Kova kiire fisustamaan.
Rannoilla näkee taas, kuinka tuskin kävelemään oppineita taaperoita talutetaan laiturille kokeilemaan kivaa leikkiä: onkimaan. Isot näyttävät mallia moottoriveneistään, joista liotetaan urakalla siimoja. Innokkaimmilla on paateissaan kaarimainen teline, jossa erilaiset vavat ovat rivissä kuin joukko antenneja. "Virkistäytymiseen" kannattaa toki satsata.
Jotta kalastamisen ihanuus ei unohtuisi, kampanjoivat eri tahot sen puolesta. Metsähallitus piti kesäkuussa kaikille maamme koululaisille (alle 18 vuotiaat) suunnatun teemapäivän, jolloin kalastus oli lupien suhteen maksutonta 11 kohteessa eri puolella Suomea. Tapahtumaan liittyi "kuninkuuskisa", jonka etenemisetä sai seurata reaaliaikaisesti netissä. Tarkoitus oli "ohjata nuorisoa takaisin perinteisen suomalaisen kesänvietteen pariin", kertoi tiedote.
Kalojen suuri onnettomuus on, että ne ovat mykkiä. Olisikohan kalastaminen yhtä suositeltava "kesänviete", jos kalat huutaisivat tuskasta, kun niitä kiskotaan koukku kiduksissa kuivalle maalle tukehtumaan? Harva kaiketi haluaisi tai edes kestäisi sitä, että rantamme olisivat täynnä sydäntä riipivää parkua, kauhun karjaisuja ja kuolinkorinaa. Lintujakin voisi yhtä lailla pyydystää heittämällä niille koukulla ja siimalla varustettuja syöttejä. Se ei kuitenkaan huvita ja virkistä meitä, sillä linnut päästäisivät ilmoille surkeasta hurjaan vaihtelevan mekkalan. Siili osaa vain tuhista, mutta aikamoiset puhinat sekin pistäisi pystyyn, jos huijaisimme koukun sen kurkkuun. Se olisi meille epämukavaa, ei lainkaan käyttäjäystävällistä. Äänettömiä kaloja on mukavan helppo kiduttaa ja tappaa, ja siksi niitä kidutetaan ja tapetaan. Sen isompaa logiikkaa asiassa ei ole.
Kaloille toimestamme langetettu elämänarvottomuus saa kylmimmät ilmenemismuotonsa, kun puhutaan niin sanotusta "roskakaloista". Tätä sopii havainnollistamaan Helsingin Sanomissa 8.6.2010 julkaistu artikkeli, jonka otsikko kuului Roskalahna palaa moottoreissa - Tutkijat etsivät Itämerta rasittaville kalalajeille uusia käyttötapoja. Tällaisissa sävyissä kulkeva kielenkäyttö etsii vertaistaan natsi-Saksasta julkitulleista ääriesimerkeistä, joskin moni niistä oli sielläkin tarkoitettu vain pienen luotetun kabinetin tiedoksi. Jos meitä ylipäätään kiinnostaa jonkin ala-arvoiseksi luokitellun lajin olemassaolo, se kiinnostaa meitä lähinnä siinä mielessä, että miten tuo laji voi hyödyttää meitä. Hyöydyn kiskomisessa toisten nahasta olemmekin silmittömän kekseliäitä ja tehokkaita (tämän voi nähdä laajassa mielessä esimerkkinä keskuksen ja periferian ongelmallisesta suhteesta, josta tarkemmin blogin avaustekstissä:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2008/08/perusteita-esoteerinen-maantiede-ja-sen.html).
Edellä siteeratussa HS:n artikkelissa kerrotaan, että särjistä tehdään Inkoossa biodieseliä. Jutussa haastateltua kalastaja Klaus Berglundia silti suorastaan "ottaa päähän", koska särkiä on paljon. Mutta eipä hätää: hän on itse suunnitellut säkkejä, joista kalat "on helppo nostaa suoraan murskattavaksi". Kotisatamassa Koppernäisssä kalat päätyvät happosäilytyskonttiin, josta ne rahdataan säiliöautossa massana Uuteenkaupunkiin polttoainetehtaalle. Sitten vaan tankki täyteen roskalahnaa ja huristelemaan.
