Tattarisuolla loitsittiin 1930-31 kaikkeudellisin motiivein - täydennystä HS:n artikkeliin

Tyylikäs etsivä pohtii tapausta Tattarisuon lähteellä (Rikosmuseo / KRP).

Helsingin Sanomien marraskuisessa Kuukausiliitteessä (11/2010) oli Perttu Häkkisen ja Ville Similän ansiokas ja perusteellinen artikkeli niin sanotusta Tattarisuon tapauksesta, eli Helsingin maalaiskunnan Tattarisuon lähteestä syksyllä 1931 kohulla löydetyistä ruumiinosista ja niiden taakse kätkeytyneestä hautarauhaa häpäisseestä okkultistisesta rituaalirikoksesta.

Artikkelissa esitettiin, että tekijöiden motiivina olisi ollut suolähteeseen kätketty tarunhohtoinen aarre, jonka saamiseksi lähdettä hyviteltiin Malmin hautausmaan tuoreista rivihaudoista ryöstetyillä ruumiinosilla. Näin tosiaan on, mutta aarremotiivi ei ollut ryhmän ainoa eikä ilmeisesti edes tärkein vaikutin. Esoteerisen maantieteen koulu tutki tapausta 1990-luvulla, tärkeimpinä lähteinään Kansallisarkistossa säilytettävä tapausta koskeva Valtiollisen poliisin kansio sekä Helsingin yliopiston kirjaston mikrofilmiarkisto ajan sanomalehtien osalta. Aineistosta löytyi Tattarisuolla noitamenojaan harjoittaneen ryhmän toiminnalle ainakin kolme motiivia, jotka ovat seuraavat.

1) Estää Lapuan liikkeen marssi Helsinkiin. Okkultistit edustivat selkeästi työnväenluokkaa, vaikka sen jäsenet eivät ilmeisesti olleet mitään kommunistiaktivisteja. Kansallissodan tuore ajallinen läheisyys ja äärioikeiston ärhäkkä liikehdintä on kuitenkin huolestuttanut heitä, ja kun asialle ei voitu tehdä fyysisesti mitään, otettiin henkivallat turvaksi.

2) Saada lähteen aarre. Luvassa olevasta jättipotista noitaryhmän johtaja Vilho Kallio oli saanut tiedon itseltään Venäjän keisarin kummitukselta, jonka hän oli tavannut yöllä (Hietsun tai Malmin) hautausmaalla "täydessä univormussa". Toisinaan lähde kiusoittelevasti esitteli antiaan: aarrearkku kohosi mustan veden halki pintaan ja aukesi paljastaen kultaa ja jalokiviä, mutta vaipui sitten pulputtaen takaisin pimeisiin syvyyksiin. Tämä oli selvä merkki: lähdettä ei oltu vielä tyydytetty, vaan se tarvitsi lisää janoamiaan "sinettejä" eli ruumiinosia.

3) Suorittaa koko maailmankaikkeuden järjestyksen ja toimivuuden kannalta oleellisia toimenpiteitä. Tämä voidaan ymmärtää niin, että Tattarisuon lähteestä oli yhteys eräänlaiseen universumin konehuoneeseen, jossa "sinettien" avulla saatiin suoritetuksi tarvittavat, turvallisen yleismaailmallisen tulevaisuuden takaavat säädöt. Ehkä "sinetit" olivat tavallaan kosmisia sulakkeita, jotka varjelivat maailmaa tilttaamiselta.

Ensimmäistä tavoitetta varten ryhmä myös hautasi Mäntymäelle, lähelle nykyistä Olympiastadionia, nuorten kyyhkysten verellä kirjoitettuja loitsulappusia, "pergamentteja", joissa ilmeisesti oli Mustan Raamatun lauseita herra Kallion harakanvarpailla. Kyyhkysiä pyydystettiin muun muassa Pengerkadulla sijaitsevan asunnon ikkunanlaudalta leivänmurujen avulla. Niin sanottu Talonpoikaismarssi Helsinkiin kuitenkin toteutui heinäkuussa 1930, joten sitä poppailut eivät kyenneet torjumaan. Toinen tavoite on tunnettu, joten ei siitä tässä sen enempää. Kolmannen tavoitteen yksityiskohdista ei Valtiollisen poliisin aineistosta ilmennyt selkeästi ilmaistua lisätietoa (yllätys yllätys), mutta ryhmän itsevarman kosminen pelastusmissio ilmenee heidän suhtautumisessaan tuomariin oikeudenkäynnissä. He nimittäin totesivat tälle jokseenkin sanatarkasti: "Millään sanomallasi ei ole meille vähäisintäkään merkitystä, sillä mehän olemme tämän maailman todellisia valtiaita." Melkoista meininkiä oli sekin, kun epäiltyjä yhdistettiin poliisiasemalla ryhmäkuvan ottamista varten. Kun rämeen kauhukopla pääsi kimppaan käytävällä, alkoi se resitoida yhteen ääneen arvoituksellista, yhä uudestaan hoettua lauseparia: "Me olemme toinen voima. Kun kolmas voima tulee, on maailmanloppu käsillä."

Ryhmää johtanut, jo edellä mainittu Vilho Kallio tunnettiin myös lempinimillä Noita-Kallio, Piru-Kallio ja Poppa-Kallio. Stadin okkultistipiireissä hän oli jonkinmoinen hahmo ja oli kuulemma nukkunutkin 20-luvun pääkallo pieluksenaan (mahtanut olla niskat jumissa). Merkille pantavasti ryhmässä oli tasajako miesten ja naisten kesken, joita molempia oli kolme. Kallion lisäksi siihen kuuluivat Ida Widen (ryhmän selvännäkijä), Hilma Sundberg, Hilda Friman, Johan Hedman ja Ville Saari. Jälkimmäinen oli reteä satamajätkä, joka oli jossain vaiheessa yrittänyt napata ryhmän johtajuutta, mutta hänen hermonsa olivat pettäneet Malmin hautausmaalla hautaa avattaessa, jolloin Kallio oli jähmettänyt hänet "taikavoimillaan" ja lehtitietojen mukaan sanskritia puhuen. Samalla johtajuuskysymys tuli lukkoonlyödyksi.

