Naulakallio - oodi lähiökaltseille

Voi sitä lähiötä, jolla ei ole omaa kalliota.

Tiheään rakennetulla alueella, jossa muokkaamaton ja kontrolloimaton ympäristö on vähissä, muodostaa tarpeeksi hankalakulkuinen kallio perifeerisyyden luontaisen pakolinnan. Siellä tylyjen muurien ja pikkusievien viritysten ahdistama asfalttiviidakon vaeltaja voi huoahtaa ja sallia hengelleen palan, vaikkakin kuinka rajallisen ja absurdin, ravitsevaa villeyttä.

Grynderi-intresseille haastavaa kalliota ei ole täytetty taloin. Sitä ei yleensä ole edes väännetty puistomaiseksi, koska virallinen virkistyskoneisto ei mielellään ota riskejä holhokkiensa turvallisuudesta. Kaikkein mieluisinta peuhausmaastoa virkistysrakentajille ovatkin entiset pellot ja maatalousmaista kehittyneet nuoret metsät. Näiden tullessa täyteen rakennetuiksi, kääntyvät katseet tietenkin jossain vaiheessa rajaseuduille, kallioille.

Kaltsi, jokaisen itseään kunnioittavan lähiön kruunu, on lapsille paikka elää todeksi omia satuja ja tajuta, että ruumista pitää käyttää. Nuorille se on nuotioiden ja heimotunteen tyyssija sekä varaventtiili, jossa ahdistus muuntuu kuin alkemiallisessa prosessissa toiveikkuudeksi ja lähiö alapuolella näyttäytyy osana elonpiiriä, joka ei sittenkään ole liian iso hallittavaksi. Pultsareille, hylkiöille, nykyajan kulkureille kallio voi olla jopa koti, ja on varmasti henkinen koti, oma reviiri, jossa jopa poliisi voi jättää rauhaan jonkin ikiaikaisen mäkirauhan alitajuisesti vaistoten. Lähiön luonnonrakastaja olisi pian autokaupassa, jollei hänellä olisi kalliota, jonka keloja koputellen verestää vuosien takaisen Lapin reissun tuntua. Ajattelijat nousevat kallioille, ovat aina nousseet. Jopa koirat kiskovat sinne hihnoissaan. Jotkut "energioille" herkät tunnustelijat saattavat puhua tietyistä kallioista voimapaikkoina. Toisinaan voisi nyökätä mukana.

Mellunkylän laakean savitasangon ja Mellunmäen harjannejakson välillä kohoaa graniittinen, pyöreälinjainen Naulakallio. Se on komeaprofiilinen jötikkä, jonka rinteet ovat äkkijyrkät ja monin paikoin mahdottomat kulkea, luoteen suuntaa lukuun ottamatta. Alarinteet ovat tuoretta kangasta koivuineen, kuusineen ja mäntyineen. Kallion karut lakialueet ovat yli 30 metriä merenpinnasta, korkeusero ympäröivään maastoon on noin 20 metriä. Matkaa Mellunmäen lähiön sydämeen on alle kilometri. Siihen rinnastettuna Naulakallio on urbaani erämaaperiferia. Siellä voisi olla laavulla ja kuunnella kuinka metro vinkuu. On oletettavaa, että maisemallisesti merkittävä Naulakallio on vetänyt ihmisiä puoleensa kaikkina aikoina, myös ollessaan tuhansia vuosia sitten merimaiseman äärellä.

Naulakallio ja yksi sen tunneleista. Luontainen pystysuora kallioseinä on hieno harvinaisuus Helsingissä.

Kun aikoinaan skideinä vaelsimme Naulakalliolle Vartiokylästä, piti meidän kulkea monia kilometrejä savimaalla kulkevaa polunpahaista, joka oli milloin rutikuiva ja täynnä halkeamia sekä niihin vilistäviä hämähäkkejä, milloin liukas ja upottava. Lopulta ryteikköinen, pensainen maasto aukeni Hevospelloiksi kutsutuksi avaraksi niittymaisemaksi, jossa nimensä mukaisesti oli usein hevoisia laitumella (ne olivat Juurisen tilalta, joka purettiin 2000-luvun alussa läheltä Itäväylää). Naulakallio näkyi kauaksi. Se oli uhkaava ja pahamaineinen paikka, johon ei menty yksin.

