Retkiraportti Turun Tuomiokirkon tornista

Kirjoittamattoman säännön mukaan ”oikea stadilainen” ei voi myöntää, että Turussa olisi mitään kelvollista, saatikka Helsinkiä parempaa. Myönnän kuitenkin oikopäätä, että turkulaisten ykköskirkko, Tuomiokirkko, on aivan eri luokkaa kuin mikään nykyisen pääkaupungin kirkoista.

Turun tuomiokirkosta käytetyt määritelmät ”maan kansallispyhäkkö” ja ”Suomen arvokkain rakennushistoriallinen muistomerkki” ovat ansaittuja. Unikankareen muinaiselle kulttikummulle 1200-luvulla noussut ristintemppeli tuo mieleen Keski-Euroopan juhlalliset katedraalit, Suomessa se painii yksin luokassaan.

Kirkkoa on muokattu kautta vuosisatain ja sen tornin huippua on monet kerrat uusittu tulipalojen vuoksi. Nykyinen torni sai asunsa Turun hirmuisen suurpalon (1827) jälkeen. Se on Engelin käsialaa ja kohoaa merenpinnasta sata ja yksi metriä.

Esoteerisen maantieteen koulun tornijaoksen retkikunta lähti tutustumaan torniin. Se ei ole yleisölle avoin, mutta Turun maakuntamuseon propagandaässä Simo Tuomola ja kirkon vahtimestari-opas Marja Routi mahdollistivat ystävällisellä avullaan seuraavassa kuvatun kapuamisretken.

Siinä se olla möllöttää, komea tapaus.

Ensimmäinen osuus 280 huipulle vievästä portaasta kulkee keskiaikaisissa rakenteissa. Mesmeroivat kierreportaat ovat jyrkät ja ahtaat; pitkä saa varoa päätään ja itse kukin huolimatonta askelta. Seinissä näkyy satojen vuosien takaisten seppien takomia rautanippuja, joilla rakennelmaa on vahvistettu. Portaiden keskellä kulkee kymmeniä metrejä pitkä köysi, joka toimittaa kaiteen virkaa. Kaikkiaan klaustrofobinen spiraali kattaa noin puolet noususta.

Sitten saavutaan palo-oven kautta keskilavan ullakkoon. Nyt rakennelmat ovat jykevää hirttä. Tila on avara ja parin himmeän hehkulampun valossa hämärä. Keskellä kammiota on kuusi kirkonkelloa hirsisissä kannattimissaan. Niistä suurin painaa 3600 kiloa eli neljän henkilöauton verran. Ollaan 48-metrissä, niin seinässä lukee.

Yksi kelloista.

Kaikki hirsinen on Turun palon jälkeen rakennettua, Engelin suunnittelemaa. Kun kirkko oli liekeissä 1827, muuttui torni Routin sanoin ”masuunin” eli metallien sulattamiseen tarkoitetun kuilu-uunin kaltaiseksi. Niin oli kirjaimellisesti, sillä kirkonkellot sulivat metallilätäköksi.

Tuomolan, joka suunnittelee Turun palon aikaan sijoittuvaa näytelmää, silmissä kuva palosta väikkyy apokalyptisen esteettisenä: palon aikana nousi myrsky, joko luonnollinen tai tulen nostattama, jonka ajamina kaikki kaupungin lukuisat tuulimyllyt pyörivät hurjina. Samalla ne paloivat ja syytivät ennen vaiheittaista romahtamistaan säkenöiviä kipinäjokia. Nämä ylittivät Aurajoen, jonka turvalliseksi luullulla puolella myös kirkko seisoi.

Tuomiokirkolla on aikaa osoittavat kellot neljään suuntaan. Ulkoa ne ovat hämäävän näköisiä, sillä kellotauluissa ei ole lainkaan minuuttiviisaria. Kellotaulujen keskiöt ovat 55 metrin korkeudessa. Samoin kellokoneisto, joista lähtee kellojen akselit. Suomesta löytyy kuulemma vain yksi mies, joka osaa säätää kirkonkellojen soittomekanismeja. Herran nimi on Antti Ania.

Helvetinkoneelta näyttävä aikarauta raksutti kotoisasti kuin mummon seinäkello.

Jatkamme parin palo-oven kautta ylemmäksi ja ylemmäksi Engelin suunnitteleman hirsirakenteen sisällä. Lopulta viimeinen luukku vie kirkkaaseen ulkoilmaan, kuparilla päällystetylle tasanteelle. Korkeutta merenpinnasta on 82,25 metriä. Ylhäällä käy kelpo tuuli, vaikka maan pinnalla päivä on tuntunut harvinaisen tyyneltä.

Herra Tuomola gets high.

Tornista näkee neljään suuntaan. Joka suuntaan voi katsella horisonttia niin pitkälle kuin näkö ja ilmakehän häiriötekijät sallivat. Kaupungista näkee tietenkin kaikki osat.

Kaltevan metallilattian ja matalahkojen kaiteiden vuoksi ylhäällä ei käydä talvisin ilman pakottavaa syytä. Itse asiassa yksi kattoluukku veisi vielä toistakymmentä metriä ylöspäin tornin suippoon metallikuoriseen kärkeen. Ikkunattomaan umpioon on kiivennyt kai viimeksi ilmavalvontalottia, joilla oli siellä jonkinlainen radiotiedustelulaite.

Aurajoki ei riittänyt 1827 palomuuriksi, joten Engel piirsi jälleenrakennuskaavaan puistoja.

Puluille ja naakoille tuttu vinkkeli.

Marja Routi vilkuilee hermostuneena kelloa ja alkaa pitää sormia korvissa. Hän sanoo, että vieressämme oleva kello lyö hetkellä minä hyvänsä puolen lyönnit. Kun vipuvarsien näkee liikkuvan ja moukarin heilahtavan pitäisi vielä olla aikaa suojata korvat. Mutta kun prosessi alkaa, se tuntuu kestävän vain sekunnin ja ainakin tämän kirjoittajalla korvien tukkiminen oli sekunnin kymmenyksistä kiinni. Aivot vähän kiepsahtivat ja Turku sai tietää, että kello on 14:30.

Varoitus! Melu tässä tilassa ylittää hevikeikan eturivin.

Aivojen asettumista odotellessa voisi aikakelloista vielä sanoa pari sanaa.

Aikakelloja on kaksi, pieni ja suuri, ja ne painavat yhteensä vajaat 2000 kiloa. Kaikki hiemankaan varttuneemmat suomalaiset muistavat Yleisradion legendaariset sanat ”Turun Tuomiokirkon kellot lyövät kaksitoista” ja niitä seuraavan kumahtelun, jonka myötä koteihin levisi (nyt jo nostalgiaa tihkuva) ajattoman rauhallinen tunnelma.

Ensimmäisen kerran kelloja soitettiin radiossa kaikkea muuta kuin rauhan merkeissä 19.6.1944. Kannas oli murtunut ja Viipurista vetäydyttiin. Pari viikkoa myöhemmin heinäkuussa radiovastaanottimista rohisi kautta maan wagnerilaisen dramaattinen rukousvetoomus, jossa presidentin puoliso Gerda Ryti liitti Tuomiokirkon lyönnit ja Suomen kohtalon toisiinsa.

Nykyistä edeltävä ääninauha kellojen soitosta oli vuodelta 1965. Vuonna 2006 haluttiin uusi nauhoitus. Routi kertoo, että homma osoittautui haastavaksi, koska kaupungin taustamelu oli käynyt niin suureksi. Piti odottaa sopivaa säätilaa, sulkea monta korttelia liikenteeltä kirkon ympäriltä ja toimia keskellä yötä, jotta hyväksyttävän häiriötön saundi saatiin purkkiin.

Kansa kommentoi hanakasti uutta äänitystä. Se kuulostaa kuulemma terävältä ja kiireiseltä, siinä missä entinen oli ollut juhlallinen ja rauhallinen. Jollain mystisellä tavalla kiireen aikakausi on vaikuttanut kirkonkelloihinkin...

Yle kokosi ihmisten muistoja keskipäivän lyönneistä. Joillekin kellot liittyvät hyvin konkreettisiin muistoihin, mutta useimmille ne olivat ylipäätään turvallisen ja lämpimän tunnelman airut. Tämän nimettömän kirjoittajan kommentti on jotenkin kuvaava: ”Tuntuu, ettei niitä [kellonlyöntejä] voi sen tarkemmin selittää, eikä muistojakaan tarkemmin eritellä. Ne vain ovat oleellinen osa elämää, ja ennen kaikkea rauhallista, ihmisen kokoista elämää.”

Keisari saa krediittia - jostain hyvästä.

Tämä toinen nimetön on myös aika hyvä: ”Aikanaan väkevien juomien myynnin sai aloittaa maamme ravintoloissa puolelta päivin. Lounaan syönti pitikin ajoittaa niin, että kahviin ja konjakkiin päästiin juuri kello 12. Olikin tapana sanoa, että Turun tuomiokirkon kello julistaa konjakinmyynnin maassamme alkaneeksi. Kellojen kaikuessa ravintolan radiosta tarjoilija jo tulikin ennalta tilattujen kahvien ja konjakkien kanssa.”

