Luonnon ja ihmisluonnon leikkauspinnassa: Sulkavan linnavuori

Vanhan metsän virkistystä ja kaukonäkymien mielenylennystä kaihoavan matkalaisen ei milloinkaan pidä ohittaa linnavuorta. Mutta ne voivat tarjota muutakin.

Luonnosta innoittumisen kohteina maamme linnavuoret seisovat päätä pidempinä muuta ympäristöään. Selityksenä on voimaperäisen metsänkäsittelyn kaikkialle-levittäytyneisyys, jonka jokainen valtakuntaa summittaisesti havainnoinut on omin silmin huomannut, mutta eittämättä myös mäkilinnojen kulttuurintuntu.

On nähtyä, että lähes poikkeuksetta linnojen jäljellä olevat rakenteet ovat fyysisesti vähäisiä; lähinnä sammaloituneita vallituksia, kylmämuurattujen latomusten jämiä. Silti arvoituksellinen arvokkuus tuntuu iskostuneen itse kallioon. On kuin perimyslinja menneisyyteen aukeaisi, kun tietää seisovansa kummulla, joka on ollut merkittävä kaukaiselle esi-isälle - mikä hän sitten olikaan nimeltään ja arvoltaan.

Syvimmin puhuttelee silti muinaislinnojen käyttötarkoituksen yleisinhimillinen motiivi. Emme tarkoita nyt taistelua - vaikkakin oikeutetusta ja kunniakkaasta puolustautumisesta olisi ollut kyse - vaan suojan kaipuuta.

Ihmislajin itsetuhoisuus kollektiivisella tasolla kummunnee vastuuttomuudesta, avuttomuudesta ja itsekkyydestä, mutta kuitenkin käytännössä jokainen on halukas pelastamaan itsensä ja läheisensä. Tämä ominaisuus oli jo niissä apinaolennoissa, jotka ilmastonmuutoksen vuoksi joutuivat laskeutumaan puuelämästä ja aloittamaan uudessa ympäristössä viisauden ja näppäryyden kehittämisen. Niin vähäistä hyönteistä tai alkueläintä ei ole, etteikö sen luontaisena haluna olisi kärsimyksen välttäminen ja elämänsä vaaliminen. Voimme pitää tavoitetta universaalina. Jos jokin eliö olisi toiminut sitä vastaan, olisi se joka tapauksessa pedannut oman tuhonsa ja jäänyt evoluution roskakoriin.

Seisomalla linnavuorella tunnemme seisovamme paikalla, jollaisen itse elämä meille tarkoitti. Tämä on linnavuorilumon perusta. Sen rinnalla esimerkiksi heimovietti ja kansallisromanttisuus on pintaväreilyä, jos kohta ei sekään merkityksetöntä.

Syksy oli koittanut, kun osuimme Sulkavan linnavuorelle Etelä-Savon järvimaisemiin. Enonveden Pisamalahtea kaitseva vuori osoittautui lajissaan merkkikohteeksi.

Vuori alkoi hahmottua harmaana muurina kuusikosta.

Jyrkkä, kivinen ja pitkä rinne olisi hyvin haastava ilman portaita.

Mesta on juureva.

Vallituksen jäänne on poikkeuksellisen näkyvä. Kiviperustan päällä kohosi ammoin hirsivarustus.

Muurin pituus on noin 120 metriä ja se on paikoin kolme metriä korkea.

Sivustan vartioasemia suojaa monen metrin pystysuora jyrkänne.

Se mikä nyt on ikimetsää oli kerran varuskenttää. Vuorella tiedetään olleen ainakin 14 heittokivikasaa.

Äkkiä avautuu maisema.

Täältä on voinut hallita katseella laajoja maisemia ja olla samalla itse vetäytyneenä suojaan. Tämä on ominaisuus, joka kognitiivisessa uskontotieteessä on osoitettu erääksi paratiisin yleismaailmalliseksi tunnusmerkiksi.