Kallion juurella oli poikakoti (se oli aloittanut tyttökotina 1960). On laitos siellä vieläkin, mutta pojat eivät ole enää poikia, vaan uudessa korrektissa sanastossa ties mitä erityisryhmää ja laitoksen nimi on Naulakallion hoito- ja kasvatuskoti. Se sijaitsee isolla tontilla, missä toimi vuodesta 1934 noin kaksikymmentä vuotta Erikson-nimisen julmurin turkistarha. Poikakotilaisten huhuttiin imppaavan liimaa ja muutenkin sekoilevan Naulakalliolla. Kai sieltä joskus jotain liimatuubin jämiä ja pillerilevyjä löytyikin. Yhtä kaikki, meno Naulikselle tuntui toisen, epämääräisen heimon reviirille astumiselta. Painostavuutta ei vähentänyt se, ettemme koskaan nähneet mitään eloa poikakodissa. Toiseus ei saanut kasvoja.

Naulakallioon on louhittu neljä tunnelia, ilmeisesti osana ensimmäisen maailmansodan aikaista Helsingin maalinnoitusketjua. Yksi niistä on muurattu umpeen, mutta muut ovat yhä käytössä ja visusti säpissä. Mitä sisällä on? Tietäviltä tahoilta kuiskutellaan, että aivan viime vuosiin asti kallion uumenissa olisi ollut salainen kriisiajan sairaala, viittä vaille käyttökuntoinen.

Retkikuntamme kävi katsomassa Naulakallion kevätkondiksen AD 2009. Hyvältä näytti. Graniitti ei haperru. Alla jokunen foto.


Toinen tunneli ja lisää kallioseinämää.

Heti kallion juurella on lastenkoti. Mystistä kyllä, se näyttää aina autiolta.

Naulakallion kuvetta kiertää perifeerinen hiekkatie. Kuvan taka-alalla oli urheiluseura Puotinkylän Valtin hiihtomaja, joka joutui pyromaanin uhriksi 1980-luvulla.

Mäelle pääse helpoiten luoteesta metsän kautta. Tagit kuusessa kertovat, että ollaan merkatuilla huudeilla.

Metsään paiskattu vanhanmallinen autonrengas kielii, että Nauliksella on varjoisan rupupaikan perinteitä.

Komeita lohkareikkoja ja lisää reviirimerkintöjä.

Tässä on kynnitty lokki. Petolinnuille Naulakallion avarat näköalat tarjoavat luontaisedun.

Kalliomassiivin läpäisevä "kuru" kevään sulamispuroineen.

Naulis on niitä lähiökaltseja, joissa miltei kaikki kevyempi puuaines on raastettu nuotioihin.

Nuotiorisujen hakija on hukannut puukkonsa.

Laelta näkee Mellunkylän pientaloalueen ja Kontulan kerrostaloja.

Rakennelmia kallion huipulta. Ehkä kolmiomittaustornin perustat. Näköalojen tornista on täytynyt olla huikeita.

Tähän kohtaan lisäämme lukijapalautetta orientologi Harry Halénilta. Hänen suosiollisella luvallaan julkaistu suora muistelolainaus kertoo Naulakallion laella sijainneesta Juhani Kakkurin tähtikolmiomittausasemasta.

"Innokkaana ursalaisena ja Kaivopuiston pöntön satunnaisena talvinäytäntöjen pitäjänä kävin ins. Esko Wuohun kanssa Naulakalliolla joskus 1970-luvun alussa. Läksimme sitten Lappiin 2 miehen retkikuntana Geodeettisen laitoksen agentteina mittaamaan painovoima-anomalioita. Kakkuri oli silloin vielä laitoksen rivimies, myöhemmin johtaja.

Ajatuksena oli kalliolle rakennetun pienen hytin valokuvauslaitteilla toteuttaa Yrjö
Väisälän tähtikolmiomittausta: Hgin ja Turun puolivälissä laskettaisiin yöllä ilmoille pallo, jossa määrätyllä hetkellä leimahtaisi magnesiumvalo. Turku ja Naulakallio valokuvaisivat sen täsmälleen yhtaikaisesti, jolloin välähdyksen sijainti tähtiin nähden voitaisiin mitata kahdesta näkökulmasta ja siten saada kolmion kanta eli Tuorlan observatorion ja Naulakallion mökin välinen etäisyys hyvin tarkasti. Hanke ei kuitenkaan onnistunut, koska kaupungin valot häiritsivät näkyvyyttä liiaksi. Ehkä kuvassasi näkyvät neljä betonitolppaa ovat kyseisen mökin kulmakivet."

Vuosaaren satama näkyy Naulikselle.

Samoin näkyvät tierakentamisen lohkaisemat "Hevospellot".

Mitä aineita Nauliksella nykyisin vedetään? Tämän kuitin mukaan energiajuomia ja karkkia.

Nauliksen drinkkisetti: puhdistukseen tarkoitettu alkoholityyny ja kippo, johon litkun voi puristaa.

Kalliokiipeilijöiden kiinnittämä ketju Naulakallion etelälaidalla.

Lastenkodin harmaita parakkeja Naulakallion alapuolella.

Lisää luolia.

Naulakallion juurella on myös koirapuisto ja siellä moottoritemallin kaksoiskatulamppu.

Kallion profiili kauempaa.

Lähiluontoa, joka voisi olla ties mistä Kuusamosta.

Helsingin kaupunki on saanut Naulakalliosta muun muasa kommentin: "Kallio on törkeässä kunnossa ja pelottava. On hieno näköalapaikka, kunpa sinne olisi kunnon kulkureitti ja alue olisi siisti." Kaupunki ei ole kuuro, vaan on asettanut tavoitteekseen tehdä Naulakalliosta "siisti ja turvallinen näköala- ja oleskelupaikka", joka on "aktiivisessa puistokäytössä". Vuoteen 2014 ulottuvan suunnitelman mukaan tavoite on määrä saavuttaa rakentamalla kallion laelle portain varustettu polku, raivaamalla näköaloja auki ja sijoittamalla jokaiselle näköalasektorille penkit, minkä lisäksi "pienpuusto pidetään matalana ja ryhmittäisenä, mikä lisää alueen turvallisuutta".

Epilän kadonnut muotopuutarha - lamalääke à la Sixtus Syrjänen

Ritarilinnamainen portti on romantikon unelma ja suopean patruunan privaatti hätäaputyöhanke.

Nyt on lama, ja jengiä pannaan kilometritehtaalle. Myös 1930-luvun alussa oli lama, oikein paha sellainen, ja hyvin moni sai kenkää. Tampereella toimi tuolloin Sixtus Syrjäsen ja kunnallisneuvos Otto Thunebergin 1910 perustama Oy Sahaterä, joka valmisti, kuten konstailematon nimi ilman mitään Finn-etuliitettä tai ella-takapäätettä ilmaisi, sahanteriä. Kehänsahan, sirkkelin ja pikkomiskoneiden teriä sekä viiloja jos tarkkoja ollaan. Mutta myös Oy Sahanterä joutui yleismaailmallisen taantuman myötä tilanteeseen, jossa tilauksia ei ollut tarpeeksi pitää koko työvoimaa palkkalistoilla.

No, turhat ukot saivat äkkilähdön?

Ei kuitenkaan. Vanhan ajan kelpo sydämen sivistystä omaava Sixtus Syrjänen halusi olla lojaali työväelleen. Hän keksi kymmenelle tehtaalaiselleen ihan uuden jobin, joka piti nämä leivänsyrjässä kiinni: tehkää oi miehet roomalainen kylpylä!

Syrjäsellä oli Rauhanlinna-niminen talo, jonka laajaan tonttiin kuului syvä jääkauden aikana muodostunut suppakuoppa. Se rajautui Porin rautatiehen ja sen pohjalla oli matala lampi. Romantikkona tunnettu ja ulkomaan retkiltä virikkeitä ammentanut tirehtööri oli saanut ajatuksen, ehkä päiväunelmoidessaan lounaan, konjakin ja sikarin jälkeen, että kuopan rinteille pitäisi tehdä pengerrykset istutuksineen (omenapuita, marjapensaita, pähkinäpensaita ja niin edespäin), muureja, ja alemmaksi lammen rannalle puolipyöreä katos paviljonkeineen ja saunoineen. Lammen keskellä oli pieni saari, jonne piti tehtämän takorautainen kaarisilta. Käynti alueelle olisi komean sillan ja portin kautta. Koska edettiin jo modernia aikaa, pääosa rakennelmista suunniteltiin betonista, joskin myös perinteisempää kivirakentamista oli mukana.

