston karhea ydinporukka koostui alkoholisteista, psykiatrisista potilaista, juuri vankilasta vapautuneista ja muista syistä kodittomana olevista. Alkujaan hyvin tilapäiseksi tarkoitettu parakkikylä pysyi sijoillaan 37 vuotta ja asettui jo omalla tavallaan luonnonkauniiseen maisemaan, mutta 2007 se purettiin. Paikalle nousi kerrostaloja.

Jostain tuntemattomasta syystä osa parakeista päätyi itä-uusimaalaisen soratien poskeen. Kosteus tekee tehtävänsä eikä niistä enää ole kuin romuvarastoksi. Hylättyjä rakennuksia on tullut koluttua koijasta kartanoon ja töllistä tehtaaseen, mutta on jotenkin erityisen liikuttavaa kohdata asunnottoman asunto, ainut turvapaikka maailmassa, tällä tavoin dumpattuna. Ohessa muutama tunnelmakuva kohteesta.

Kuin jättiläisen legoleikki olisi jäänyt kesken.

Rujot ovat huoneet. Mutta näissäkin on kuosittamisen, kärvistelyn ja luhistumisen ohella myös unelmoitu, kunnostauduttu ja naurettu.

Käytävällä on lunta.

Ajaa asiansa, vaikka ei koskaan päädy Rakennusapteekin klassikkohyllyyn.

Siisteys ennen kaikkea.

Musta venus oli saanut elämässä kolhuja ja jäänyt hyllylle. Kaunis se silti on.

C-kasetin kansi voi olla 70-luvun vierastyöläiskauden kerrostumaa. Ajalta ennen Get On'ia.

"Korvike aineiden käyttö ehdottomasti kielletty."

Hitunen luksusta: nahkainen laiskanlinna.

Itseironinen huumori on auttanut.

Tarkkasilmäinen huomaa valmistumisvuoden leiman: 1970.

Eurovaluutta tuli käyttöön 1.1.2002 ja kallisti ensi töikseeen asumisen Keijupuistossa.

Pesuhuoneeseen on jätetty peili. Kesällä kärpäset katsovat siitä itseään.

Ryvettyneet vaatteet on suihkutettu ja laitettu tähän roikkumaan - jos on jaksanut.

Tässä huoneeessa ei ole ainakaan huono sisäilma, mikä on aikamme kirouksia.

Spreiaukset ovat todennäköisesti parakkien viimeisiltä tyhjillään olon kuukausilta Lahdesta.

Helsinkiläinen dokumenttiohjaaja Miia Jonkka teki Keijupuiston asuntolan elämänmenosta 45-minuuttisen elokuvan, mikä osallistui Tampereen elokuvajuhlien kilpailuun 2006 ja esitettiin myös televisiossa. Tekijä ei halunnut keskittyä vain synkistelyyn, vaan hänellä oli "hirveä tarve nähdä se paikka ja ihmiset myös kauniisti". Keijupuiston parakkileirin olot olivat silti hänelle "shokki", kuten myös asukkaiden mielenmaisemaa leimannut yleinen näköalattomuus. "Ihmiset elävät siellä hyvin erillään muusta yhteiskunnasta. Mitään ei tapahdu, talvella vain istutaan sisällä ja odotellaan kevättä", Jonkka luonnehti.

http://www.uta.fi/festnews/fn2006/keskiviikko/28241.shtml

Pitkäaikaisasunnottoman aikaperspektiiviin kuuluu harvoin abstrakti tulevaisuus ja sitä kautta suunnitelmallinen pitkänäköisyys, sillä kussakin päivässä on riittävästi selviydyttävää ja oleellisinta välittömän hyvinvoinnin takaaminen edes jollain konstilla. Ja siinä missä muu yhteiskunta katsoo kelloa ja viikonpäivää, huomioi koditon enemmän vuodenaikojen rytmiikkaa ja säätiloja - tässä mielessä hän on kuin luontaistaloudessa elävä.

Allekirjoittanut muistelee Herttoniemen jo purettua asuntolaa, joka oli Keijupuiston kaltainen parakkikylä. Se oli pystyssä 1984-2008 ja hävitettiin Eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen todettua sen paikkana "ala-arvoiseksi". Sen ohi tuli usein pyöräiltyä, asuijamisto kävi silmälle tutuksi, ja sinne myös päätyivät tarpeettomaksi käyneet lehdet ja vaatteet, niin Suomen Luonnon numerot kuin vanha lampaannahkarotsi.

Sissimäisemmästä ja nykyisin liki täysin kadonneesta metsämajailusta raportoi 18.6.1960 Helsingin Sanomat otsikolla Helsingin metsiin pesiytynyt outoa väkeä - Asuntoina bunkkerionkalot ja kurjat hökkelit. Poliisin kädet sidotut - paha aukko järjestyssäännöissä. "Erikoisselostus" kuului näin: Bodominjärven kolmoismurhan tutkimusten yhteydessä suoritettiin mm. Helsingin kaupungin metsissä ratsia, jonka tuloksena toistasataa metsissä majailevaa tai piileksivää henkilöä tuotiin poliisiasemalle henkilöllisyyden ja selvittämättömien asioiden tarkistusta varten. Suurella osalla oli paperit kunnossa ja heidät päästettiin vapaiksi. Minne he menivät? Takaisin kaupungin metsiin, etupäässä kaatopaikkojen läheisyyteen, missä heillä on vakinaiset asuinsijansa joko ensimmäisen maailmansodan aikaisissa jykevissä bunkkereissa tai sitten pellistä, laudoista, risuista ja peitteistä kyhätyissä hökkeleissä. Nämä bunkkeri- ja hökkeliasukkaat ovat suurimmaksi osaksi alkoholisteja, pulituurin juojia."

Helsingin viimeisiä korpi-irtolaisia käsittelimme Mustavuorta koskevassa raportissa 2008:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2008/08/mustavuoren-menneit-ihmisasukkeja.html

Parakkielämä ilman tietoa tulevasta on henkisesti eristävää.