Järvi on noin 55 metriä alempana. Äkkijyrkissä seinämissä on, niin kerrotaan, useampi onkalo.

Maasto jatkuu kumpuisena. Jos Hämeen linnavuorten on otaksuttu viestineen toinen toisilleen merkkitulin, onnistuisi se täälläkin.

Pihlajanmarjoissa on kymmenkertaisesti c-vitamiinia mustikkaan verrattuna. Pitkälle syksyyn ja talveenkin säilyvänä marjana näiden arvo keripukin torjujana on varmasti tiedostettu linnavuorelaisten rautakauteen tai keskiaikaan ajoittuvassa porukassa.

Hetki on kokonaistaideteos.

Kyltti jonka kutsuun kannattaa tarttua.

Linnavuorilla retkeiltiin ja niiden olemusta analysoitiin myös viime vuonna:

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2013/08/kun-turvauduttiin-makiin-pieni.html

Joulukuussa 2011 vierailimme Vartiokylän linnavuorella, jonka rahapulainen valtio on pannut nyt myyntiin 260 000 eurolla:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2011/12/vartiokylan-linnavuori-helsingin-vanhin.html

Sulhasella on menneisyytensä - erään stadilaisluodon tarina

Syksyä läpättää Morsiamen tervaleppä. Taustalla Sulhanen ja Lapinniemi.

Tiedätkö, eräs ajattelija on sanonut, että jokainen, joka ei halua tietää, mitä on ja on ollut kymmenen kilometrin säteellä hänen kodistaan, on perimmältään sivistymätön ihminen, sanon ääneen. - Maarit Verronen romaanissa Luolavuodet (1998)

Jos kaupungin katukivet, puistolehmukset, seinät, kujat, metsiköt, sillat ja patsaat osaisivat puhua, olisivat ne todistajia, jotka saisivat meidät huokailemaan, nauramaan, voihkimaan, itkemään, hykertymään ja hiljenemään. Jokainen neliömetri fyysistä todellisuutta on tarinapankki, mutta usein korviltamme lukittu. Sinnikkäitä, tuntevia ja uteliaita mykät paikat kuitenkin palkitsevat, joskus runsaskätisestikin.

Näin kävi kirjailija Maarit Verroselle, joka 18 vuotta sitten spottasi Länsiväylän syrjällä pari vähäistä nysää. Nämä olivat luodot Morsian ja Sulhanen. Matalalla vesialueella vaatimattomina nökkivien saarien historiaa ei oltu koskaan kirjoitettu, se oli palasina hiljaisuudessa ja unohduksessa. Jokin rakastutti Verrosen noihin saariin. Siinäkin määrin, että hän koki ne - varsinkin Sulhasen - täydelliseksi mikrovaltion sijainniksi.

Nähdä jokin paikka ikiomana valtakuntana, se on asia joka ollakseen aitoa velvoittaa valitun paikan suureen tuntemukseen. Niin istui ihminen arkistoon, kaivoi ja penkoi, selasi vuosikymmenenkin edestä tiettyä sanomalehteä, jos mahdollisuus oli tiedonkipinään, joka voisi valaista intohimon hämärää kohdetta. Ja löytyi myös toisia ihmisiä, jotka puhuivat paikoista osana omaa historiaansa. Palaset kokoontuuvat, kuva kirkastui. Syntyi kirja Sulhanen - Lapinniemen viimeinen saari, joka ilmestyi omakustanteena kuluvana syksynä.

Lokakuinen päivä oli koleanharmaa ja tuulinen, kun vierailimme tarinan näyttämöllä. Itse tarinan voi lukea kuvaretken jälkeen.

Lähestyminen Sulhasta ja Morsianta on alkanut. Futuristisen rakennuksen seinä "elää" visuaalisesti ja aiheuttaa kulkijassa lievää pyörrytystä. Tällä tontilla sijaitsi aiemmin Lepakkoluola, joka sitä ennen tunnettiin Liekkhotellina.