Synkkä joukkio majaili Kallion ja Sörnäisten alueella useissa eri osoitteissa ja kokoonpanoissa. Ainakin kolme taloista on yhä jäljellä (Fleminginkatu 18 / Helsinginkatu 21, Franzeninkatu 12 ja Pengerkatu 27). Hämeentiellä naapureiden kerrotaan ihmetelleen ja viimein tehneen epäilyksistään ilmiannon, kun seinän takana sähköompelukone tuppasi surruttelemaan vartin putkeen yhtä ainoata tikkiä; no, eipä siellä mitään ommeltukaan, vaan peitettiin luiden sahaamisesta tulevaa ilkeästi nirskuvaa ääntä. "Sinettejä" lähdettiin hakemaan yleensä silloin, kun Widen näki näyissään käsien ja jalkojen tulevan seinistä läpi; siitä tiedettiin, että lähteellä oli taas nälkä. Malmin hautausmaalle kuljettiin ajamalla aluksi kuutosen raitiovaunun päätepysäkille Arabiaan, josta käveltiin Vanhankaupunginkosken ja Viikin kautta kalmistolle. Siellä sitten muurin yli ja lapio ja lyhty esiin. Vainajista irrotetut "sinetit" mentiin uhraamaan noin kolmen kilometrin päässä olevalle suolähteelle - ja lopulta lampsittiin aamuöistä maantien viertä mystisiä mutisten kotiin (joskus odoteltiin ensimmäistä bussiakin). Voi ryhmää rämää. Monilla oli tietenkin duuniakin aamulla. Kun oikeudenkäynnissä ihmeteltiin poppoon jaksamista, tokaisi heistä joku vähemmän korrekti: "Kyllä piru voimia antaa!"

Kuukausiliitteen artikkelista ja samalla koko tapahtumasarjasta löytyy hyvä tiivistelmä Kansanperinne-blogista:
http://blog.kansanperinne.net/2010/11/tattarisuon-ruumiit-musta-raamattu.html

Tattarisuon tapauksesta jäi elämään lentävä lause 'jäljet johtavat sylttytehtaalle', entä muuta? Olisi kiintoisaa tietää, mitä ryhmälle tapahtui sen jälkeen kun he vapautuivat vankilasta (tuomiot vaihtelivat ehdollisesta kolmeen vuoteen kakkua), miten elämä siitä jatkui ja olivatko he vielä toistensa kanssa tekemisissä. Mutta tämä vaihe on täysin hämärissä. Omassa tinkimättömässä hourupäisyydessään ja jo armeliaasti etäännyttävässä historiallisuudessaan noin viisikymmentä kalmoa silponeen ja lähteelle uhranneen Tattarisuon noitapiirin projekti on hyvä ehdokas Suomen rikoshistorian mielenkiintoisimmaksi keissiksi. Mutta voisiko siitä oppia jotain?

Ainakin sen, että kultteja ja lahkoja riittää joka lähtöön eikä niiden kelkkaan kannata ihan helpolla hypätä, vaikka johtaja olisi kuinka karismaattinen ja ihmeellinen tahansa. Tämä varoitus on aina ajankohtainen, vaikka nykyaikaisia ja fiksun filmaattisia olemme. Nurinkurista ja degeneroitunutta kyllä, kasvatuksemme ja koulujärjestelmämme antavat vain niukasti jos lainkaan henkisen lajin taitoja, valmiuksia ja työkaluja, ja maat ja taivaat lupaavien helppoheikkien, "valituista" koostuvien ryhmien ja "varmat tulokset" lupaavien menetelmien edessä moni - vaikka olisikin muussa elämässään täysipäinen, koulutettu ja hommansa handlaava - antautuu ihmeen sinisilmäisesti silkkaa kokemattomuuttaan; osittain varmasti siksi, että ei ole saanut mistään käyttökelpoista laatukriteeristöä tarjonnan analysointiin. Vaikka epäonninen kokelas ei päätyisi yhtä dramaattisiin kuvioihin kuin tässä tapauskertomuksessa on esitelty, on harhaanmeno silti ihmiselämän tuhlaamista. Autenttista henkistä ohjausta on ilman muuta olemassa, mutta ei joka oksalla eikä edes joka puussa - puhumattakaan jokaisesta höyryävästä suonsilmästä.

Buddha ohjeistaa terveeseen skeptismiin Kalamasutrassa näin (oma käännös englannista):

Älä usko mihinkään vain koska olet kuullut sen.
Älä usko mihinkään sen vuoksi, että monet monet puhuvat ja juoruavat siitä.
Älä usko mihinkään vain siksi, että se on kirjoitettuna uskonnollisiin kirjoihisi.
Älä usko mihinkään pelkästään opettajiesi ja vanhempiesi auktoriteetin tähden.
Älä usko traditioihin vain sillä perusteella, että ne ovat jatkuneet monia sukupolvia.
Mutta kun havainnoinnin ja analyysin jälkeen toteat, että jokin on järjenmukaista ja johtaa sekä yhden että kaikkien hyvään ja hyötyyn, hyväksy se ja elä sen mukaisesti.

Kun matkailu vielä merkitsi - ja voihan se merkitä yhäkin

"Turisti! nyt sain siis sitä nimeä kantaa, oikeinhan siitä mieli paisui... waikka onhan sillä ylöskatsottawa puolikin sillä sanalla, useimmat turistit kun ovat tyhjäntoimittajia, jotka matkustawat waan aikaa tappaakseen." I.K. Inha Sveitsissä 1886.

Saksalainen tyhjätaskukreivi Alexander von Schönburg läksyttää kirjassaan Tyylikkään köyhäilyn taito (suomeksi 2007, Atena-kustannus) nykyistä valtavaa matkailubuumia. Avoimen elitistisesti mutta pilke silmäkulmassa ja kiusallisenkin tarkkanäköisesti hän pitää kerrassaan vulgaarina, vastenmielisenä ja mauttomana sitä, kuinka nousukasmaiset massat ahtautuvat halpalennoille, tallovat vyörynä samat pakolliset nähtävyydet ja grillaavat juopottelusta ja ylensyönnistä paisuneita ruhojaan täpötäysillä hiekkarannoilla. Hänestä nykymaailmassa on huomattavasti tyylikkäämpää, järkevämpää ja sivistyneempää pysyä yksinkertaisesti kotona tai suosia pienimuotoista lähimatkailua kuin ahtautua hikoilevan rahvaan sekaan lentokentän kilometrijonoihin.

Niinpä. Matkailulla eksoottisiin kohteisiin on aikoinaan ollut romanttista sädekehää ja status-arvoa, mutta ei enää. On vaikea keksiä tarpeeksi erikoista kohdetta, että se nostaisi toisten kulmakarvat ja herättäisi aidon kiinnostuksen (paradoksaalisesti tällainen löytyy todennäköisimmin läheltä; käynnistä Helsingin rautatieaseman tornissa voidaan hyvinkin udella enemmän kuin lomasta Kanarilla). Hädin tuskin kahdeksaatoista täyttäneille teinijulleillekin on nykyisin täysin normaalia piipahtaa jossain Riossa ja Goalla, ja ylemmän keskiluokan shoppailijat saattavat käydä muina miehinä ja naisina viikonloppuvisiiteillä New Yorkin, Rooman tai Pariisin alennusmyynneissä. Lonely Planet -vetoiset reppuselkämatkaajat haravoivat systemaattisesti "turmeltumattoman alkuperäisinä" säilyneet off the beaten track -paikat ja saavat omahyväisiä kicksejä, jos muita länkkäreitä ei kovin montaa kymmentä tupeksi samassa paikassa. Eikä niin syrjäistä Lapin tai Kainuun kylää olekaan, etteikö siellä olisi tupia tyhjllään ikääntyvän isäntäväen ollessa pakettimatkalla tuhansien kilometrien päässä. Kalastaja, esseisti Pentti Linkola mainitsi 2007 allekirjoittaneelle, että kun hän kiertää talvisin Hämeessä myymässä kalaa ovelta ovelle, on joka kolmannen tai neljännen talon väki poissa, "koska he ovat Thaimaassa tai Dominikaanisessa Tasavallassa". Yhtä lailla myös Suomen syrjänurkkiin lennetään kaukaa, britit esimerkiksi tapaamaan joulupukkia.


