Silta numero 7:n arvoitus

Ininä vain kuuluu ja puskat keinuvat. Metrojuna alittaa joka päivä parisataa kertaa Myllypurossa olevan silta numero 7:n. Oranssin viuhahduksen dynaamisuus on melkoinen kontrasti silta numero 7:n pysyvälle autiudulle. Silta numero 7 poikkeaa muista metroradan silloista siitä, että se on täydellinen tyhjänpantti ja sellaiseksi de facto myös tunnustettu. Sen molemmat suut on nimittäin suljettu liikenneaidoin.

Tämä ainakin kaksikymmentä vuotta paikallaan kököttänyt rakennelma on ollut syntymästään lähtien auttamatta tarpeeton: sillalta on vain satakunta metriä lähimmälle toimivalle sillalle sekä toisessa suunnassa saman verran alikulkutunnelille, ja se johtaa ainoastaan (mutta ei ainoana reittinä) pieneen metsikköön, joka rajautuu Kehä I:n raskaasti liikennöityyn liikenneympyräalueeseen; loukkoon, josta ei ole läpipääsyä muualle.

Tervetuloa mukanamme silta numero 7:lle, jossa tungos ei koskaan kiusaa.


Sillan itäpää loppuu ryteikköön ja on suljettu.

Sillan ainoana elämänmerkkinä on omatoimisen itänuorison ateljee- ja galleriatoiminta.

Sillan länsipäässä on salainen puutarha, jossa on mahdollisuus tutustua pihlajan (Sorbus aucuparia) terveellisiin ja suotta väheksyttyihin marjoihin.

On tullut usein kelailtua, että mitäköhän silta numero 7:n rakentajat ovat ajatelleet, koska he ovat väistämättä tiedostaneet, että työläs projekti on vailla järjen häivää. Siltaa ympäröivät liikenneratkaisut olivat jo olemassa ja vakiintuneet sillan tullessa, niissä ei ole ollut yllätykselle sijaa.

Kenen suunnittelemana silta on tehty ja mikä on ollut hänen kuningasajatuksensa? Onko silta piirtynyt kaupunkisuunniteluviraston karttaan krapulaisen käden virhevetäisynä, josta on sitten pidetty härkäpäisesti kiinni? Vai onko silta jonkun velmuilijan eläkkeellelähtöpila - vai viimeinen työtehtävä ennen lepojaksoa mielenterveyshuollon huomassa? Suljettiinko sillan suuaukot jo valmistumisjuhlassa, heti saksien katkaistua nauhan - vaiko vasta vaivihkaa jonain harmaana syysmaanantaina, kun häpeän puna alkoi kuumottaa jossain virkahuoneessa? Onko silta numero 7:n luoja yhä muokkaamassa kaupunkiamme, ja millaisin uusin voittovälähdyksin?

Sillan länsisisäänkäynti näyttää ulkoa päin tältä. Ei kovin kutsuvaa - ja juuri siksi erittäin puoleensavetävää.

Silta suo runsaasti tilaa vaikka levittäytyä piknikille. Puinen kansi alkaa olla tunnelmallisen rapistunut. On mielenkiintoista nähdä, mitä sillalle tehdään ajan hampaan purressa yhä terävämmin. Ehkä sitä kunnostetaan samalla "näin nyt vain on, älä kysele liikoja" -asenteella kuin se alkujaan rakennettiin.

Seuraava silta ei tosiaan ole kaukana. Ainoa ero, että sieltä tosiaan pääsee johonkin.

Silta numero 7 johdattaa metsikköön, joka on täysin poluton. Umpitasku on Itä-Helsingin perifeerisimpiä yksittäisiä paikkoja.