Sulhanen ja Morsian saivat ensi kertaa nimensä karttaan 1869. Morsian näkyy suoraan edessä, Länsiväylän laitaan kiinni pengerrettynä, Sulhanen on siitä oikealla, yhä veden ympäröimänä ehtana saarena. Allekirjoittanut muistaa hämärästi sillä olleen puutalon ja absurdin uutisotsikon "Pelastuslaitos poltti Sulhasen puutalon" (HS 5.11.1997), joka toi mieleen dystopiaromaanin Fahrenheit 451.

Lapinniemen tienoo on pitkään ollut tunnettu irtolaisleireistään. Sen elämää tallensi takavuosikymmeninä pultsarin ja kansatieteilijän roolit saumattomasti yhteenkietonut Johan K. Harju, jonka aineistosta tuli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston kätketty helmi. Leiriperinne näyttää jatkuvan Lapinlahden sairaalan metsikössä.

Katsahdus Lapinniemen suuntaan voi suoda harmonisen maisemakokonaisuuden, kunhan vinkkeli on visusti rajattu.

Suuri merikäärme lilluu paikalla, jonne läheinen hiilivoimala laskee tunnelia pitkin lauhdevetensä. Myyttisen matelijan takana on Sulhanen, jossa pilkottaa yhä rakennuksia.

Morsiamen kohtalo oli kovempi: manner kuroi itsensä siihen kiinni eikä päästänyt enää irti.

Morsiamen palveluvarustuksena on puistonpenkki, joka ei salli makuuasentoa.

Maisema penkiltä Salmisaaren suuntaan.

Joku on rajannut riu'uilla reviirin Morsiamen sisäosiin.

Leiri on pantu siististi talviteloille. Suurkaupunkien irtolaisten klassikkovaunu, ostoskärry, on sekin lukittu ketjulla ja munalukolla.

Morsiamen vesihuollosta vastannut kaivo on muisto vain. Syreenipensaat kuuluvat runsaina voittajiin; kukinta-aikaan saaren lumovoiman täytyy olla huomattava.

Morsiamen satama taustallaan Hietsun kalmisto.

Saunapadassa on merkillinen reikä.

Morsiamen länsirantaa on tuntemattomasta syystä jatkettu kivimurskalla.

Jääkausi silotti luodon pohjoispuolen.

Oppaamme Maarit Verronen Morsiamella taustallaan Sulhanen.

Ja nyt pähkinänkuoressa Sulhasen tarina.

Helsingin kaupunki vuokrasi Lapinlahden pienen saarikaksikon 1908 huutokaupalla. Sulhasen sai kauppias Lindström ja Morsiamen vahtimestari Erflund. Molemmille luodoille nousi talo, ainakin Sulhaselle jo ilmeisesti 1909. Seutu oli luonnonkaunista ja rauhallista. Alkuilon jälkeen näkymät synkkenivät pian: kaupunki julkisti kaavailunsa rakentaa suursatama aivan saarten viereen, Hietsun nokkaan. Suunnitelma oli elossa pitkään ja ehkä sen vuoksi Sulhasen huvila alkoi vaihtaa tiuhaan omistajaa: kauppaista seurasi kauppias, ja tätä kauppias ja vielä kerran kauppias. Läheisen mielisairaalan apulaisylilääkärikin kokeili saarielämää.

Tuli kieltolaki ja pirtu, seutu alkoi olla levotonta. Nyt Sulhasen talon hankki leskinainen, joka oli tuttavineen mukana salakuljetusbisneksissä. Trokareihin kuuluvat veljekset jatkoivat saaren isännöintiä sokeutuvan lesken lähtiessä köyhäinhuollon huomaan. Nopeat veneet liikkuivat, taskulamput välkähtelivät, hiljaisina hehkuivat tupakat öisessä rantalepikossa. Yhdellä Sulhasen veljeksistä tosin oli tervehenkinen ura urheilijana: Albert Moll oli suomenmestaruusmitalisti ainakin nyrkkeilyssä ja melonnassa.