Toki me hakeudumme, kun se viimeinkin on mahdollista, lämpöön ja halpojen huvitusten äärelle; salliviin, maalauksellisiin ja lumoaviin maihin, joissa terassit sorisevat pitkälle leppeään yöhön ja maksavaa hoivataan kunnioittaen, ja joissa valkoiseksi kalkituista seinistä kaikuvat suloiset melodiat ja ikuinen valtameri myhäilee pehmeästi ihmeen lähelle laskeutuvan tähtitaivaan alla. Kuka tällaista kiusausta vastustaisi - ja miksi? Se että touhun henki on "kuin viimeistä päivää", että sillä on hedonistisen amok-juoksun typerryttävän traaginen, kolkko ja sairas luonne johtuu ennen kaikkea volyymeista; liki kaikilla on varaa matkustaa muille maille vierahille, koska liput eivät maksa montaa kymppiä tai satasta.

Vielä 1990-luvulla pitkänmatkan lento kustansi helposti 5000 markkaa, mikä oli todella paljon. Varsinkin nuorelle se merkitsi helposti koko kesän työskentelyä. Vastaavasti matkaa osasi arvostaa, se ei ollut haukotuttava itsestäänselvyys eikä läpihuutojuttu. Ilmastonmuutoksesta ja lentomatkustamisen vaikutuksesta siihen ei ollut vielä yleisesti tietoa, elettiin suihkusiirtymisen viimeisiä viattomuuden hetkiä. Nyt hyvin moni tietää varsin hyvin nämä synkeän painavat asiat, mutta lentää silti huvikseen useita kertoja vuodessa. Filosofia tarjoaa avuksemme käsitteen "vapaamatkustajan ongelma", millä tarkoitetaan järkeilyä "miksi tekisin mitään (tai olisin tekemättä), sillä oma panokseni ei merkitse paskan vertaa kokonaisuudessa" tai "miksi muuttaisin käytöstäni, koska kukaan muukaan ei sitä tee - jään vain suotta huvista paitsi". Jos ja kun melkein kaikki ajattelevat näin, niin arvaahan sen mitä siitä seuraa: ei mitään. Ei ainakaan muutosta.

Matkailun mittasuhteisiin vaikuttavat paitsi talous- ja sosiaalipoliittiset seikat, mutta luonnollisesti ja ennen kaikkea myös kulkutekniikan ja -verkoston kehitys. Kun Lönnrot lähti Vienan Karjalaan keräämään Kalevalan aineistoa, kesti pelkästään matka Etelä-Suomesta Kainuuseen viikon verran - ja työläimmät taipaleet olivat vasta edessä. Junaliikenteen aloittaminen Suomessa 1862 mullisti matkustusaikoja - jopa niin, että voitiin puhua jonkinlaisesta psykologisesta shokista. Silti vielä 1800-loppupuolella junat oli suunniteltu kulkea kolkuttelemaan 25 kilometriä tunnissa, eli jokin Oulun matka vei pysähdyksineen puolitoista vuorokautta. Näin kyseisestä siirtymästä kirjoitti julkisten kulkuneuvojen historiaan perehtynyt Kari Juntunen Editan asiakaslehdessä 2/2001: "Vuonna 1891 Helsingistä matkustettiin junalla Ouluun siten, että matkaan oli syytä varata kaksi kokonaista päivää. Lähtö oli aamulla kahdeksalta, ilta yhdeltätoista päästiin yöpymään Seinäjoelle. Vasta seuraavan päivän iltana yhdeksän aikoihin oltiin perillä Oulussa. Kun matka-aikatauluun mahtui tasaisin välein ruokailutaukoja radanvarren asemaravintoloissa, ehti matkaseuraan tutustua jo kunnon seuramatkan tapaan." Nyt nuristaan kuuden tunnin matka-ajasta ja katse kääntyy helposti lentokentän suuntaan.

Maantiellä matkustamisen muutosta on käsitelty tässä blogissa jo aiemmin:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2009/06/moottoritieuskonto.html


Matkailun kärsimä inflaatio näkyy paljastavasti siitä, että matkoilla olleet eivät juuri kerro matkoistaan. Mainitaan ehkä, että "kävästiin tossa muuten Balilla viikon reissulla, saatiin äkkilähtöpaikat halvalla". Postikortteja matkapaikoista lähetetään entistä harvemmin; ja miksi lähetettäisiinkään, sillä tajuavathan reissussa olijat, ettei heidän reissuaan pidetä mitenkään ihmeellisenä. Ja se on molemminpuolista: he eivät itsekään pidä sitä ihmeellisenä. Matkailu on varmasti pääsääntöisesti "kivaa", mutta siihen vaikuttaa myös vähäisen vastuksen laki; matkalle "valahdetaan" ikään kuin kivi alamäkeen, sillä lähteminen on tehty niin helpoksi ja halvaksi, ja mainoksia on tyrkyllä niin lehdissä, netissä kuin julkisilla paikoilla. Samalla kuin matkailu on menettänyt hohtoaan on siitä muodostunut sosiaalinen standardi: monta vuotta kotikulmillaan pysynyttä voidaan helposti katsoa vähän vinoon ja ajatella "mikähän tuolla ressukalla on oikein vikana?", vaikka tosiasiassa hän saattaa olla kreivien henkistä sukua ja yksinkertaisesti karsastaa massojen rauhatonta ja ympäristölle tuhoisaa elämystehtailua.

Ennen sotia suomalainen saattoi kehaista kirjeenvaihdossaan uudelle heilaehdokkaalle, että "olen minäkin muuten käynyt viidessä kaupungissa" (tämä esimerkki on poimittu tosielämästä). Kunnolla matkalle päästiin 1950-luvun lopulla ja 1960-luvulla, kun yhä useamman perheen ulottuville tullut auto räjäytti potin (autojen tuonti vapautettiin säännöstelystä 1962). Sopu-teltta köytettiin kattotelineelle, huovat ja eväät pakattiin huolellisesti mukaan ja, jos aiottiin käydä peräti Haaparannassa asti, liimattiin SF-maatunnus kärryn takalistoon. Sitten körröteltiin pitkin poikin maata, Puijot, Kolit ja Aavasaksat ihastellen. tienpenkoilla tauko-piknikkejä pitäen ja yöksi sissimäisesti leiriytyen tai sukulaisiin pyrkien. Harvat onnekkaat (ja kohtuullisen varakkaat) tekivät linja-automatkan Eurooppaan. Kadehdittu Grand Tour kesti yleensä kuukauden ja oli tarkoitettu once in a lifetime -tyyliseksi ylittämättömäksi kokemukseksi. Lentäminen oli tietenkin ihan oman sfäärinsä juttu.