Ehkä emme edes halua tietää vastausta silta numero 7:n arvoitukseen, sillä sen järjettömyys on aivan erityinen monumentti itsessään eikä kaipaa latteita, kakistelevia selittely-yritelmiä. Silta numero 7 voi viedä retkeilijän likelle aitoa mystistä kokemusta, sillä se särkee tehokkaasti arkilogiikan tutut kaavat, räjäyttää rationaalisuuden raiteet. Se jallittaa tulosvastuullisuuden, tarkoituksenmukaisuuden ja suorituskeskeisyyden hyväksi tarkoitetut mutta kahlitsevat mahdit. Se ällistyttää, naurattaa ja äkisti vapauttaa, kun kaikki yritykset sen ymmärtämiseen ovat rauenneet ja syntyneeseen aukkoon on noussut spontaani maku dualismin ylittymisestä.

Kiinassa 1200-luvulla kirjoitettu zen-kokoelma Portiton portti haastoi pienen, käsitteiden sitoman mielen kysymyksellään: miten kuljetaan portittomasta portista. Samaa tekee silta numero 7, joka johdattaa pokkana ei-mistään ei-mihinkään. Kuin pilke betonisessa silmäkulmassa se haastaa meidät näkemään itsensä - ja oman itsemme - hyvänä juuri sellaisena, syntymäoikeudeltaan täydellisenä. Ehkä juuri siksi, että silta numero 7 ei vie perille, se voi viedä perille.

Loppuun sopii klassinen zen-tarina. Oppilas näki mestarinsa joen toisella puolella ja kaipasi tämän luokse. Venettä ei ollut ja joki oli niin vuolas, ettei sen yli voinut kahlata. "Miten pääsen toiselle puolelle?", oppilas huusi joen ylitse opettajalleen. Tämä huusi takaisin: "Sinähän olet toisella puolella!"

Jo valmistuessaan käytöstä hylätty silta kantaa onnenlukua.

Järvi ilmestyi - ja katosi: toivioretki Östersundomin Stora Dammenille

Taivaansininen keidas, virvoittavan veden Stora Dammen 1974 kartoitetulla ja 1977 painetulla peruskartalla.

Noin kaksikymmentä vuotta sitten allekirjoittaneen katse osui peräkanaa kahteen karttaan, joissa kuvattiin Porvoontien pohjoispuolella läntisessä Sipoossa sijaitsevaa Östersundomia. Vanhempi kartta oli ehkä 1940- tai 1950-luvulta, uudempi oli 1970-luvulta. Östersundomin alue oli niissä pysynyt melkein täysin ennallaan, paitsi että uudemmassa kartassa aluetta repi kuin avohaava Porvooseen johtava moottoritie. Mutta sitten kartalta löytyi jotain merkillistä: metsään oli ilmestynyt uusi järvi! Tuolloin muodostusvaiheessa ollut esoteerisen maantieteen koulu järjesti viivyttelemättä maastoekspedition tyhjästä pulpahtaneelle järvelle, jolle oli annettu nimi Stora Dammen. Järvi löytyi ja sen syntytapa - josta lisää myöhemmin - varmistui.


Tässä 1959 ilmesyneessä kartassa Östersundom on järvetön, ja vain pohjoisemmassa Gumbölessä näkyy kaksi pientä järveä (Storträsk ja Gumböle träsk).


Puhelinluettelon kartassa 2009, kuten kakissa uusissa kartoissa, Östersundomiin on merkitty järvi, jota vanhat kartat eivät tunteneet. Huomaa, että mittakaava on eri kuin edellisessä kartassa. Sipoonkorven järvet Storträsk ja Gumböle träsk käyvät maamerkeistä.

Östersundomin eli Itäsalmen alue kuuluu nykyään Helsingille, joka oli ennen puolentoista vuoden takaista aluelaajennusta kokonaan järvetön - ellei Santahaminan umpeenkasvavaa, maksimihalkaisijaltaan 350-metristä Kissalampea sellaiseksi lasketa - ja liki lammeton kunta. Nyt meillä siis on Stora Dammen, jos kohta kaappaussaalista onkin. Lähdimme torvet soiden toivioretkelle, viemään tervehdyksen ja tervetuliaistoivotuksen uudelle helsinkiläisjärvelle. Kahdenkymmenen vuoden takaisten muistikuviemme mukaan se oli ihan kelpo pikkujärvi, jonka rannassa laine liplatti ja aatos kohottui.