Kieltolaki loppui aikanaan. Tuli uusi asukas, omana aikanaan tunnettu valokuvaaja Emil Rundman. Hän oli kuvannut muun muassa Topeliuksen hautajaiset 1898 ja pääkaupungin muuttuvia kasvoja. Jatkosodan aikana hän kuoli sydänkohtaukseen saarellaan. Kun veli ja veljenpoika tyhjensivät soutuveneellä huvilan, päättivät he hankkiutua eräästä raskaasta lastista heittämällä sen mereen; mitäpä valokuvalevyistä, kuvaajavainaan elämäntyöstä ja historiallisesta aarteistosta, kun haalia saattoi tinakattilaa, lapiota ja kalossia.

Asukkaaksi tuli muuan suutari, sitten leskirouva Lavansaarelta ja hänen peräänsä leskirouva Vallillasta. Jälkimmäisen vuokralaisina nähtiin autonkuljettaja perheensä ja sähkömiehenä työskennelleen kasvattiveljensä kera. Näiden jälkeen talon osti ja siihen asettui eräs merimies perheineen. Kohta nurkkiin pakkautui sukulaisperhe suoraan Uralilta. He olivat loikanneet 1930-luvulla rakentamaan ihannevaltiotaan. Kuin ihmeen kautta he olivat selvinneet hengissä Isä Aurinkoisen vastaanotosta - jos kohta vankeutta maistoivat - ja onnistuivat jopa pääsemään takaisin kotimaahansa.

Taas aika kului. Lähti merimies, lähtivät pettyneet utopistit. Tilalle asettui evakkoperhe Karjalasta. Mies hakeutui vaihdemieheksi rautateille, vaimo hoiti saarella alkuun lampaita ja perunamaata mutta pääsi pian duuniin Otavan kirjapainoon. Näin vieri 11 vuotta. Soudettiin, kannettiin klapeja ja laskiämpäreitä, arvailtiin jäiden kuntoa. Sen jälkeen nähtiin monia hyyryläisiä, kunnes rantautui muun pariskunta, joka olisi viipyvä luodolla 22 vuotta. Hautausmaan, mielisairaalan, alkoholistiyömajan, voimalaitoksen ja moottoritien saartamaa paikkaa pidettiin tietämättömissä piireissä perin synkkänä, mutta pariskunnan Oulusta tulevalle lapsenlapselle paikka oli onnella täytetty mummola, ikävöity kesäinen paratiisi.

Tilapäinen oli sekin idylli. Tultaessa 1980-luvulle Helsinki nosti rajusti saaren vuokraa. Talon omistaja - vaihdemiehen tytär - antautui laskujen edessä ja antoi kaupungin lunastaa silmäteränsä. Viimeiseksi jäänyt vuokralainen lähti vappuna 1989. Talosta oli tullut virallisesti autio. Nyt se asutettiin nimettömien nukkavierujen miesten toimesta.

Perifeerinen voima, jota oli yritetty suitsia, oli entistä hallitsemattomampi, kenties riekkuikin. Vuonna 1997 kaupungin kärsivällisyys oli lopussa. Se antoi Sulhasen huvilan - jonka nähneet voivat muistaa sen suhteettoman suurena saaren kokoon nähden - palokunnalle. Kuin kissa saalillaan leikki brankkarien laitos. Marraskuun 4. päivän harmaudessa Länsiväylän liikenne tökki, kun autoilijat ihmettelivät liekeissä loimottavaa punaista talovanhusta ja pelastusaluksia sen ympärillä.

Uhrivalkealta säästyi pari talousrakennusta. Tarinan viimeistä lukua ei ole kirjoitettu, Sulhasen asuttaminen - se on ilmeistä - jatkuu tänäkin päivänä. Olkoon tämä pieni kirjoitus kunnianosoitus kaikille Stadin saaristolaiselämän menneille, nykyisille ja tuleville edustajille. Ja mitä tulee Sulhaseen, se osoittaa - kronikoitsijana toimineen kirjailijan sanoin - kuinka pienessä voi olla suuri, kuinka siihen voi kietoutua paitsi yhden kaupungin kasvukertomus, myös koko maan ja maailmankin.

Sulhanen 1969 (kuva Eeva ja Simo Rista).

Kirja Sulhasen tarinasta löytyy alan putiikeista:

http://www.suomalainen.com/tietokirjat/historia-muistelmat-sotatalous/sulhanen-sku-p9789522869326

Verrosesta lisää päivän (13.10.2014) Hesarin Ihmiset-osastolla.

Saaristolaiselämäntapaan oleellisesti liittyvää kelirikkoa havainnollistimme keväällä 2013:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2013/04/melkein-vetten-paalla-kavelya-kevainen.html

Ollinkiveltä Lönnrotinpetäjälle: nostalgiasta ja luonnonmuistomerkeistä

Ollinkivi on suomalaisen luonnonsuojelun lähtölaukaus. Se on ensimmäinen vuonna 1923 voimaan astuneen luonnonsuojelulain nojalla rauhoitettu kohde, varjeltu luonnomuistomerkki n:o 1.

Allekirjoittaneen alakoulussa, Vartiokylän ala-asteella, oli eräs mesmeroiva kohde. Samanlainen on ollut varmaan kaikissa vanhoissa kouluissa: luonnontieteellinen kokoelma. Se oli tyylikkäässä täyspuurakenteisessa lasiovikaapissa ja sijaitsi pienessä huoneessa, joka palveli myös aika ajoin esitettävien valistuselokuvien katselupaikkana. Elokuvanäytäntöjen yhteydessä ja aikana eräidenkin pikkukoululaisten huomiota vetivät täytetyt linnut ja pikkunisäkkäät, luut, kivinäytteet, kävyt, spriissä lasipurkkiin säilötty kyy ja perhoskokoelma, jonka yksilöt olivat vuosikymmenien haalistamia. Jälkikäteen ajateltuna juuri tuossa huoneessa oli koko koulun kiehtovin tunnelma. Jos johonkin koulussa palaisi, niin siihen huoneeseen.

Edellisessä havainnollistimme nostalgian häivähdystä. Nostalgia-sana juontaa juurensa vanhan kreikan sanoista nostos, kotiinpaluu, ja algos, tuska. Suloisenkatkera on nostalgian maku, sillä se kohdistuu menneeseen, joka rationaalisella tasolla tiedetään iäksi menetetyksi. Nostalgia on eksistentiaalista kaihoa, eräänlaista koti-ikävää. Tuntemattomaan tulevaisuuteen syöksyvälle, ohjuksen nokassa vilustuneelle, nostalgia tarjoaa still-napin, tunnun hallitusta maailmasta. Sen tunnun tarvetta voidaan pitää modernin ihmisen kohdalla mitä oikeutetuimpana ja ymmärrettävimpänä.

Jotain saman suuntaista lienee tarkoittanut Eino Leino todetessaan: "Me emme elä vain nykyisyydessä. Menneisyys kaikkine muistoineen, tapauksineen ja kokemuksineen elää meissä. Usein voi sattua, että juuri entisyys on voimakkaampi kuin nykyisyys."

Nostalgian himmeässä hehkussa on lämpimämpää kuin sen ulkopuolella. Siinä voi hetkisen lepäillä, elpyä ennen kuin palaa uusin voimin vastaamaan nykyhetken kalseisiin haasteisiin. Kuin oopiumiutu voi nostalgia kutsua katoamaan itseensä; sen nauttimisessa on tunnettava rajansa. Taiten nostalgiaa annosteleva voi saada siitä juuret ja siivet; kykyä läpäistä katseella aikakerrostumia ja asettaa samalla nykytodellisuus röngteniin. Tradition viisaudet avautuvat nostalgian kokemuksessa, mutta erheet ovat lempeän hunnunkin läpi yhä erheitä, toisin sanoen opetuksia.

Palatakaamme kohden konkretiaa: toinen esimerkki nostalgisesta kohteesta kansakoulun kokoelmanurkkauksen lisäksi voi olla luonnonmuistomerkit.

Luonnonmuistomerkit ovat edelleen olemassa - niin kuin ovat olleet "aina". Niissä - olivatpa ne komeita puuvanhuksia, siirtolohkareita ja hiidenkirnuja - on katoamattomuuden tuntu. Se on illuusio, tietenkin, mutta ylisukupolvisuus on aitoa. Jokin on ollut ennen meitä ja on jäävä meidän jälkeen - ja juuri nyt saamme olla sen edessä. Saatamme jopa sanoa "suojeluksessa", sillä niin selittämättömästi tuntuu. Pienet huolet sulavat sellaisessa läsnäolossa kuin räntähiutaleet suojasäässä: ne katoavat ajan syvänteisiin.

Luonnonmuistomerkit ovat suuren yleisön huomiokeilan ulkopuolella, ovat olleet jo pitkään. Siinäkin mielessä niiden olemus on nostalginen. Patinoitunut on itse luonnonmuistomerkin käsite, samoin käytännöt kohteiden ympärillä. Niitä tuskin enää pahemmin perustetaan tai merkitään opaskarttoihin. Kiireen ja valtaväylien kohinasta niiden luokse pysähdytään entistä harvemmin. Laajamittaisen ulkomaanmatkailun nostettua raa'alla impulssitulvallaan kansalaisen toleranssia, ei niitä mielletä edes kovin kummoisiksi. Hätähousuilu, sivistymättömyys ja turtumus ovat tekijöitä, jotka edesauttavat luonnonmuistomerkin ohittamista.

Luonnonmuistomerkkejä on lähes käsittämättömän paljon. Niitä on pitkin maata arviolta 3500. Tarkkaa lukua ei ole tiedossa, sillä luonnonmuistomerkeistä ei ole keskitettyä rekisteriä, vaan tiedot kohteista ovat hajallaan kuntien arkistoissa. Tämä lisää luonnonmuistomerkin tenhoa piileksivyyden ja haaveksivuuden sävyin. Luonnonmuistomerkin kohtaaminen on usein yllätys. Ihminen harvoin tuntee edes kotikuntansa kohteita kattavasti - saati sitten muun maan. Pensaikoissa, peltoperillä, hiljaisilla kunnailla menneisyyden jättiläiset elävät. Mutta usein myös keskemmällä meitä kuin arvaisimmekaan.

Jalkaudumme nyt maastoon ja kahdelle luonnonmuistomerkille. Toisessa niissä luonto edustaa tuomaria, toisessa runotarta.

OLLINKIVI

Ruoveden Siikakankaalla sijaitseva Ollinkivi on nykyisin syrjässä kaikesta, mutta ennen vuotta 1934 se oli suhteellisen keskeisellä paikalla: Keski-Suomea halkovan Vaasantien varrella. Kyseinen Siikakankaan ja Kallenaution kestikievarin välinen osuus tunnettiin Pahana Virstana. Ollinkivi lukeutui sen pelottavuuksiin. Tosin ei Ollinkiveä maalleen kuuliaisen pitänyt pelätä, mutta maanpetturin se oli valmis murskaamaan vyörymällä päälle.

Sumutarinoissaan (1896) Zachris Topelius kirjoitti: "Kerran - Jumala suokoon sen päivän viipyvän tuhansia vuosia - on maansa kavaltaja matkustava ylpeästi siitä ohitse. Silloin vuori on vapiseva, silloin harmaakivimöhkäle on irtautuva ja raskaana kuin omatunto syöksyvä musertamaan kavaltajan."