Yhteistä näille reissuille oli, että ne merkitsivät. Ne olivat tärkeitä, pitkään suunniteltuja, iloittuja ja muisteltuja tapauksia. Yksi indikaattori matkojen merkityksellisyydestä on nyt nostalgisen viehättävänä näyttäytyvä tapa, että reissukohteista ostettiin kutakin paikkaa edustavia kangasmerkkejä, joita sitten ommeltiin reppuihin ja tyynyihin (joka saattoi olla sitten auton takaikkunalla). Toinen variaatio oli tarraa muistuttavat siirtokuvat ja kolmas naruista ripustettavat viirit. Ken pääsi vallan hotelliin, liimasi taatusti kyseisen laitoksen tarran matkalaukkunsa kylkeen. Tässä kohdin voimme mainita, että artikkkelin kuvitus pohjautuu kirjoittajan äidin aikoinaan keräämille matkamerkeille.




Uusien virikkeiden ja etäisyyden ottamisen,"maisemanvaihdon", tärkeyttä ei voi kiistää, ei liioin sitä etteikö matkailu usein "avartaisi". Voidaan silti väittää, että monesti sarjamatkailussa on kyse ihmistä kalvavan onton tunteen, jonkin puuttumisen pakenemisesta tai sen täyttämisyrityksestä. "Kenties maailmassa on paikka, jossa voi voida hyvin. Tai ehkä ei sittenkään", huokaisee päähenkilö, nuori ja masentunut Guiliana, Michelangelo Antonionin leffassa Punainen erämaa (1964). "Taidat olla oikeassa. Sitä matkustaa vaikka minne eikä silti muutu", hänelle vastataan ja katseet nousevat kartasta. Vaikka hetkellinen helpotus on odotettavissa, on eksistentiaalinen pakomatka tuomittu epäonnistumaan, sillä mielemme seuraa meitä maailman ääriin. Kaikkien aikojen viisaat ovat sanoneet, vuosisata toisensa jälkeen, että pysyvä onni ja täyttymys ei voi tulla ulkoisesta, joka on perusluonteeltaan tilapäistä, muuttuvaa ja arvaamatonta. Toimimme silti jatkuvasti tämän yksinkertaisen tosiasian vastaisesti, asettaen ulkoiselle epärealistisia odotuksia, mikä ei voi johtaa muuhun kuin tyytymättömyyteen ja kyltymättömyyteen.

"Viisas ei ole se, joka on matkustanut paljon, vaan se, joka on havainnut paljon", kiteytti maantieteilijä J.G. Granö. Havaitsemisen perään on silti syytä lisätä vielä hoksaaminen. Paras matka on sisäinen - vaikka olisi samalla ulkoinen. Matka voi suuntautua olohuoneen lattialle tai kaukaisiin viidakoihin, sillä ei ole niinkään väliä, mutta jos se yltää sisälle, jos sen kartassa on metamorfoosin, oivallusten ja kehityksen etappeja, on sillä kestävää vaikutusta matkalaiseen.

Tällaiseen matkantekoon ei arvatenkaan ole patenttireseptejä, mutta uskoaksemme onnistumisen mahdollisuudet lisääntyvät, jos matka tehdään 1) yksin 2) riittävällä ajalla 3) ilman tiukkoja ennakkosuunnitelmia 4) mahdollisuuksien mukaan eettisesti ja kestävästi 5) sisäiseen puoleen panostaen esimerkiksi päiväkirjan pidon, omaelämänkerrallisen reflektoinnin tai muiden harjoitteiden kautta 6) seikkailun ja leikin sallivissa tunnelmissa 7) merkityksellisissä, latautuneissa tai kuriositeettiarvoltaan opettavaisissa paikoissa vieraillen 8) halulla jakaa matkan anti tavalla tai toisella toisten kanssa 9) ajatellen matkan olevan paras mahdollinen ikinä 10) olematta stressaamatta mistään edellä luetelluista asioista.

Bon Voyage!

Matalan profiilin muistomerkki

Hontelo puurivistö ei voi olla peräisin lähes 70 vuoden takaa. Mutta ei se mitään, muistokivikin tuli paikalleen neljä vuosikymmentä myöhässä.

Helsingin Pohjoisrannassa voi ohi kiitäessään (niin, paikka on sellainen, jossa on aina kiireen tuntu) katsoa ja ajatella: "Kenen matkalaukku tuohon on jätetty?" Sellainen matkalaukun kokoinen suorakulmainen esine nimittäin kököttää ypöyksin vilkkaan kadun varressa.

Kyseessä on yksi Helsingin vähiten tunnetuista julkisista muistokivistä. Sen osana on ollut unohdus, ehkä jopa salailu ja suoranainen kätkeminen, eikä se päivänvaloon päästyäänkään ole ollut parrasvaloissa.

Muistokivi on lahja Japanilta, jonka suurlähetystö sijaitsi vuosina 1938-1944 osoitteessa Pohjoisranta 4. Kivi julistaa keisarillisen Japanin ja Suomen ystävyyttä, ja se seisoo lehmusrivin kärjessä. Puut istutettiin 1943 lähettiläs Tadashi Sakayan aloitteesta, koruttomin seremonioin. Japanin lähetystö tilasi puita varten muistokiven, mutta ennen kuin se ehdittiin panna paikoilleen, jätti Suomi toisen maailmansodan Akselivaltain rinnalla ja katkaisi Iso-Britannian vaatimuksesta diplomaattiset suhteensa Japaniin. Tämä tapahtui syyskuun lopulla 1944 ja suhteet olivat poikki seuraavat kahdeksan vuotta, vaikka sinällään maiden kesken ei ollut ollut missään vaiheessa välirikkoa edellyttäviä riitaisuuksia.

Myöhemmin, uudessa idänpoliittisessa ilmastossa sodanaikainen muistokivi oli asia, jota ei muistettu tai haluttu muistaa. Aikaa piti vieriä 1980-luvulle saakka, kunnes kivi putkahti hieman kolhiutuneena esiin jonkun kivenhakkaamon varastosta. Vähin äänin se löysi viimein paikkansa Pohjoisrannasta, jossa se nyt muistuttaa historian kimuranttisuudesta. Ellei sitten tule ohitetuksi matkalaukkuna.

"Nämä puut istutettiin syksyllä 1943 keisarillisen Japanin lähettilään T. Sakayan toimesta Japanin ja Suomen kansojen välisen ystävyyden vertauskuvaksi."

