Elämänsuojelu tiibetinbuddhalaisuudessa

Tiibetiläisten rukouslippujen värit symboloivat elementtejä: sininen taivasta (ja avaruutta), valkoinen ilmaa (ja tuulta), punainen tulta, vihreä vettä ja keltainen maata.

Turun Wiikkosanomat käsitteli toukokuun 4. 1822 Volgan alajuoksun kalmukkimongoleja, jollaisia oli kulkeutunut Suomeenkin, suurruhtinaskunnan luoteiskolkkaan. Lehti muun muassa esitteli ”pakanallisten Kalmukkiloiden” uskontoa. Omituisten muukalaisten keskeinen rukous pantiin kuulumaan näin:

”Minä uskon ja kunnioitan korkeinta Laamaa. Minä uskon ja kunnioitan lukemattomia Jumaloita. Minä taiwutan polwiani korkeallen hengelliselle Säädyllen. Minä kunnioitan pyhää lakia. Näitä neljää rukoilen uskalluksella, että het olkoot ihmisille, raawaille, metsän eläwille, madoille, linnuille ja kaloille armolliset..."

Se mitä Wiikkosanomat on tässä yrittänyt todennäköisesti toisintaa, on ollut kalmukkienkin seuraaman tiibetiläistyyppisen Mahayana-buddhalaisuuden päivittäisharjoituksiin kuuluva resitaatio, uskontunnustusta muistuttava ”turvautuminen”, joka suunataan Buddhaan (opettajaan), Dharmaan (opetuksiin) ja Sanghaan (harjoittajien yhteisöön). Voi kuitenkin uskoa, että lukijoiden kulmakarvoja on kohottanut eniten, ja kohottaa yhä tänä päivänä, rukoilu ”metsän eläwien, matojen, lintujen ja kalojen” puolesta. Sanomalehdessä esitetty lista on tosin luultavasti ollut tulkin auki selittämisen maustama. Mahayanan ikivanha ja tiibetinbuddhalaisuudessa yhä käytettävä ilmaisu kuuluu yksinkertaisesti ”kaikkien tuntevien olentojen hyväksi”.

Tiibetinbuddhalaisuuden piirissä jokainen harjoitus ja muu ansiokas teko omistetaan kaikkien tuntevien (tai aistivien) olentojen hyväksi, ja harjoittajan motiivi valaistumiselle on se, että hän pystyy mahdollisimman tehokkaasti hyödyntämään mahdollisimman monia olentoja, lajista riippumatta. Valaistuminen eli ”buddha-tilan” saavuttaminen tarkoittaa, sikäli kuin sitä voi käsittein avata, mielen koko potentian toteutumista, virheetöntä ymmärrystä itsen ja ilmiömaailman luonteesta; viisautta, johon liittyy kohdettaan erittelemätön spontaani myötätunto ja huumorinsävyinen takertumattomuus.

Totaalinen muiden kunnioitus pohjaa buddhalaiseen näkemykseen, jonka mukaan kaikkien tietoisten olioiden tajunnanperusta on sama. Syvällä juoksujalkaisessa, koskikarassa ja naalia on pilkahdus buddha-tilaa, joskin liki täysin hämärtyneenä. Vain ihminen voi tiedostaa potentiansa ja puhdistaa sen esiin, mutta yhtä kaikki perustavaa eroa ei muihin lajeihin ole. Buddhalaisuuteen kuuluva näkemys jälleensyntymien huikean pitkästä ketjusta tuo ihmissyntymän teoriassa koskikarankin ulottuville. Suhteellisemmalla tasolla kaikkia olentoja yhdistää se, että ne etsivät jokainen onnellisuutta ja haluavat välttää kärsimystä. Näistä seuraa, että buddhalaisen pitäisi suojella tai ainakin pidättäytyä vahingoittamasta toisten elämää. Opetukset kehottavat kunnioittamaan myös ei-aistivia olentoja, kuten kasveja, mutta näiden perustellussa ja kohtuullisessa vahingoittamisessa ei nähdä perustavaa eettistä ongelmaa.

Kuten näemme, asenteellisella tasolla Mahayana (suomeksi ”Suuri kulkuneuvo”, mikä siis tarkoittaa nykyisin etenkin tiibetiläistä buddhalaisuutta) on vienyt elämänsuojelun niin pitkälle kuin sen voi viedä. Se ulottuu periaatteessa jopa muiden ulottuvuuksien, kuten henkimaailman, oletettuun asujaimistoon. Toistonkin uhalla: sen päämäärä on kaikkien olentojen hyvinvointi. Mutta onko tämä näkynyt käytännössä?