Toinen julkisuudessa neutraalin toteavasti esitelty kalojen käyttötapa on kyntää niitä suoraan (todennäköisesti usein vielä kituvina) peltoon. Tätä harjoitetaan lannoituksen merkeissä. Sodankylässä särkiä yksinkertaisesti "survotaan suohon", kuten Ylen Lapin alueen toimitus uutisoi 1.7.2010. Parastaan panee myös Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen hanke, jossa "poistokalastetaan" ei-toivottuja lajeja Itämerestä. Tämä on julkisin verovaroin rahoitettu "puhdistustalkoo" on vastauksemme siihen, että olemme toimillamme rehevöittäneet Itämeren: syntipukki haetaan meriekosysteemiin kuuluvista alkuperäislajeista ja aloitetaan niiden järjestelmällinen tuhoamiskampanja. Särkikalojen, etenkin lahnan, rikokseksi nähdään se, että ne vapauttavat pohjan ravinteita kun ne etsivät pohjamudista syötävää.
Kalastaja Berglund jatkaa happamana: "Kymmenen arvokalakiloa saadakseen pitää sietää jopa tuhat kiloa lahnaa." Hänen siis pitää sietää sitä, että hänen umpimähkään tappamansa eläimet ovat enimmäkseen tiettyä hänen halveksimaansa lajia. Jutun lopussa hän vielä kiroaa, että tuli päivässä 12 000 kiloa lahnaa. Kaloista onkin helpointa puhua painomääreitä käyttäen; se etäännyttää entistä kauemmaksi siitä, että ne ovat tuntevia ja tietosia olentoja.
Vai ovatko?
Kysyin asiaa Helsingin yliopiston kalataloustieteen professori Hannu Lehtoselta, jolle ovat tuttuja erityispiirteineen käytännössä kaikki Suomessa tavatut satakunta kalalajia. Hänen mukaansa kalojen henkinen kyvykkyys arvellaan alakanttiin - tai pikemminkin sitä ei tiedosteta ollenkaan - juuri siksi, että ne elävät pinnan alla meille liki tuntemattomassa maailmassa ja ovat mykkiä sekä silmissämme ilmeettömiä. "Kalat oppivat helposti asioita ja niillä on tunteita", Lehtonen tiesi kertoa. Aihepiiriä on tutkittu myös muun muassa St Andrewsin yliopistossa Skotlannissa. Tulos: kalojen älyllinen kapasiteetti ei ole vähäisempi kuin linnuilla ja monilla nisäkkäillä.
Lehtonen mainitsi, että vieläkin esiintyy väittelyä siitä, kykenevätkö kalat tuntemaan kipua - mutta myönsi samaan hengenvetoon, että olisi jo evolutionaarisen selviytymiskyvyn kannalta järjetöntä, jos jokin eläin ei tuntisi kipua. Kysymys onkin enemmän poliittinen: jos myöntäisimme avoimesti kalojen kärsivän kalastuksessa, olisi niitä juridis-moraalisesti ongelmallista käsitellä samanlaisena raaka-ainemassana kuin nyt tehdään. Kalojen näkemiseen silkkana materiahyödykkeenä liittyy myös iso, vaitonaiseksi vetävä näköala; YK:n ympäristöasiantuntijoiden mukaan nykymallisen ryöstökalastuksen jatkuessa maailman meret tyhjenevät kokonaan vuoteen 2050 mennessä.
Laineiden katselu laiturilta tai veneestä on tunnustetusti meditatiivista puuhaa, joka tekee hyvää itse kullekin. Siihen ei tarvita sen enempää tappamista kuin tarvitaan oppituntia lapsille, jonka mukaan tiettyjen lajien elämä on arvotonta ja ne kelpaavat lähinnä leluiksi huvitteluihimme. Jos joku haluaa pyydystää kalan ravinnokseen, tehköön sen ainakin tietoisena siitä, että tappohalu kohdistuu kognitiivisilla kyvyillä ja tunteilla varustettuun aistivaan olentoon, joka puolustaisi elämäänsä koko rannnan täyttävällä protestihuudolla, jos suinkin voisi. Hieman respektiä siis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti