Vuosi on vaihtumassa. Uuden vuoden kunniaksi Helsingin kaupunki on tilannut Senaatintorille jättimäisen valoteoksen Valon vuodenaika. Sen on suunnitellut taiteilija Mikki Kunttu. Suurimmassa valotykityksen ristitulessa hohkaa luonnollisesti Tuomiokirkko, ja hipelöivätpä valonheittimien malttamattomat sormet taivaan pilviäkin.
Uudenvuoden päivästä eteenpäin valoilua jatketaan iltaisin vielä yhdentoista päivän ajan. Tarkemmin: 1.1.2009 klo 20 - 23 ja 2.-11.1.2009 klo 16 - 23, tasatunneilta alkaen, puolen tunnin välein.
Teos on taatusti upea. Mutta sopii pelätä pahoin, että jo olemassa olevan katuvalaisun yliannostuksen päälle voi tulla ähky. Lisävaloista ei osaa nauttia, kun voi pahoin jo aiemmista wateista. Vähän niin kuin olisi kaadettu suppilolla muutama litra siirappia kurkusta alas ja ojennettaisiin sitten vielä päälle pari koreaa sokerileivosta. Uh.
Valotaiteen ja viime vuosina yleistyneen julkisen tunnelmavalaisun esteettinen ja taiteellinen idea katoaa siihen räikeänä valepäivänä sirisevään spottipätsiin, millaiseksi kaupungin yö on sytytetty. Kuntun valoteos tarvitsee turraksi raiskatun yön kipukynnyksen ylittämiseen 26 400 kilowattituntia sähköä, vaikka energian säästämiseksi valoissa käytetään ledejä.
Valolla on turhauttavaa leikitellä, kun sen kontrasti, pimeä, puuttuu. Taiteilija Kunttu tietää tämän tietysti itsekin. "Paradoksaalista tässä on, että mitä pimeämpää, sen parempi lähtökohta on minun työlleni", hän mietti Iltalehden verkkosivuilla julkaistussa jutussa 12.11.2008.
Sori vaan taiteilija, hommaa sinäkin suosiolla aurinkolasit, sillä yön luonnollista pimeyttä et tästä kaupungista löydä (korvien välistä pimeyttä kyllä senkin edestä). Helsingin yössä ei mieli lepää, ei sydän kohoitu, ei silmä iloitse, ei keho rentoudu. Puhkipoltetun yön ihmiselle, synteettisesti hakatulle urbaanille vaeltajalle, käy niin kuin Pentti Linkola totesi itsenäisyyspäivän 1983 puheessaan:
"Kun elämänympäristöstä ja etenkin nuoren yksilön kasvuympäristöstä häivytetään monimuotoisuus ja tasapainoisuus, kun hänen aistinsa huumataan jatkuvilla meluärsykkeillä ja hänen rytminsä sekoitetaan räikeällä, ylivahvalla keinovalolla, ihmisen tajunta kaventuu, syntyy sokeita ja kuuroja, virikeköyhiä ja kovia ihmisiä. Heidän tunneasteikkonsa on suppea, eivätkä he edes tiedä olevansa sokeita, koska heidän silmänsä ovat aina olleet pimeinä."
Kaikesta huolimatta kiitokset Stadille julkisesta taideteoksesta. Ja oivallista, oivaltavaa ja onnellista uutta vuotta 2009 itse kullekin!
tiistai 30. joulukuuta 2008
Ei enää avohakkuita, vaatii enemmistö
Enemmistö ei välttämättä tee henkeviä tai välkkyjä päätöksiä. Tästä klassinen esimerkki on Sokrateen kuolemantuomio, jonka Ateenan demokraattinen kansankokous langetti liikoja kyseenalaistaneelle filosofille 399 eKr.
Nyt, runsaat 2400 vuotta Sokrateen jälkeen, on saatettu julki tulos, että enemmistö suomalaisista ei hyväksy avohakkuita. Tämä selvisi Helsingin yliopiston metsäekonomian laitoksen kyselyssä, joka lähetettiin 3000 satunnaisesti valitulle täysi-ikäiselle kansalaiselle. 70 prosenttia ilmoitti vastustavansa avohakkuita.
"Onhan se sellainen tulos, johon olisi syytä kiinnittää huomiota, sillä avohakkuu on niin yleinen metsänuudistamismenetelmä Suomessa", kommentoi metsäekonomian laitoksen tutkija Annukka Valkeapää eilisen (29.12.) Helsingin Sanomissa.
Nyt ei olla juottamassa Sokrateelle myrkkyä. Tällä kertaa enemmistö on oikeassa. Avohakkuu ei ole makuasia. Se on metsäluonnolle kuin Dresdenin tai Hiroshiman pommitus. Myös ihmisen kannalta avohakattu ala on vuosikymmeniä käytännössä kulkukelvoton ja kaikin puolin viheliäinen rääseikkö. Silti avohakkuu on näkymä, jota ei voi välttää. Suomen metsämaasta noin 95 prosenttia on talouskäytössä ja avohakkuu (eli "uudistushakkuu" tai "päätehakkuu") on käytännössä ainoa meillä tunnettu metsänkäsittelytapa.
Ennen vuoden 1948 merkillistä laintulkintakiepsahdusta avohakkuuta pidettiin rikollisena metsän hävittämisenä (ks. Sampsa Oinaalan artikkeli 9.11.2008 HS). Avohakkuun pimeän aikakauden aloitti Metsätaloudellisessa aikakausilehdessä 13.11.1948 julkaistu jokseenkin mystinen 'Julkilausuma'. Sen takana oli kuusi metsätutkijaa. Kuusi insinöörimielistä telaketju-uskovaista, jotka kylmäsanaisina jyräsivät tieltään ja viime kädessä saattoivat rikolliseksi aiemmin vallinneen puunkorjuutavan, poimintahakkuun. Se on malli, jossa valitut tukit otetaan metsästä, mutta kaiken kaikkiaan metsä saa jäädä metsän näköisenä pystyyn. Näin menetelleet metsänomistajat joutuivat 'Julkilausuman' jälkeisinä vuosikymmeninä leivättömän pöydän eteen ja heidän metsissään suoritettiin väkipakolla avohakkuita.
Jäljellä on runneltu, risukkoinen, kraaterinen metsämaa: metsän irvikuva, metsä-zombie. Se ei kykene tarjoamaan laadukasta puuta rakentamiseen tai puuseppätarpeisiin. Nopeasti varttunutta selluhöttöä, sitä kylläkin. Mutta kun sellutehtaitakin jo suljetaan.
Enemmistö ei hyväksy avohakkuita. Sitä on aika kuunnella ja ihan tosissaan. Tällä kertaa enemmistö ei ole myrkynjuottopuuhissa, vaan pelastamassa jo henkihieveristä kuolemaantuomittua.
Nyt, runsaat 2400 vuotta Sokrateen jälkeen, on saatettu julki tulos, että enemmistö suomalaisista ei hyväksy avohakkuita. Tämä selvisi Helsingin yliopiston metsäekonomian laitoksen kyselyssä, joka lähetettiin 3000 satunnaisesti valitulle täysi-ikäiselle kansalaiselle. 70 prosenttia ilmoitti vastustavansa avohakkuita.
"Onhan se sellainen tulos, johon olisi syytä kiinnittää huomiota, sillä avohakkuu on niin yleinen metsänuudistamismenetelmä Suomessa", kommentoi metsäekonomian laitoksen tutkija Annukka Valkeapää eilisen (29.12.) Helsingin Sanomissa.
Nyt ei olla juottamassa Sokrateelle myrkkyä. Tällä kertaa enemmistö on oikeassa. Avohakkuu ei ole makuasia. Se on metsäluonnolle kuin Dresdenin tai Hiroshiman pommitus. Myös ihmisen kannalta avohakattu ala on vuosikymmeniä käytännössä kulkukelvoton ja kaikin puolin viheliäinen rääseikkö. Silti avohakkuu on näkymä, jota ei voi välttää. Suomen metsämaasta noin 95 prosenttia on talouskäytössä ja avohakkuu (eli "uudistushakkuu" tai "päätehakkuu") on käytännössä ainoa meillä tunnettu metsänkäsittelytapa.
Ennen vuoden 1948 merkillistä laintulkintakiepsahdusta avohakkuuta pidettiin rikollisena metsän hävittämisenä (ks. Sampsa Oinaalan artikkeli 9.11.2008 HS). Avohakkuun pimeän aikakauden aloitti Metsätaloudellisessa aikakausilehdessä 13.11.1948 julkaistu jokseenkin mystinen 'Julkilausuma'. Sen takana oli kuusi metsätutkijaa. Kuusi insinöörimielistä telaketju-uskovaista, jotka kylmäsanaisina jyräsivät tieltään ja viime kädessä saattoivat rikolliseksi aiemmin vallinneen puunkorjuutavan, poimintahakkuun. Se on malli, jossa valitut tukit otetaan metsästä, mutta kaiken kaikkiaan metsä saa jäädä metsän näköisenä pystyyn. Näin menetelleet metsänomistajat joutuivat 'Julkilausuman' jälkeisinä vuosikymmeninä leivättömän pöydän eteen ja heidän metsissään suoritettiin väkipakolla avohakkuita.
Jäljellä on runneltu, risukkoinen, kraaterinen metsämaa: metsän irvikuva, metsä-zombie. Se ei kykene tarjoamaan laadukasta puuta rakentamiseen tai puuseppätarpeisiin. Nopeasti varttunutta selluhöttöä, sitä kylläkin. Mutta kun sellutehtaitakin jo suljetaan.
Enemmistö ei hyväksy avohakkuita. Sitä on aika kuunnella ja ihan tosissaan. Tällä kertaa enemmistö ei ole myrkynjuottopuuhissa, vaan pelastamassa jo henkihieveristä kuolemaantuomittua.
maanantai 1. joulukuuta 2008
Periferia - lainsuojaton vuodesta 1966
Juuri mikään ei kuulosta niin haukotuttavalta ja hölynpölyiseltä kuin sana 'aluepolitiikka'. Se tuo mieleen komiteamietintöjen rutikuivat A4-nivaskat, jotka eivät vedä puoleensa edes itseään kunnioittavaa kirjaskorpionia. Aluepolitiikka on kuitenkin vahva tekijä. Sitä ei sovi jättää kaitsematta jylläämään sen enempää kuin sitä kuuluisaa norsua posliinikauppaan.
Aluepolitiikka voisi olla periferian turva, mutta tyypillisesti se on periferian surma. Aluepolitiikan perusteesi on mustavalkoinen ja ristiretkeläismäinen: se että perifeerisyys eli syrjäseutumaisuus on asiantila joka pitää muuttaa, joka pitää parantaa ja oikoa, josta pitää päästä eroon. Aluepolitiikan pyhä missio on se, että periferia pitää pelastaa muuttamalla se keskuksen kaltaiseksi, edes osittain. Tavanomaisesti, valtakunnan tasolla, on kyse teollisuustoiminnan ja sen edellyttämän infrastruktuurin pystyttämisestä ja ylläpitämisestä alueilla, jossa se ei ilman taloudellista tekohengitystä olisi mahdollista. Kuntatasolla aluepolitiikka sponsaa laitakyliin asfalttia, liikenneympyröitä, ramppeja, keinovaloa, teräsfasadeja. Se on toissijaista moniko noita ihmeitä on sitten käyttämässä ja miten niiden tieltä menetetään.
Suomessa periferia julistettiin de jure henkipatoksi vuonna 1966. Silloin säädettiin ensimmäiset kehitysaluelait. Sittemmin pykäläpakettia on hiottu monet kerrat. Nykyinen ”laki alueiden kehittämisestä” on vuodelta 1994. Laissa mainitut tukialueet ovat 1) Itä-Suomen tukialue, 2) Pohjois-Suomen ja Maaselän tukialue ja 3) Muut kriteerit täyttävät alueet. Kuviota täydentää EU:n rakennerahastojen tuki, jonka voimin koko maanosan periferiat saavat osansa keskuselementtien voittomarssista.
Keskusparatiisista saarnaavan, voimaperäisin käännytysvälinein varustetun aluepolitiikan perusdogmin, sen että periferia ei ole yhtä arvokas kuin keskus, takana on lähes mutta ei ole täysin sokea usko. Tuo usko näkee kaikesta todellisuuden kirjosta sentään yhden siivun, rahan. Mammonalasien värittämän maailmankatsomuksen psykologisissa juurissa muhinee niin ikiaikaista ahneuden peikkoa ja 1960-luvun kvantitatiivisen tieteen numeromaniaa kuin luterilaisen perisynnin aaveraajasäryn, kroonisen huonon omatunnon, synnyttämän riittämättömyyden taudin puhjennutta paisetta, ainaisen tehostamisen armotonta vaadetta.
Silti yhä useammin joudutaan huomaamaan, että jopa rahan mittarilla periferia olisi arvokkain omana itsenään. Ja sitä huutavan äänet korvessa yrittävät yhä uudestaan sanoa: älkää kaatako tätä satoja vuosia kituuttaen varttunutta ikimetsää selluksi, älkää saneeratko tätä historiallista puutalokorttelia kaakelielementein, jättäkää moottoritie tekemättä tähän keskiaikaiseen viljelyslaaksoon, sillä hetken työllisyyspiikin väistyttyä avohaavainen raiskio ei vedä paikalle yhtäkään matkailijaa, sillä tusinamiljöö ei sytytä niitä joilla on varaa valita paikkansa ja joiden päässä liikkuu jotain mikä voi huomenna olla yllättävän suurta, sillä jokaista lamaannuttavasti vollottavaa moottoritiemetriä kiroaa maan, ilman ja veden väki.
Siksi tämäkin kirjoitus. Heikko signaali megatrendien kohinaan, tulevaisuuden tutkijoiden antenneihin, jotta yhä useampi aluepolitiikan nimessä ”kehitysalueille” myönnetty ropo satsattaisiin periferian ominaispiirteiden vaalimiseen maailmankatsomuksellista tuhoamissotaa muistuttavan keskuskäännytyksen sijasta. Tuonne varoja luonnon- tai kansallispuiston perustamiseen, tuonne tärvellyn rakennusperinnön ja kulttuurimaiseman pelastamiseen, tuonne suljetun seuraintalon henkiin herättämiseen ja maatilamajatalon starttirahaksi. Tekohengityksen ja puleerauksen sivumaku voisi näinkin meneteltäessä tarttua kitalakeen eikä pettymyksiltä voida koskaan välttyä, mutta on epärealistista odottaa että periferia toipuisi yhdessä yössä keskuksen tasavertaiseksi, terveen punaposkiseksi sisarukseksi, vaikka se kuinka sen synnyinoikeus on. Realistista on kuitenkin luottaa siihen, että kunnossa oleva periferia kannattelee monin säikein keskusta (jokainen keskus on alkujaan kohonnut periferiasta) ja maksaa sille myönnetyt almut ja paijaukset takaisin.
Päätämme aluepoliittiseen ja periferiaterapeuttiseen ajatussikermään. Ensimmäiset kaksi sitaattia ovat amerikkalaisfilosofi Henry David Thoreaun (1817-62) käsialaa. Perifeerisyyden vaikeasti mitattavan mutta väkivahvan annin ja itseisarvon tavoittavat ja jopa rautalangasta vääntävät katkelmat ovat alkujaan 1862 ilmestyneestä tekstistä Kävelemisen taito (suom. Markku Envall).
En pane toivoani ja odotuksiani nurmikenttiin enkä viljapeltoihin, en kyliin enkä kaupunkeihin, vaan läpäisemättömiin ja hyllyviin soihin. Kun aikoinaan erittelin mieltymystäni johonkin maatilaan, jonka ostamista harkitsin, huomasin usein viehättyneeni yksinomaan noin aarin kokoisesta läpäisemättömästä ja luotaamattomasta nevasta – luonnon vajoamasta tilan eräässä nurkassa. Se oli silmiäni häikäisevä jalokivi. Saan enemmän elämää kotikaupunkiani ympäröivistä soista kuin kylän viljelypuutarhoista.
Ja edelleen:
Oikeamieliset asukkaat eivät ole kaupungille parempi turva kuin sen lähiseutujen metsät ja suot. Kunta jossa yksi alkuperäinen metsä huojuu yllä ja toinen alkuperäinen metsä mätänee alla – sellainen kunta sopii kohottomaan maasta paitsi maissia ja perunaa myös runoilijoita ja filosofeja tulevia aikoja varten.
Taiteilijoilla on ainakin oletusarvoisesti keskimääräistä herkempi vastaanottokyky omalle tiedostamattomalleen, kuten myös sen arvostus. He ammentavat omasta sisäisestä periferiastaan, jolloin ulkoinenkin periferia voi tuntua tutulta, kaivatulta ja tärkeältä. Samaa hengen sivistystä voi olla tutkimusmatkailijalla, joka kunnioittaa näkemäänsä eikä yritä muuttaa sitä muuksi kuin sen ominaisluonne on. Seuraavassa kaksi kotimaista esimerkkiä. Kun jotain heidän sanojensa kaltaista kuullaan aluepoliittisen virkamiehen ohjelmasta, nipistän itseäni ja ammun ilotulitusraketin.
Jos nykyään maksetaan miljoonia entisajan mestareiden kankaalle maalaamista tai marmoriin veistämistä kuvista, mitä maksettaisikaan vuosisadan kuluttua isänmaan todellisesta kuvasta sellaisena kuin se muinoin on ollut, kun peltojen ala vielä oli vähäinen, kun vielä oli viljelemättömiä rantoja ja kirveen koskemattomia metsiä. Useimmissa maan osissa on vielä tällaisia tauluja jäljellä, mutta selvää on, että päivä päivältä ne ovat häviämässä. Ei kuitenkaan tulisi kovin kalliiksi säilyttää jälkimaailmalle sarjaa tällaisia kuvia.
(Tutkimusmatkailija, geologi A.E. Nordenskiöld 1880)
Innoitukseni lähde on luonto. Yli 30 vuotta olen asunut samassa paikassa metsä aivan taloni vierellä. Usein minusta on tuntunut siltä kuin omistaisin Louvren tai maailman suurimmat taideaarteet oveni ulkopuolella. Minun tarvitsee vain mennä metsään nähdäkseni mitä ihanimpia tauluja – muuta en kaipaa.
(Maalari Pekka Halonen 1930)
Aluepolitiikka voisi olla periferian turva, mutta tyypillisesti se on periferian surma. Aluepolitiikan perusteesi on mustavalkoinen ja ristiretkeläismäinen: se että perifeerisyys eli syrjäseutumaisuus on asiantila joka pitää muuttaa, joka pitää parantaa ja oikoa, josta pitää päästä eroon. Aluepolitiikan pyhä missio on se, että periferia pitää pelastaa muuttamalla se keskuksen kaltaiseksi, edes osittain. Tavanomaisesti, valtakunnan tasolla, on kyse teollisuustoiminnan ja sen edellyttämän infrastruktuurin pystyttämisestä ja ylläpitämisestä alueilla, jossa se ei ilman taloudellista tekohengitystä olisi mahdollista. Kuntatasolla aluepolitiikka sponsaa laitakyliin asfalttia, liikenneympyröitä, ramppeja, keinovaloa, teräsfasadeja. Se on toissijaista moniko noita ihmeitä on sitten käyttämässä ja miten niiden tieltä menetetään.
Suomessa periferia julistettiin de jure henkipatoksi vuonna 1966. Silloin säädettiin ensimmäiset kehitysaluelait. Sittemmin pykäläpakettia on hiottu monet kerrat. Nykyinen ”laki alueiden kehittämisestä” on vuodelta 1994. Laissa mainitut tukialueet ovat 1) Itä-Suomen tukialue, 2) Pohjois-Suomen ja Maaselän tukialue ja 3) Muut kriteerit täyttävät alueet. Kuviota täydentää EU:n rakennerahastojen tuki, jonka voimin koko maanosan periferiat saavat osansa keskuselementtien voittomarssista.
Keskusparatiisista saarnaavan, voimaperäisin käännytysvälinein varustetun aluepolitiikan perusdogmin, sen että periferia ei ole yhtä arvokas kuin keskus, takana on lähes mutta ei ole täysin sokea usko. Tuo usko näkee kaikesta todellisuuden kirjosta sentään yhden siivun, rahan. Mammonalasien värittämän maailmankatsomuksen psykologisissa juurissa muhinee niin ikiaikaista ahneuden peikkoa ja 1960-luvun kvantitatiivisen tieteen numeromaniaa kuin luterilaisen perisynnin aaveraajasäryn, kroonisen huonon omatunnon, synnyttämän riittämättömyyden taudin puhjennutta paisetta, ainaisen tehostamisen armotonta vaadetta.
Silti yhä useammin joudutaan huomaamaan, että jopa rahan mittarilla periferia olisi arvokkain omana itsenään. Ja sitä huutavan äänet korvessa yrittävät yhä uudestaan sanoa: älkää kaatako tätä satoja vuosia kituuttaen varttunutta ikimetsää selluksi, älkää saneeratko tätä historiallista puutalokorttelia kaakelielementein, jättäkää moottoritie tekemättä tähän keskiaikaiseen viljelyslaaksoon, sillä hetken työllisyyspiikin väistyttyä avohaavainen raiskio ei vedä paikalle yhtäkään matkailijaa, sillä tusinamiljöö ei sytytä niitä joilla on varaa valita paikkansa ja joiden päässä liikkuu jotain mikä voi huomenna olla yllättävän suurta, sillä jokaista lamaannuttavasti vollottavaa moottoritiemetriä kiroaa maan, ilman ja veden väki.
Siksi tämäkin kirjoitus. Heikko signaali megatrendien kohinaan, tulevaisuuden tutkijoiden antenneihin, jotta yhä useampi aluepolitiikan nimessä ”kehitysalueille” myönnetty ropo satsattaisiin periferian ominaispiirteiden vaalimiseen maailmankatsomuksellista tuhoamissotaa muistuttavan keskuskäännytyksen sijasta. Tuonne varoja luonnon- tai kansallispuiston perustamiseen, tuonne tärvellyn rakennusperinnön ja kulttuurimaiseman pelastamiseen, tuonne suljetun seuraintalon henkiin herättämiseen ja maatilamajatalon starttirahaksi. Tekohengityksen ja puleerauksen sivumaku voisi näinkin meneteltäessä tarttua kitalakeen eikä pettymyksiltä voida koskaan välttyä, mutta on epärealistista odottaa että periferia toipuisi yhdessä yössä keskuksen tasavertaiseksi, terveen punaposkiseksi sisarukseksi, vaikka se kuinka sen synnyinoikeus on. Realistista on kuitenkin luottaa siihen, että kunnossa oleva periferia kannattelee monin säikein keskusta (jokainen keskus on alkujaan kohonnut periferiasta) ja maksaa sille myönnetyt almut ja paijaukset takaisin.
Päätämme aluepoliittiseen ja periferiaterapeuttiseen ajatussikermään. Ensimmäiset kaksi sitaattia ovat amerikkalaisfilosofi Henry David Thoreaun (1817-62) käsialaa. Perifeerisyyden vaikeasti mitattavan mutta väkivahvan annin ja itseisarvon tavoittavat ja jopa rautalangasta vääntävät katkelmat ovat alkujaan 1862 ilmestyneestä tekstistä Kävelemisen taito (suom. Markku Envall).
En pane toivoani ja odotuksiani nurmikenttiin enkä viljapeltoihin, en kyliin enkä kaupunkeihin, vaan läpäisemättömiin ja hyllyviin soihin. Kun aikoinaan erittelin mieltymystäni johonkin maatilaan, jonka ostamista harkitsin, huomasin usein viehättyneeni yksinomaan noin aarin kokoisesta läpäisemättömästä ja luotaamattomasta nevasta – luonnon vajoamasta tilan eräässä nurkassa. Se oli silmiäni häikäisevä jalokivi. Saan enemmän elämää kotikaupunkiani ympäröivistä soista kuin kylän viljelypuutarhoista.
Ja edelleen:
Oikeamieliset asukkaat eivät ole kaupungille parempi turva kuin sen lähiseutujen metsät ja suot. Kunta jossa yksi alkuperäinen metsä huojuu yllä ja toinen alkuperäinen metsä mätänee alla – sellainen kunta sopii kohottomaan maasta paitsi maissia ja perunaa myös runoilijoita ja filosofeja tulevia aikoja varten.
Taiteilijoilla on ainakin oletusarvoisesti keskimääräistä herkempi vastaanottokyky omalle tiedostamattomalleen, kuten myös sen arvostus. He ammentavat omasta sisäisestä periferiastaan, jolloin ulkoinenkin periferia voi tuntua tutulta, kaivatulta ja tärkeältä. Samaa hengen sivistystä voi olla tutkimusmatkailijalla, joka kunnioittaa näkemäänsä eikä yritä muuttaa sitä muuksi kuin sen ominaisluonne on. Seuraavassa kaksi kotimaista esimerkkiä. Kun jotain heidän sanojensa kaltaista kuullaan aluepoliittisen virkamiehen ohjelmasta, nipistän itseäni ja ammun ilotulitusraketin.
Jos nykyään maksetaan miljoonia entisajan mestareiden kankaalle maalaamista tai marmoriin veistämistä kuvista, mitä maksettaisikaan vuosisadan kuluttua isänmaan todellisesta kuvasta sellaisena kuin se muinoin on ollut, kun peltojen ala vielä oli vähäinen, kun vielä oli viljelemättömiä rantoja ja kirveen koskemattomia metsiä. Useimmissa maan osissa on vielä tällaisia tauluja jäljellä, mutta selvää on, että päivä päivältä ne ovat häviämässä. Ei kuitenkaan tulisi kovin kalliiksi säilyttää jälkimaailmalle sarjaa tällaisia kuvia.
(Tutkimusmatkailija, geologi A.E. Nordenskiöld 1880)
Innoitukseni lähde on luonto. Yli 30 vuotta olen asunut samassa paikassa metsä aivan taloni vierellä. Usein minusta on tuntunut siltä kuin omistaisin Louvren tai maailman suurimmat taideaarteet oveni ulkopuolella. Minun tarvitsee vain mennä metsään nähdäkseni mitä ihanimpia tauluja – muuta en kaipaa.
(Maalari Pekka Halonen 1930)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)