Kirjoittaja vielä huokaa, että nykyäänhän ei konjakki kuulu arkipäivän lounaskäytäntöön eikä Turun tuomiokirkon kelloja kuunnella ravintoloissa.

Enemmän muistoja Tuomiokirkon kellojen kajahtelusta löytyy täältä:
http://blogit.yleradio1.yle.fi/kirkonkellot/muistojajatarinoita
Se mikä nousee, sen on myös laskeuduttava. Näin myös retkueemme, jonka paluumatka käy osin reittiä sakariston ullakolle ja itse sakaristoon.

Empiren selvälinjaisia hirsireittejä...

Ja keskiaikaista spiraalia.

Turun Tuomiokirkon torni vahvisti jälleen havainnon, jonka olen muodostanut kapuamieni helsinkiläistornien (etenkin Rautatieasema, Kansallismuseo ja Suomenlinnan kirkko) perusteella. Tornit ovat rakennusten perifeerisimpiä osia, joissa ei käy edes talon oma väki muutamia poikkeusyksilöitä lukuun ottamatta. Ne ovat pölyisiä ja koleita loukkoja muuten keskuslämmitetyissä ja vahatun puhtaissa rakennuksissa. Ne edustavat jopa kellareita vahvemmin toiseutta ja tuonpuolisuutta. Ja silti, paradoksaalisesti, ne ovat kaupunkikuvan kaikkein näkyvimpiä osia, maamerkkejä, jokaisen kaupunkilaisen päivittäistuttuja.

Tornit luovat yhden rakennuksen muodostamassa pienessä keskus-periferia-järjestelmässä vahvan perifeerisen polariteettinavan, jonka vastapoolina on rakennusten vilkkaasti käytetyt sydänosat. Tornien voi nähdä symboloivan terveen periferian ylevää ja uljasta luonnetta. Tornillinen rakennus on sävähdyttävä, mieltä kiihottava, tarumainen. Tornien purkaminen osoittaa pikkusieluisuuden lakmuspaperin lahjomattomuudella, siinä missä jo pelkkä tornien katselu on omiaan esittelemään mielelle sen avaruuden kaltaisen luonteen.

Sinitaivas syvällisen myönteisine efekteineen on palkkio torneihin päin kuikuilusta.

Tuomiokirkkoon liittyvänä jälkikirjoituksena käynee ote Suomen piispain kronikasta. 1500-luvulla elänyt ja aikanaan Turun tuomiokirkkoon haudattu Paavali Juusten dokumentoi kuvauksessaan "Tanskalaiset merisissit ryöstämässä Turkua" eräitä tuomiokirkon onnettomia päiviä.

"Vuonna 1509, elokuun 2 päivänä, joka silloin oli torstai, ja seuraavana perjantaina, kello 12:n aikaan yöllä, kun ihmiset olivat vaipuneina sikeimpään uneen eivätkä aavistaneet mitään pahaa, Hannu kuninkaan sotajoukko äkkiä ja odottamatta hyökkäsi salaa Turun kaupunkiin. Kohottaen hirveän huudon, rumpujen kauheasti päristessä ja torvien toitottaessa, he vihollisen tapaan ryöstivät kaupungin, surmaten ja teurastaen, säällittävällä ja julmalla tavalla tapettuaan ensin etevimmät kansalaiset. Samalla he myös ryöstivät tuomiokirkosta kallisarvoisen piispanhiipan ja paimensauvan sekä muita kallisarvoisia esineitä ja useimmat kalleudet, kuten parhaimmat kirjat, kupari-, tina-, rauta- ja muut irtoesineet; ja veivät mukanaan kaupungin varat sekä ottivat mukaansa Kööpenhaminaan monta kansalaista vankeina. Tämän sotajoukon johtaja ja ylin päällikkö oli muudan rosvo Otto Ruud, vääryyden poika, joka jäi Turkuun seuraavaan tiistaihin asti ryöstäen kaupungin kaiken omaisuuden ja vieden sen laivoihin yhdessä kirkon kalllisarvoisten aarteiden kanssa, mistä myöhemmin turhaan tehtiin valituksia. Mutta tämän ryöstön, tämän verilöylyn ja tanskalaisten julmuuden, joka väärin tehtiin suomalaisia kohtaan, on kaikkivaltias Jumala kostava, joka on koko maailman oikeamielinen tuomari ja kaikelta elolliselta vaatii heidän verensä."