Susivaakunan alla: Kyypelivuorelta Sibbesborgiin ja Nikkilään

Tyylikkäällä susivaakunalla varustettu Sipoo on pääkaupunkilaiselle luonteva retkikohde, ainakin jos haetaan luontoon ja romantiikkaan painottuvia elämyksiä. Sipoo on suorastaan puoleensa imaiseva, sillä Espoon tai Vantaan suuntaan lähdettäessä on ensin läpäistävä parinkymmenen kilometrin raskassoutuinen liikenneväylä-, teollisuusalue- ja lähiövyöhyke ennen kuin aletaan olla vähäänkään leppoisemmilla huudeilla. Myös Sipoon suunnasta aiotaan tehdä samanlainen infrasuma, niin pääkaupunkiseudun kokonaisetu eräiden tahojen mielestä vaatii. Esoteerisen maantieteen koulussa tästä ollaan noin 360 astetta eri mieltä. Mutta ei siitä paatosta tällä kertaa. Mennään sen sijaan pyörähtämään marraskuisessa Sipoossa, jossa tunnelma makasi yhtä levollisena kuin kaamospäivän jatkuva hämärä.

Aloitamme kansainvälisestikin tunnetusta mytologisesta kohteesta ja jatkamme muinaishistorian kautta parantolan pariin. Ja näkymättömissä vaeltavan auringon laskiessa on luontevaa lopettaa retki metsäkalmistoon.

LEMMINKÄISEN TEMPPELI, GUMBOSTRAND

Huiman "perhesaagansa" maailmalle paljastaneen Ior Bockin (17.1.1942 - 23.10.2010) traaginen kuolema sysäsi meidät pienelle muistovaellukselle Sipoon Gumbostrandiin. Kuten tunnettua, siellä sijaitsee yksi Bockin tarinoiden kolmesta esihistoriallisesta kätköstä, "Lemminkäisen temppeli". Muut ovat Kajaanin linnanpihan kaivo Ämmänkosken saaressa ja Snappertunan uhrilehto.

Bockin mukaan näihin kätköihin piilotettiin Suomen pakanahallitsijain pyhin kulttivälineistö, kun paavin ristijoukot nousivat maihin (tämäkin Bockin omaa tietoa) tuhatkunta vuotta sitten. 1980- ja 1990 -luvuilla Gumbostrandin temppeliä yritettiin "avata" kalliota louhimalla; temppelin etsimisestä ei siis ollut kyse, vaan ainoastaan avaamisesta, kuten Bock painotti. Tämän lisäksi muita Bockin osoittamia paikkoja on luodattu maatutkalla. Jopa Oulun yliopisto saatiin tähän toimintaan mukaan. Mystistä kyllä, Kajaanin linnapihalta vuonna 2000 tutkalla havaittua isoa maanalaista metalliesinettä ei enää havaittu vuoden 2006 luotauksessa... Minne lie hävinnyt.

Lemminkäisen temppelil sijaitsee Bockin (alkujaan Svedlin) suvulle aiemmin kuuluneen merenrantahuvilan läheisyydessä ja, kuten kuva osoittaa, aivan paikallisen pikkutien varressa. Bockin nimesi kallion Kyypelivuoreksi ja kertoi sen olleen niin sanottu sukujyrkkämä eli surmakivi, jolta vanhukset muinoin ritualistisesti "kaatuivat" alas vapauttaakseen muun heimon huoltotaakalta. Ruotsissa tunnetaan myytti vastaavista kallioista, mutta joka tapauksessa ne ovat "uskoo ken uskoo" -osastoa.

Joku on tuonut kynttilöitä Bockin muistolle. Koko Kyypelivuoren alus on muuttunut rotkojärveksi. Paasimaisen kallion alapuolella, syvällä veden alla on vuosina 1987-1998 kallioon louhittu noin 4 metriä leveä ja 50 metriä pitkä tunneli. Bockin mukaan kallion uumenissa on kammio, jonka suomalaiset sulkivat vuonna 987 ristinsotureiden aggressioilta turvaan. Kammiosta sitten jatkuu yhteys gigalomaaniseen, halkaisijaltaan yli 250 kilometriä leveään spiraalinmuotoiseen tunnelikompleksiin, jossa varsinainen Lemminkäisen temppelikin uinuu.

Saksalainen Geo-Work -maatutkafirma luotasi 1992 kalliota. Siellä kuulemma näkyi merkkejä rakenteista, käytävistä ja kupolista. Kuten monet muistavat, Lemminkäinen Oy rahoitti kaivuuta, kunnes vetäytyi Bockin porukan pössyttelypidätysten säikyttämänä hankkeesta. Se oli kohtalokasta, sillä pian Bock velkautui kaivajille niin, että joutui myymään sukuhuvilansa. Kyypelivuoren tontin osti helsinkiläinen astangajooga-koulu.

Aikoinaan Bock tapasi pitää tiettynä heinäkuun yönä (Kristiinan päivän aatto 23.7.) goa trance -bileet huvilallaan. Allekirjoittanutkin vieraili niissä, olisiko ollut vuosina 1996 ja 1997. Pihalla oli iso tanssikenttä, joka oli taidokkaasti somistettu asiaankuuluvin psykedeelisin koristeviritelmin. Flurosoivat värit hohkasivat blacklightissa ja autuaan heimotunteen yhdistämät sekä sopivan yrttiviritetyt menninkäiset transseilivat kohden aamunkoittoa. Välillä saattoi käydä ihastelemassa temppelitunnelia (joka oli tuolloin tietenkin vedetön) tai kurkistaa sisään huvilaan, jossa Bock istui tarinoimassa tarkkaan kuuntelevien oppilaidensa keskellä. On herrasta mitä mieltä tahansa, niin se on ainakin ylen ystävällistä, että hän salli bileissään parin sadan nuoren tulla kotiinsa hengailemaan. Ainoat häiriönaiheuttajat tuppasivat olemaan kissalanpojat, jotka yleensä jossain vaiheessa yötä lampsivat paikalle.

Ehkä liian lähellä Bockia ei kuitenkaan kannattanut olla. Allekirjoittanut tapasi 1990-luvulla Delhissä hollantilaisen miehen, joka tilitti katkerasti istuneensa Bockin puolesta hashis-tuomion linnassa. Se ei ollut kuitenkaan pahin hänen kokemansa vääryys. Eniten heppua risoi se, ettei mestari ollut antanut hänelle lopullisia syntyjen syvien avaimia. Jotain oleellista oli jäänyt puuttumaan, sisältä tuntui ontolta ja mieli mennyt saagan pyörityksessä enemmän hämmennyksiin kuin löytänyt selkeyttä.

SIBBESBORGIN MUINAISLINNA

Helsingin Sanomissa oli 21.10.2010 otsikko Sipoo unelmoi Sibbesborgista - Helsingin viereen kaavaillaan jopa 100 000 asukkaan kaupunkia. Hätkähdyttävän julistuksen takana on toistaiseksi vain utuinen unelma, johon liittyy sellaisia muodikkaita iskusanoja kuin "kestävä yhteiskunta" ja "kaupunkilaboratorio". Ensi vuonna Sipoossa kuitenkin alkaa suunnittelukilpailu, jossa Sibbesborgin kaupungille haetaan hahmoa. Kunnan aluekehitysarkkitehti Sirkka Huisko sanoi samaisessa jutussa: "Me olemme harpilla piirrettynä melkein saman matkan päässä Helsingistä kuin Espoo, mutta meillä on mahdollisuus tehdä kaikki alusta asti."

Se on totta, sillä originaalista Sibbesborgista on hyvin vähän jäljellä.

Sibbesborg on keskiaikainen linnavuori, joka sijaitsee Sipoonjoen alajuoksulla, joen länsipuolella. Perimätiedon mukaan Uudenmaan itäosan rannoille nousi aikoinaan maihin kolme mahtavaa viikinkiveljestä nimiltään Helsing, Sibbe ja Borg. Helsing perusti linnavuoren Vartiokylään ja Borg Porvooseen, ja Sibbe tietysti Sipooseen, Sibbesborgin. Sääli hyvää tarinaa, sillä nykykäsityksen mukaan Sibbesborg ei kuitenkaan liity viikinkeihin, vaan on perustettu Albrekt Mecklenburgilaisen hallituskaudella 1300-luvulla.

Näkymä linnavuorelta etelään. Pelloilla on vettä, mutta nykyisin meri on paennut kilometrin päähän. Linnaa perustettaessa vuori oli saari. Veteen oli pystytetty paaluvarustuksia pitämään vihollisen laivat loitolla, ja itse linnassa oli kivisiä ja puisia suojarakennelmia.

Mäen itäpuolella näkyy Sipoonjoki.

Alemman puolustuskehän maavallit erottuvat yhä selvästi. Kansallisromanttisella kaudella paikalle istutettiin tammikko juhlistamaan esi-isien linnaa.

Linnavuoren rinteiden honkia.

NIKKILÄ, ENTINEN MIELISAIRAALA-ALUE

Sipoon keskustaajaman laitamilla on laaja peltojen ympäröimä kumpare, jossa on iso ryhmä rakennuksia. Nykyisin kokonaisuus tunnetaan Itäisen Jokipuiston asuinalueena, mutta ennen sitä kutsuttiin Nikkilän mielisairaalaksi. Sana "Nikkilä" oli kolkko mustan huumorin käsite itsessään - tyyliin "tyyppihän on ihan valmista Nikkilä-kamaa" - jolle verti vetoja vain toinen käsitteeksi muodostunut paikannimi "Kakola". On melko varmaa, että kuntakeskuksen asukkaat käyttivät kaikkia mahdollisia kiertoilmaisuja, kun kertoivat ulkopuoliselle missä asuvat.

Nikkilän mielisairaala perustettiin viisaasti ja humaanisti maalaismaisemiin, sillä niiden aivan oikein arveltiin jouduttavan paranemista (nykyisin luonnon terveysvaikutuksista on mitattavaa dataa). Sairaalan omisti Helsingin kaupunki ja sen ensimmäinen osa valmistui 1914. Vuosikymmenien varrella kokonaisuus kasvoi. Se oli melkoisen omavarainen taajama, jolla oli puutarha, maatila ja sikala, samoin kuin pesula, voima- ja vesilaitos, ompelimo, käsityösalit, puusepän- ja maalarinverstaat, suutari ja kirjansitomo. Potilaita tuotiin sairaalaan omaa rautatietä pitkin, hevosvetoisissa junissa. Hoidokkien ei ollut tarkoitus makoilla ahdistuksissaan, vaan he tekivät vointinsa puitteissa töitä ja jopa taidetta, mikä oli edistyksellistä ja uutta hoitorintamalla. Potilaita oli enimmillään samanaikaisesti 1200. Nikkilässä kuultujen ja nähtyjen tarinoiden ja kohtaloiden kudos on mykistävä, ihan noin jo ajatuksen tasolla.

Vuosituhanteen vaihteeseen tultaessa Helsingin kaupunki oli saanut (pian raitiovaunu 3:n asiakaskunnassa näkyneen) kuningasajatuksen sulkea kaksi perinteistä mielisairaalaansa, Lapinlahden ja Nikkilän. Tuossa vaiheessa Nikkilässä nähtiin mielenkiintoinen siirtymävaihe, kun käsityöläiset ja taiteilijat vuokrasivat työhuoneikseen vapautuvia osastoja ja toisaalta osa kiinteistöistä oli vielä sairaalakäytössä. Vitsi "aina ei tiennyt, kummat oli hulluja ja kummat taiteilijoita" on ilmeinen ja ehkä latteakin, mutta tosi; allekirjoittanut kuuli sen vieraillessaan erään kynttiläntekijän pajalla Nikkilässä 2001. Tuolloin kiinteistöt olivat karhean nuhjuisessa originaalikuosissa, olleet ilmeisen pitkään vailla remonttia. Rakennusyhtiö NCC oli kuitenkin jo paikalla ja kunnosti ex-parantolasta rakennus rakennukselta uniikkeja juppiasuntoja - kädentaitajat saivat väistyä sitä mukaa kun ne valmistuivat. Ratkaisua voidaan pitää lyhytnäköisenä, helppona ja ahneena. Voi kuvitella, että pajojen, gallerioiden ja kahviloiden Nikkilä, kohteen laajuuden ja esteettisyyden siivittämänä, olisi maanlaajuisesti tunnettu.

Nikkilässä on edelleen tyhjillään tai muuten joutokäynnillä olevaa rakennuskantaa, joissa sairaalan vanha henki tuntuu elävän. Luokaamme seuraavassa katse siihen.

Funkiskauden hallintorakennusta koristaa tunnelmallinen villiviinikasvusto. Kesällä rakennuksen julkisivun täytyy näyttää vain vihreältä kuutiolta.

Hiljaisia ovia.

Valtakeskus. Kellotornilla varustettu hallintorakennus alueen keskellä.

Jokin talousrakennuksista. Ehkä pesula, jonne myös Helsingin olympialaisten pyykkiä kiikutettiin.

Sairaalan vanha sikala, joka toimi loppuvuosina autotallina.

Viljankuivauslaitos.

Mitäköhän Nikkilän tohtorit olisivat analysoineet viljankuivauslaitoksessa käyneiden sipoolaisteinien mielentilasta näiden puumerkkien perusteella?

Repsotusta.

Hieno myöhäisjugendin pihapiiri.

Asuinkäyttöön kunnostettu talo.

Tyylikäs liikennemerkki.

Tenniskentän häkki. Kentän pinnoite on täysin kadonnut sammalen ja heinän alle. Taustalla oleva kerrostalo vaikuttaa tyhjältä.