Stora Dammen oli aikoinaan tarjonnut yllätyksen ilmestymisellään kartalle, mutta sitä emme aavistaneet, että sillä olisi varallemme vielä toinen yllätys. Seuraavassa pieni kuvakatsaus retkestämme mysteerijärvelle.


Retki kohti Stora Dammenia lähti Östersundomin kartanon liepeiltä. Seurasimme järveltä laskevaa puroa, jonka toisella puolella näkyi kartanon miljöötä.


Metsä oli paikoin aarnimaista ja pääsääntöisesti polutonta, mikä toi etenemiseen alati tunnelmallista rämpimismeininkiä.


Meanderoiva uoma sykähdyttää aina maantieteilijää.


Vajaan kilometrin patikoinnin jälkeen löytyi raunioitunut rakennelma, joka paljasti kohteen olevan lähellä. Stora Dammen, kuten nimi kertoo, on ihmisen luoma patojärvi. Muistikuvamme mukaan pato oli kunnossa ja sulkuportilla varustettu edelliskäynnillämme 1990-luvun alussa.


Ja, ah, siellä häämöttää itse järvi.


Yllätykseksemme järvi oli kadonnut ja jäljellä vain heinäinen avosuo. Sen äärellä seisoessa mieleen tuli parikin lentävää lausetta: "Kannettu vesi ei kaivossa pysy" ja "Mikä laulaen tulee, se viheltäen menee". Keinotekoinen luomus ei ollut saanut luonnon tukea ja umpeutunut hämmästyttävän nopeasti. Arvoitus on, miksi järvi ylipäätään luotiin joskus 1960-luvulla.


Tarkemmalla etsinnällä löytyi sentään jonkinlainen lutakko entisen järven keskeltä. Hetteisillä liepeillä ei ollut paljoa palloilemista.

Huvittavaa kyllä, Stora Dammenille kaupitellaan kalastuslupia (sen rehevyystasoksi on samassa yhteydessä merkitty "lievästi rehevä"). Järven rantaan voisi kiinnittää piilokameran, ja pian nähtäisiin valikoima suurin toivein saapuneiden virveliväiskien muutoksenalaisia ilmeitä.

Mutta eipä nyt aivan mollata viehkeää kosteikkoallasta. Se voi näyttää yhä kevättulvien aikaan järveltä - vaikka syvyyttä olisikin keskimäärin parikymmentä senttiä. Sitä paitsi nykyisin, Sipoonkorven noustua arvoon arvaamattomaan, on keksitty huomauttaa, että Stora Dammen ympäristöineen on tärkeä ekologinen käytävä. Siitä painelevat rannikkon suuntaan ja takaisin niin ilvekset kuin saukot, puhumattakaan pienemmistä veijareista. Tämän mahdollistaa se, että Stora Dammeniin pohjoisesta laskevaa puroa varten tehtiin aikoinaan moottoritiehen alikulkukäytävä.

Jälkikirjoitus: Storträsk on Helsingin ainoa varsinainen järvi

Stora Dammen, vaikka edelleen komea kartalla, osoittautui siis pettäväksi valinnaksi paikkaamaan Helsingin järvijanoa. Täysin vaille järveä pääkaupunki ei silti uudenvuoden 2009 uusjaossa jäänyt. Pari kilometriä haihtuneelta Stora Dammenilta luoteeseen sijaitseva 4,6 hehtaarin Storträsk on kuin onkin ihan oikea ja elinvoimainen järvi. Ja lajissaan siis Helsingin ainoa. Päätämme tällä kertaa retkemme sen rantueelle.


Enin osa Storträskin liepeistä on suopursuista mäntykangasta, jolla viihtyy käärmeitä.


Linnuntietä Espalle ja Assalle on 16 kilometriä – ja maisema kuin kainuulaisella salojärvellä. Ainostaan ruuhi puuttuu.