Töihin ryhdyttiin. Syrjäsen suunnitelmat toteutuivat pitkälti. Lampi oli tosin liian matala uimiseen eikä saunaa kuulemma ikinä käytetty. Talvisodan ankara pakkastalvi tappoi omenapuut ja vaurioitti betonirakenteita. Muotopuutarha jäi rapistumaan.

"Kylpylän" alue on kuulunut vuodesta 1985 Tampereen kaupungille. Rauhanlinna revittiin 1988 ja tontti täytettiin rivitaloilla. Syrjäinen monttu on paitsi junaradan ja rivareiden, myös Lielahden voimalan rajaama. Se on unohdettu ja hämäräperäinen ryteikkö, eli toisin sanoen täynnä kutkuttavaa periferiavoimaa. Sixtus Syrjäsen hullun ja humaanin unelman rippeet jatkavat sitkeästi olemassaoloaan, suloisen levollisina ja haaveiden haurauden anteeksiantavina raunioina.

Irtisanomisia ja tehostamista puhkuvalle ajallemme hiljaisilla betonipinnoilla on kovaääninen kysymyksensä: tuleeko ensin mammona vai ihminen?

Alla kuvia retkikuntamme vierailusta Epilän monttuun. Oppaana toimi ansioitunut tamperelainen valokuvaaja-seikkailija Tommi Taipale, ja alkuperäisestä vinkistä on kiittäminen äänenkäytön taitaja Tuulia Kalliota, vanhaa epiläläistä.


Kesäisin Sixtuksen lammikossa kelluu tynnyreitä. Taustalla takorautaisen sillan luuranko.

Vailla pohjaa olevaa siltaa on oma hupinsa kulkea.

Lammen äärellä on linnakemainen rakennelma.

"Linnakkeen" torniin vievät portaat.

Jokin sienikultti on hillunut supassa.

Sillan metallityöt olivat varmasti tuttuja Oy Sahanterän duunareille.


Alueelle johtava portti. Herra Syrjänen on tullut siltaa pitkin pihaltaan ja käynyt sen ali muotopuutarhaansa.

Retkeilijät ihmettelevät rinteiden muureja.

Lehtien ollessa puussa laakso lienee hyvin hämärä ja kätköinen. Maaliskuussa oli auringon valta.

Merkillinen oviaukko johtaa suoraan muuriin. Romantikon oikkuja?

Koristeaitaa.
Laululava olisi edelleen, tai varsinkin nyt, hieno keikkapaikka.

Retkeilijä linnoituksen päällä.

Modernia rakennustekniikkaa.

"Kylpylän" romahtaneita katoksia.

Ja lisää samaa.

Epäpaikka innostaa lentämään.

Tampereelta Pohjanmaalle ja Porin suuntaan menevistä junista näkee "kylpylän" aidan.

Elämänsuojelu tiibetinbuddhalaisuudessa

Tiibetiläisten rukouslippujen värit symboloivat elementtejä: sininen taivasta (ja avaruutta), valkoinen ilmaa (ja tuulta), punainen tulta, vihreä vettä ja keltainen maata.

Turun Wiikkosanomat käsitteli toukokuun 4. 1822 Volgan alajuoksun kalmukkimongoleja, jollaisia oli kulkeutunut Suomeenkin, suurruhtinaskunnan luoteiskolkkaan. Lehti muun muassa esitteli ”pakanallisten Kalmukkiloiden” uskontoa. Omituisten muukalaisten keskeinen rukous pantiin kuulumaan näin:

”Minä uskon ja kunnioitan korkeinta Laamaa. Minä uskon ja kunnioitan lukemattomia Jumaloita. Minä taiwutan polwiani korkeallen hengelliselle Säädyllen. Minä kunnioitan pyhää lakia. Näitä neljää rukoilen uskalluksella, että het olkoot ihmisille, raawaille, metsän eläwille, madoille, linnuille ja kaloille armolliset..."