Mielisairaalan hautausmaa synkässä metsässä vajaan kilometrin päässä sairaala-alueelta. Paikka on talven alla aavemainen. Perinteisesti Suomessa on ajateltu, että vainajien maassa eletään peilikuvamaisesti nyt vuodenkierron toista syrjää. Tuonen mailla on toukokuu, kylvöaika, ja täten vainajat ovat aktiivisimmillaan ja saattavat ulottaa tahtoen tai tahtomattaan vaikutuksensa myös elävien piiriin...

Sota-aika on kovaa mielisairaalassa. Nälkään nääntyminen (diagnoosinimikkeeltään avitaminosis) ja kulkutaudit tappoivat noin 750 potilasta. Vuonna 1942 joka neljäs potilas eli noin 250 henkeä menehtyi. Rivihautoihin laskettiin pahimpina päivinä yli 15 ruumista vailla yksilöityjä hautakiviä ja -ristejä.

Olivatko potilaiden nälkäkuolemat toivottuja ja ehkä jollain tavoin edesautettuja tuon ajan Suomessa? Muuallakin kuin Saksassa oli lääkäreiden peruslukemistoa psykiatri Alfred Hochen ja oikeusoppinut Karl Bindingin vuonna 1920 ilmestynyt kirja Die Freigabe der Vernichtung lebensunwerten Lebens eli "Elämänkelvottoman elämän tuhoamisen salliminen", joka paalutti ei-vapaaehtoisen eutanasian perusteita.

Potilaita niitti myös eräs Nobel-palkittu leikkaushoito. Muista kirurgisista toimenpiteistä poiketen lobotomiaan ei kysytty potilaan suostumusta. Suurimmalla osalla leikatuista vointi huononi ja syntyi välinpitämättömyys "kaikkia arkipäivän toimintoja kohtaan". Joka kahdeskymmenes kuoli leikkauspöydälle.

Yli 700 ruumista lepää tämän kummun alla. On aika erikoista, että mielisairaan leiman piti seurata ihmisiä täältä ikuisuuteen. Luulisi nimittäin, ettei olisi ollut liian iso vaiva toimittaa vainajia kotiseurakunnan multiin haudattavaksi - tehtiinhän näin rintamilla kaatuneillekin. Yksi nimettömistä vainajista on Helsinki-valokuvauksen legenda Signe Brander. Hänelle on yritetty saada muistokiveä kalmistoon. Brander dumpattiin Nikkilään vanhuuden, ei mielisairauden vuoksi.

Kepit kertovat rivihaudan sijainnista?

Hautausmaalla on kolme hautakiveä.

Tämä kuva halusi väkisin olla vinossa. Se sille sallittakoon.

Sörnäisten rantatien periferiatasku - rantaradan viimeinen reliikki

Kätkö jää helposti huomaamatta, mutta mitä sieltä löytyykään...

Sörnäisten rantatie on nykyisin trendikäs toimisto- ja kulttuuritoimintojen keskittymä. Sen viimeinen salaperäisyys tuntui haihtuvan samalla kun Suvilahden voimalaitoksen aita tänä kesänä purettiin ja voimalaitosvanhus sai design-kohdevalaisimet seinilleen korostamaan rakennuksen uutta roolia urbaanin muodikkaana tapahtumakeitaana. Ei ole kyse siitä, etteikö voimalan tai koko rantatien rakennuskannan uusiokäyttö olisi mielestäni hyväksyttävällä tolalla; ratkaisu on varmaan "paras mahdollinen", uskokaamme ainakin näin Gottfried Leibnizin optimismin mukaisesti. Silti en voi kieltää subjektiivista kokemustani, joka mukaan rantatien aluehenki on nykyisin tasangon lattea verrattuna varhaisvuosieni ah niin nostalgisiin päiviin. Tämä on asia, jota avaan seuraavassa.

Ennen metroliikenteen alkamista 1982 Itä-Helsingistä tultiin keskustaan dösillä, joka kulkivat Itäväylältä Sörnäisten rantatielle. Itse körröttelin enimmäkseen linjojen 95 ja 97 kyydissä. Toiset busseista olivat sinisiä, toiset punaisia (jälkimmäisiä kutsuttiin jostain menneisyydestä periytyvällä termillä "maalaisbussit"). Kulosaaren länsirannalta piti aina bongata vanha ja iso rannassa lepäävä ankkuri ja täyttyä sen suomista merellis-romanttisista säväreistä. Itse asiassa kerran muistan mutsin kysyneen, että minne haluaisin mennä kesälomalla, johon vastasin suorilta, että katsomaan sitä ankkuria; se oli itsessään toiveiden täyttymä, parempi kuin mikään puuhamaa (ankkurin luo ei oikeasti edes päässyt, sillä se oli yksityisalueella). Niin ikään enemmänkin henkistä kuin fyysistä sorttia olevaa kaukokaipuuta ruokki etäällä häämöttävä, tuolloin kaltaiselleni pikkuskidille täysin tuntematon ja saavuttamaton Vanhankaupunginlahti Kuusiluotoineen, Lammassaarineen ja salaperäisine ruovikkolakeuksineen.

Silti mieltä kutkuttavat kierrokset vain lisääntyivät Kulosaaren sillan päätyttyä. Vasemmalla näkyi kaasulaitoksen tiukasti piikkilanka-aidoilla rajattu alue ja kaasukellon massiivinen pyöreälinjainen kupoli, jota - ilmeisesti suoran ulkonäköyhtäläisyyden vuoksi - pidin Kekkosen kotina. Paras oli yhä edessä, nimittäin Sörnäisten rantatie. Se oli oikea, toimiva, vanhakantainen teollisuusmiljöö, joka kertoi konkreettisesti, että nyt ollaan tultu kaupunkiin. Muistoissani se on aina sumuisen harmaa, hieman rapistunut, savuinen ja kurainen; ja siellä tuoksui tuore leipä, diesel ja koksi. Elämän tuntu ikään kuin tihentyi, mitä korostivat korkealla ilmassa tien ylittävät mystiset koteloidut kuljetushihnat - kuin verisuonet tai hermosäikeet. Merihaan kohdalla oli Kone ja Silta Oy:n erityisen hämäräperäisen ja kutsuvan näköinen vanha teollisuusalue (jonka muistan vain äärimmäisen hämärästi, kuin unesta) ja uuden Pitkänsillan alla näki bussin ikkunasta läheltä ihkaoikean pultsarileirin, jossa todennäköisesti sota-ajan rintamaoloissa karaistuneet mutta vaarattoman oloiset tenumiehet asuivat karua ulkoilmaelämää.

Kokemuksen Sörnäisten rantatiestä kruunasi rautatie. Suvilahden kautta haarautuva teollisuusrata oli uloin osa sitä ratakokonaisuutta, jonka viimeiset osiot purettiin vuosi sitten Itä-Pasilan alittavasta pitkästä tunnelista. Usein liikenne joutui seisomaan Käenkujan kohdalla, kun varoituskello kalkatti ja punakeltaisen diesel-veturin kiskoma tavarajuna ylitti kadun vaunut raskaasti kiskon saumoissa ja vaihdekohdissa kolahdellen. Mitään puomia ei paikalla ollut, vaikka katu oli vilkasliikenteinen - valo-opastin kylläkin. Sörnäisten rantatien Kallion puoleisella laidalla raiteet haarautuivat eri kohdissa ja sukeltelivat jännittävän näköisesti vanhojen tiilimakasiinien ja teollisuuslaitosten holvikäytäviin ja lastauslaitureille, kadoten jonnekin katseen tavoittamattomaan.

Rantatie rautatie oli aiemmin jatkunut jopa Hakaniemen torille saakka, mutta ei enää lapsuudessani 1970-luvulla. 1980-luvulla rata kävi vähitellen hiljaiseksi, kun alkuperäiset teollisuustoiminnot yksi toisensa jälkeen jättivät alueen ja osa rakennuksista purettiin. En muista milloin rata hävisi, mutta eiköhän tuosta ole noin kaksikymmentä vuotta. Osa radasta - vain häviävän pieni, unohtunut ja liki maan nielemä metripahanen - on silti yhä jäljellä, piiloutuneena, tahattomasti säästyneenä. Tieto siitä on antanut kummaa voimaa ja helpotusta, hymynvirettä joka kerta sen ohittaessani. Kysymyksessä on todellinen periferiatasku, muutaman neliön rosoinen vapaavaltio, johon seuraavassa tutustumme.

Muuttofirman pysäköintipaikakseen vuokraaman kohdan takana on Sörnäisten rantatien viimeinen lastauslaituri. Usein se jää tyystin huomaamatta, koska on pysäköity kokonaan peittoon.

Vajaan kymmenen metrin päässä on vilkkaasti liikennöity kevyen liikenteen väylä ja Teatterikorkeakoulun tyylikäs rakennus. Silti ottaessasi vain jokusen askeleen varjoihin - "said hey honey, take a walk on a wild side" - saavut Late Night Freaks'ien valtakuntaan, jossa tunnelma on äkisti aivan toinen.

Siellä tuntuu kuin taivas voisi pudota koska tahansa niskaan... (Kyltin sanajärjestyskään ei vastaa enää tavallisen maailman logiikkaa).

Periferiataskun yläpuolella on tällainen siilo. Täyttä UE-kamaa.

Ja tässä se on, reliikkien reliikki, Sörnäisten rantatien rautatien viimeiset kiskometrit. Edes helsinkiläinen hard core -rautatiefriikki Jussi Iltanen, viime vuonna ilmestyneen upean Radan varrella -teoksen pedantti kirjoittaja ja kävelevä raide-ensyklopedia ei ollut näistä kaunokaisista tietoinen.

Rökönpesä? Kyllä, mutta siltikin perifeerisyyden henkireikä avaralla ja sliipatulla alueella.

Täydennykseksi pari esimerkkiä paikoista, joissa lastauspaikat ovat saaneet uuden ilmeen. Holvin sisällä pysähtyi ennen juna. Nyt sieltä pääsee esimerkiksi WWF:n pääkonttorille.

Myös tästä käytävästä kulkivat raiteet. Pillin voi vielä kuulla soivan, vaikka noki on pesty.

Loppuun sopii menovinkki:

"Skrubuista ja kotoista" Helsinki-kuvastoa voi nyt mennä katsomaan Hakasalmen huvilaan, Helsingin kaupunginmuseolle. Siellä on tarjolla vapaapääsyinen näyttely Eeva ja Simo Ristan vuosina 1969-1979 ottamista kuvista. Voin suositella lämpimästi. Alla tiedote näyttelystä.

Kari Haklin ja Signe Branderin jälkeen Hakasalmen huvilaan rantautuvat Simo ja Eeva Ristan Helsinki-kuvat vuosilta 1969–1979. Muuttuvan kotikaupunkinsa katujen arkea uutterasti tallentaneiden valokuvaajien laaja tuotanto tarjoaa nostalgisen matkan 1970-luvulle Asfalttia ja auringonkukkia -näyttelyssä, joka on esillä Hakasalmen huvilassa 14.10.2010–27.2.2011. Samalla julkistetaan samannimiset verkkonäyttely ja valokuvakirja, joiden kuvavalikoima on näyttelyä laajempi.

Arkkitehtuuriin erikoistunut valokuvaaja Simo Rista kyllästyi 1960-luvulla raskaaseen kuvauskalustoonsa, hankki kevyemmän kameran ja suuntasi sen Helsingin taloista ihmisiin ja katujen vilinään. Kaupunkilaisten arjen tallentamisesta tuli Simo Ristalle mieluinen harrastus, jonka hän jakoi vuonna 1970 kuvausretkille mukaan liittyneen valokuvaaja Eeva Ristan kanssa. He kulkivat aina kamera mukanaan, ja vuosina 1969–1987 Helsinki-kuvia kertyi noin 60 000. Kaupunginmuseon kokoelmiin kuvat liitettiin 2008.

Rakennusten varjosta, kaduilta ja pihoilta, Simo Rista ja Eeva Rista löysivät ihmisten Helsingin, jota he kuvasivat ruohojuuritasolla. Erityisen koskettavana heidän kuvissaan avautuu lasten maailma aikana, jolloin lapset saivat vielä vapaasti leikkiä kivikaupungin pihoilla ja lähiöiden joutomailla.

Ristat pyrkivät kuvaamaan Helsingin todellisuutta mahdollisimman rehellisesti ja silottelematta. Heidän tavoitteenaan ei ollut palkintojen kerääminen näyttelyissä vaan taistelu heille tärkeiden asioiden puolesta valokuvan keinoin. Heidän kuvissaan heijastuvat ajan aatteet ja mieliä kiihdyttävät yhteiskunnalliset ilmiöt: mielenosoitukset, liikenneruuhkat ja kaupungin rajut muutokset. Kiihkeä keskustelu johti myös myönteisiin tuloksiin muun muassa Helsingin kaupunkisuunnittelussa, jota Ristat avustivat kuvillaan.

Nykykatsoja kiinnittää Simo Ristan ja Eeva Ristan kuvissa huomionsa Helsingistä kadonneisiin ilmiöihin: puhelinkioskeihin, kivijalkapuoteihin, purettuihin rakennuksiin, minihameisiin ja menneisiin muoteihin. Toisaalta kuvissa voi tunnistaa Helsingin tuttuja piirteitä: keskustan kivikorttelit, metsäiset lähiöt, merellisen ilmaston raikkaine kesätuulineen ja loskaisine talvineen. Eikä lasten aito ilo ole muuttunut miksikään 40 vuodessa.