Tiibetissä oli jo 600-luvulla voimassa kuningas Songtsen Gampon lainsäädäntö, joka puolusti lähtökohtanaan kaiken elämän suojelua. 1600-luvulta alkaen dalai-lamojen hallinto otti käyttöön Rilung Tsagtsig –nimisen asetuksen, jolla oli lainvoima ja joka merkitsi käytännössä villieläinten, mukaan lukien linnut ja kalat, täysrauhoitusta. Tiibetiläisten karu ilmanala pakotti kuitenkin useimmat ihmiset lihansyöntiin, joten kotieläimiä piti teurastaa. Useimmiten teuraseläin oli jakki. Se on niin iso, että yksi kuolema antoi pitkäksi ajaksi syötävää. Pienten eläinten, kuten kanojen, käyttö ruoaksi oli samaisesta syystä harvinaista. Kun buddhalaisväestö suhtautui eläinten teurastamiseen ylipäätään nihkeästi, oli lihakauppa pääsääntöisesti Tiibetin pienen muslimivähemmistön käsissä. Metsästystä esiintyi siellä täällä valvonnan ulottumattomissa, mutta se oli salametsästystä ja sisälsi paitsi juridisen sanktion myös sosiaalisen paheksunnan riskin. Jopa hyönteisiä kunnioitettiin; joku muistanee elokuvasta tai kirjasta ’Seitsemän vuotta Tiibetissä’ kohtauksen, jossa rakennustyömaalta siirretään hellävaroin kastematoja turvaan.

Kiinalaismiehityksen myötä 1950-luvulla Tiibetin elämänsuojelulait ja –asetukset tietenkin kumottiin. Alueen luontoa ja eläimistöä on sittemmin tuhottu kammottavassa laajuudessa. Dalai-lama on jatkanut ympäristönsuojelun puolesta puhumista maanpaosta. Nykypäivänä maailman ainoa buddhalaisten periaatteiden mukaan hallittu valtio Bhutan jatkaa pitkälti vanhaa tiibetiläistyylistä elämänsuojelulainsäädäntöä, joka kieltää käytännössä metsästyksen, kalastuksen ja metsien hakkuut sekä muunlaisen luonnon turmelemisen. Maan ympäristö onkin poikkeuksellisen hyvässä kunnossa, jos kohta ei sekään ilmastomuutoksen oikkujen saavuttamattomissa.

Jättiläismäisten ympäristöhaasteiden aikana eri hengellisten teiden, joilla on kuitenkin miljardeja kannattajia, voisi toivoa ottavan entistä aktiivisemmin kantaa asuinpallomme biosfäärin puolesta. Mahayana-buddhalaisuuden pelinavaus on, valitettavasti, vailla merkittävää poliittista valtaa, mutta horisontin laajentajana se on kaikkea muuta kuin merkityksetön.

****

Lisäys (4.7.2013):

Seuraavassa otteessa kuvailee tiibetinbuddhalaista eläinsuhdetta saksalainen Ernst Lothar Hoffman (sittemmin Lama Anagarika Govinda). Hän oli viimeisiä ulkomaalaisia, jotka matkasivat Tiibetissä ennen 1950-luvun kiinalaismiehitystä.

"Metsästystä ei pidetä Tiibetissä huvina vaan se on rikos, ja milloin tahansa esimerkiksi talvella ruoan puutteen takia kotieläimen teurastaminen käy välttämättömäksi, karjapaimen pyytää anteeksiantoa eläimiltä ja suorittaa riittejä, jotta ne syntyisivät seuraavaksi parempaan elämänmuotoon. Vähäisimmänkin eliön tappamista pidetään pahana ja siksi sitä vältetään niin kauan kuin se inhimillisesti on mahdollista Tiibetin vaikeissa olosuhteissa, joissa tsampa (paahdettu ohrajauho) on ainoa kiinteä ruoka, ja missä hedelmät ja kasvikset ovat melkein tuntemattomat (poikkeuksena itäisen ja keskisen Tiibetin hedelmälliset, huolellisesti keinokastellut laaksot). Kalastusta pidetään erityisen vastenmielisenä, koska kalat, ainakin Tiibetistä tavattavat, ovat pieniä ja ateriaa varten niitä pitäisi tappaa paljon. Sama pätee lintuihin. Linnut, jänikset, murmelit ja muut pikkueläimet ovat tästä syystä erityisen rohkeita ihmisten suhteen. Muistan esimerkiksi miten jänis jäi paikalleen kunnes kosketin sitä. Linnut kävelivät telttaan tutkimusretkelle ja pienet murmelin kaltaiset "hännättömät rotat" livahtelivat edestakaisin maakoloistaan nähdäkseen, mitä tapahtuu teltassa, joka oli yhtäkkiä putkahtanut heidän rauhalliselle alueelleen."

(Valkeiden pilvien tie, Basam Books 2013)