Se mitä Wiikkosanomat on tässä yrittänyt todennäköisesti toisintaa, on ollut kalmukkienkin seuraaman tiibetiläistyyppisen Mahayana-buddhalaisuuden päivittäisharjoituksiin kuuluva resitaatio, uskontunnustusta muistuttava ”turvautuminen”, joka suunataan Buddhaan (opettajaan), Dharmaan (opetuksiin) ja Sanghaan (harjoittajien yhteisöön). Voi kuitenkin uskoa, että lukijoiden kulmakarvoja on kohottanut eniten, ja kohottaa yhä tänä päivänä, rukoilu ”metsän eläwien, matojen, lintujen ja kalojen” puolesta. Sanomalehdessä esitetty lista on tosin luultavasti ollut tulkin auki selittämisen maustama. Mahayanan ikivanha ja tiibetinbuddhalaisuudessa yhä käytettävä ilmaisu kuuluu yksinkertaisesti ”kaikkien tuntevien olentojen hyväksi”.

Tiibetinbuddhalaisuuden piirissä jokainen harjoitus ja muu ansiokas teko omistetaan kaikkien tuntevien (tai aistivien) olentojen hyväksi, ja harjoittajan motiivi valaistumiselle on se, että hän pystyy mahdollisimman tehokkaasti hyödyntämään mahdollisimman monia olentoja, lajista riippumatta. Valaistuminen eli ”buddha-tilan” saavuttaminen tarkoittaa, sikäli kuin sitä voi käsittein avata, mielen koko potentian toteutumista, virheetöntä ymmärrystä itsen ja ilmiömaailman luonteesta; viisautta, johon liittyy kohdettaan erittelemätön spontaani myötätunto ja huumorinsävyinen takertumattomuus.

Totaalinen muiden kunnioitus pohjaa buddhalaiseen näkemykseen, jonka mukaan kaikkien tietoisten olioiden tajunnanperusta on sama. Syvällä juoksujalkaisessa, koskikarassa ja naalia on pilkahdus buddha-tilaa, joskin liki täysin hämärtyneenä. Vain ihminen voi tiedostaa potentiansa ja puhdistaa sen esiin, mutta yhtä kaikki perustavaa eroa ei muihin lajeihin ole. Buddhalaisuuteen kuuluva näkemys jälleensyntymien huikean pitkästä ketjusta tuo ihmissyntymän teoriassa koskikarankin ulottuville. Suhteellisemmalla tasolla kaikkia olentoja yhdistää se, että ne etsivät jokainen onnellisuutta ja haluavat välttää kärsimystä. Näistä seuraa, että buddhalaisen pitäisi suojella tai ainakin pidättäytyä vahingoittamasta toisten elämää. Opetukset kehottavat kunnioittamaan myös ei-aistivia olentoja, kuten kasveja, mutta näiden perustellussa ja kohtuullisessa vahingoittamisessa ei nähdä perustavaa eettistä ongelmaa.

Kuten näemme, asenteellisella tasolla Mahayana (suomeksi ”Suuri kulkuneuvo”, mikä siis tarkoittaa nykyisin etenkin tiibetiläistä buddhalaisuutta) on vienyt elämänsuojelun niin pitkälle kuin sen voi viedä. Se ulottuu periaatteessa jopa muiden ulottuvuuksien, kuten henkimaailman, oletettuun asujaimistoon. Toistonkin uhalla: sen päämäärä on kaikkien olentojen hyvinvointi. Mutta onko tämä näkynyt käytännössä?