Nahkaa ja hiekkaa - kaksi kuukahtanutta laitosta

Tässä kuvakavalkaadissa kurkistamme kahteen teollisuushistorialliseen kohteeseen, joiden osaksi on tullut toiminnan päättyminen ja kiinteistöjen hylkääminen. Toinen kohteista valmisti ennen nahkatuotteita, toinen jakeli hiekkaa. Nyt molemmat tuottavat tilapäisyyden oivallusta, romanttis-melankolista tunnelmaa ja irrationaalisuuden suojakenttää seikkaileville, hiippaaville ja luoville.

AURAN NAHKATEHDAS

Auran keskustaajamaan 1920-luvulla valmistunut Auran Nahkatehdas Oy:n tehdas oli aikoinaan valtakunnallisestikin merkittävä teollisuuslaitos. Kenkätehtailijaperheen veljekset Onni Kullervo ja Kalle Rentto hankkivat sen omistukseensa 1927. Sota-aikana sen mainitaan valmistaneen saappaita armeijalle. Sodan jälkeen tärkeä vientikohde oli sosialistiset maat. Tehtaan yhteydessä oli nahkakauppa. Laitoksen toiminta päättyi 1970-luvulla, jonka jälkeen tilat ovat olleet kumituotanto- ja varastokäytössä, ja lopulta pitkään tyhjillään. Tätä nykyä Reka Kumi Oy:n omistama, neljättäkymmenettä vuotta kunnostamatta ollut kiinteistö on hyvää vauhtia raunioitumassa, mikä näyttävän funkis-kohteen kyseessä ollessa voidaan nähdä rakennusperintötappiona.


Auran vanha nahkatehdas kadulta nähtynä.


Pihan perällä oli myös myymälä.


Pimeässä huilaa nahan käsittelyyn liittyviä pöytiä ja laitteita.


Osaan alimmaista kerrosta on varastoitu joskus hiekkaa, mikä tuo oman Mad Max -fiiliksensä paikkaan.


Iso laitesali.


Linko veristen ja rasvaisten raakanahkojen esikäsittelyyn?


Käsittelyainetilaukset pidettiin järjestyksessä.


Ylimmässä kerroksessa on iso sali nahkojen kuivaukseen.


Tie hissin konehuoneeseen oli auki.


Tärkeä ohje.


Sähkökaappi on kuorruttunut tomusta.


Isompi sähkökeskus.


Tunnelmallinen käytävä...


... johon joku on kuvitellut vielä lisää tunnelmaa.


Arkistot hujan hajan.


1950-luvun tilikirjoja. Tällaisten näkeminen hylätyissä kohteissa on liikuttavaa ja vapauttavaa; tärkein ja tarkinkin toimi on lopulta "tyhjä" kuin uni.


Henkilöstöluettelo.


Kaunis käsiala.


Vaikka rakennus kaikkiaan vaikutti melko solidilta, kertoivat tällaiset luhistumat sen olevan peruuttamattomasti tuhon tiellä.


Pihanäkymää.


Pihan perällä on puurakennus.


Piharakennuksessa lienee ollut konttori.

Auran vanhalla nahkatehtaalla on kuulemma oma kummituksensakin, mystinen pikkutyttö (ymmärtäisi tosin paremmin, jos lehmät ja siat kummittelisivat siellä nahkojensa perään). Näin kertoo "mika992"-nimimerkillä Kalassa-foorumin "Uskotko aaveisiin"-ketjuun kirjoittanut heppu:

Tässä lähellä, n.10km päässä Aurassa on vanha nahkatehdas, joka on ollut todella kauan suljettu. Huhu kertoo, että silloin, kun tehdas oli toiminnassa, siellä olisi kuollut pikkutyttö ja nyt tämä kummittelisi siellä. Kerran olen käynnyt, mutta silloin kaverit (niin varmaan joo...) eivät uskaltaneet olla siellä kauaa. Kyllä siinä itseäänkin hirvitti, paikka oli täysin pimeä (yöllähän se tuppaa olemaan...) ja muutenkin aika pelottava tunnelma oli. Pitää varmaan käydä lähiaikoina, jos se pikkutyttö vaikka tulisi mun olkapäitä koputtelemaan...

HIEKANOTTOLAITOS, LOHJANHARJUN MUIJALA

Lohjan läpi kulkee osa ensimmäiseen Salpausselkäjaksoon kuuluvaa reunamuodostumaa. Se syntyi 10 000 - 11 000 vuotta sitten, kun perääntyvän mannerjäätikön reuna pysähtyi pidemmäksi aikaa paikalleen ja jäätikkökielekkeeltä alas ryöpynneet sulamisvirtaukset kasasivat jäässä kulkeutuneita maa-aineksia. Ympäristöään 50 - 80 metriä korkeampaa muodostelmaa kutsutaan Lohjalla harjuksi, Lohjanharjuksi, vaikka se ei ole syntytavaltaan varsinainen harjumuodostelma (jollaiset muodostuivat jäätiköltä virtaavien jokien uomiin ja suistoihin). Yhtä kaikki, se on hyödyttänyt alueen pohjavesihuoltoa ja paikallisilmastoa, ja myös kaivannaisteollisuutta.

Lohjanharjun Muijalassa, omassa laaksosssaan sopivasti piilossa maantieltä, rappeutuu vanha hiekanottolaitos. Loppuiko sen toiminta vararikkoon, valtauksen ehtymiseen, ympäristölupiin vai mihin, sitä emme tiedä. Mutta täysin käyttämätön kompleksi ei ole, sillä nykyisin siitä on tullut taistelunäyttämö, jossa värikuula-asein varustautuneet joukkiot ottavat mittaa toisistaan. Tämä näkyy myös siitä, että rakenteet ovat saaneet riemunkirjavat spreiaukset pinnalleen.


Siellä se uinuu hiekkaisessa laaksossaan kuin pieni villin lännen aavekaupunki.


Ken tästä käy, voi kaiken toivon heittää?


Ottamon edustaa.


Laitteistoa pihalla. Reviirimerkattu tämäkin - niin, kyllähän tähän koirakin kusaisisi.


Hiekan hakijat ovat asioineet tällä luukulla.


Henkilökunnalla on ollut kunnon Aku Ankka -mallinen jääkaappi.


Huoltopuolen varaosat jäivät lähtökiireessä...


... kuten myös ongelmajätteet.


Erikoisajoneuvon viimeinen leposija.


Näkymiä takapihalta.


Ylös johtaa tunnelmallinen hiekankuljetusramppi.


Jälleen yksi kohde, joka pääsisi parhaiten oikeuksiinsa täysikuulla.


Tämä ajoneuvokummajainen oli vaikea mahduttaa kameran ruutuun.


Mobiili hiekankuljetuslinja.


Oho, jostain on vuotanut jokunen muru myös ohjaamon puolelle.

Jälkisanat:

Hylätyt rakennuskohteet ovat Suomessa uhanalaisia muun muassa siitä syystä, että maanrakennuslaki asettaa rakennuksen omistajalle purkamisen uhalla vaatimuksia rakennuksen jatkuvasta käyttökelpoisuudesta, siisteydestä ja turvallisuudesta. Riippunee kustakin kunnasta, miten kirjaimellisesti lakia tulkitaan ja kuinka aktiivisesti sitä sovelletaan. Itse pykälät ovat kuitenkin ankarat - ja pikkuvirkamiehiä harkitsemattomaankin maisemasterilisaation houkuttavat.

MRL 166 §:n 1. momentissa määrätään: Rakennus ympäristöineen on pidettävä sellaisessa kunnossa, että se jatkuvasti täyttää terveellisyyden, turvallisuuden ja käyttökelpoisuuden vaatimukset eikä aiheuta ympäristöhaittaa tai rumenna ympäristöä.

MRL 166 §:n 3. momentissa määrätään: Jos rakennuksen kunnossapitovelvollisuus laiminlyödään, kunnan rakennusvalvontaviranomainen voi määrätä rakennuksen korjattavaksi tai sen ympäristön siistittäväksi. Jos rakennuksesta on ilmeistä vaaraa turvallisuudelle, tulee rakennus määrätä purettavaksi tai kieltää sen käyttäminen.