Tiibetissä oli jo 600-luvulla voimassa kuningas Songtsen Gampon lainsäädäntö, joka puolusti lähtökohtanaan kaiken elämän suojelua. 1600-luvulta alkaen dalai-lamojen hallinto otti käyttöön Rilung Tsagtsig –nimisen asetuksen, jolla oli lainvoima ja joka merkitsi käytännössä villieläinten, mukaan lukien linnut ja kalat, täysrauhoitusta. Tiibetiläisten karu ilmanala pakotti kuitenkin useimmat ihmiset lihansyöntiin, joten kotieläimiä piti teurastaa. Useimmiten teuraseläin oli jakki. Se on niin iso, että yksi kuolema antoi pitkäksi ajaksi syötävää. Pienten eläinten, kuten kanojen, käyttö ruoaksi oli samaisesta syystä harvinaista. Kun buddhalaisväestö suhtautui eläinten teurastamiseen ylipäätään nihkeästi, oli lihakauppa pääsääntöisesti Tiibetin pienen muslimivähemmistön käsissä. Metsästystä esiintyi siellä täällä valvonnan ulottumattomissa, mutta se oli salametsästystä ja sisälsi paitsi juridisen sanktion myös sosiaalisen paheksunnan riskin. Jopa hyönteisiä kunnioitettiin; joku muistanee elokuvasta tai kirjasta ’Seitsemän vuotta Tiibetissä’ kohtauksen, jossa rakennustyömaalta siirretään hellävaroin kastematoja turvaan.

Kiinalaismiehityksen myötä 1950-luvulla Tiibetin elämänsuojelulait ja –asetukset tietenkin kumottiin. Alueen luontoa ja eläimistöä on sittemmin tuhottu kammottavassa laajuudessa. Dalai-lama on jatkanut ympäristönsuojelun puolesta puhumista maanpaosta. Nykypäivänä maailman ainoa buddhalaisten periaatteiden mukaan hallittu valtio Bhutan jatkaa pitkälti vanhaa tiibetiläistyylistä elämänsuojelulainsäädäntöä, joka kieltää käytännössä metsästyksen, kalastuksen ja metsien hakkuut sekä muunlaisen luonnon turmelemisen. Maan ympäristö onkin poikkeuksellisen hyvässä kunnossa, jos kohta ei sekään ilmastomuutoksen oikkujen saavuttamattomissa.

Jättiläismäisten ympäristöhaasteiden aikana eri hengellisten teiden, joilla on kuitenkin miljardeja kannattajia, voisi toivoa ottavan entistä aktiivisemmin kantaa asuinpallomme biosfäärin puolesta. Mahayana-buddhalaisuuden pelinavaus on, valitettavasti, vailla merkittävää poliittista valtaa, mutta horisontin laajentajana se on kaikkea muuta kuin merkityksetön.

****

Lisäys (4.7.2013):

Seuraavassa otteessa kuvailee tiibetinbuddhalaista eläinsuhdetta saksalainen Ernst Lothar Hoffman (sittemmin Lama Anagarika Govinda). Hän oli viimeisiä ulkomaalaisia, jotka matkasivat Tiibetissä ennen 1950-luvun kiinalaismiehitystä.

"Metsästystä ei pidetä Tiibetissä huvina vaan se on rikos, ja milloin tahansa esimerkiksi talvella ruoan puutteen takia kotieläimen teurastaminen käy välttämättömäksi, karjapaimen pyytää anteeksiantoa eläimiltä ja suorittaa riittejä, jotta ne syntyisivät seuraavaksi parempaan elämänmuotoon. Vähäisimmänkin eliön tappamista pidetään pahana ja siksi sitä vältetään niin kauan kuin se inhimillisesti on mahdollista Tiibetin vaikeissa olosuhteissa, joissa tsampa (paahdettu ohrajauho) on ainoa kiinteä ruoka, ja missä hedelmät ja kasvikset ovat melkein tuntemattomat (poikkeuksena itäisen ja keskisen Tiibetin hedelmälliset, huolellisesti keinokastellut laaksot). Kalastusta pidetään erityisen vastenmielisenä, koska kalat, ainakin Tiibetistä tavattavat, ovat pieniä ja ateriaa varten niitä pitäisi tappaa paljon. Sama pätee lintuihin. Linnut, jänikset, murmelit ja muut pikkueläimet ovat tästä syystä erityisen rohkeita ihmisten suhteen. Muistan esimerkiksi miten jänis jäi paikalleen kunnes kosketin sitä. Linnut kävelivät telttaan tutkimusretkelle ja pienet murmelin kaltaiset "hännättömät rotat" livahtelivat edestakaisin maakoloistaan nähdäkseen, mitä tapahtuu teltassa, joka oli yhtäkkiä putkahtanut heidän rauhalliselle alueelleen."

(Valkeiden pilvien tie, Basam Books 2013)