Omatunto! Sitä Ollinkivi edusti ulkoisessa. Se alla oli tutkailtava itseään, mutta liian pahaksi ei kukaan joutunut itseään tuntemaan, sillä kivi pysyi kuin pysyikin rauhallisesti sijoillaan.

Ollinkiven edessä kulkevalla Vaasantiellä on ollut kuumottavat paikat. "Pahalla virstalla" on ollut neljäkymmentä ylä- ja alamäkeä, joista kaksi niin tiukkoja mutkineen, että "luonto olisi tuskin voinut keksiä houkuttelevampia vaunujen kaatumapaikkoja". Jos niistä selvittiin, oli odottamassa myös Ryövärinkuoppa mahdollisine kelmeineen.

Kivi innostaa retkikuntaa.

Uskaliasta on patsastella Ollinkiven katveessa? Ties kuinka syvästi luonto ihmismieltä lukee...

LÖNNROTINPETÄJÄ

Seuraava kohteemme on Kiteen Kesälahdella, tarkemmin Hummovaaralla. Ollessaan ensimmäisellä runonkeruumatkallaan 1828 Elias Lönnrot kohtasi samaisella "Humuvaaralla" suuren runonlaulajan, Juhana Kainulaisen. Miehet istuivat vanhan kulttihongan juurelle, pakisivat ja naukkailivat. Aiemmat sukupolvet olivat ripustaneet petäjään karhunkalloja, mutta nyt puu olisi palveleva laulupuuna. Temppelimäisenä se tarjosi Kainulaiselle rohkeutta ja inspiraatiota. Sen läsnäolossa hänen oli hyvä ja sovelias esittää väkevimpiäkin loitsuja. Ja niin hän teki.

Vierähti päivä, tummeni ilta ja lensi vielä päivä toinenkin - ja tuon tuosta puhkesi lauluun Kainulainen, lyhytkasvuinen petäjänjuurelainen. Yhteensä herkän tiedemiehen nopea sulkakynä tallensi puolensataa runoa. Mukana oli eeppisiä jaksoja ja katkelmia Sampo-runoista ja kultaneidon taonnasta, mutta niitäkin iskevämpi oli Lemminkäisen virsi. Sen pohjalta hahmottui Kalevalaan yksi sen pääsankareista. Lönnrot piti Kainulaisen kohtaamista ensimmäisen keruuretkensä merkittävimpänä kokemuksena. Mänty on varmasti palannut hänen mieleensä monet kerrat Lemminkäisen osuuksia Kalevalaan sovittaessa.

Kalevalan ensipainoksesta tulee ensi vuonna 180 vuotta. Niin eepoksen kerääjä kuin runonlaulajat ovat tomuna. Mutta Hummovaaran petäjä ei ole moksiskaan. Se vain jatkaa keväiden, kesien, syksyjen ja talvien todistamista; on ikivihanta havujaan syvemmin. Se on yksi niitä paikkoja maailmassa, missä luonnon ja kulttuurin rajat häilentyvät, kunnes niitä on vaikea nähdä.

Pienellä kummulla on suuri puu.

Oksisto on oma universuminsa.

Jos kaarna osaisi puhua kaikesta näkemästään.

Tietty hartaus valtaa kävijän lähes väistämättä.

Jäähyväissilmäys Lönnrotinpetäjään.

Hieman samoissa tunnelmissa vierailtiin tammikuussa Näsinkivellä:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2014/01/stemu-kohdallaan-nasinkivi.html

Ihmeellinen Keisarinmänty tavattiin jo 2008:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2008/08/keisarinmnty-esoteerisen-maantieteen.html

Rotkon ylevässä salissa

Sitä ei hämmästyisi, jos tämän paikan suulla lukisi "Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää".

Ikivanha kallioperämme on säyseäpiirteistä, pinnaltaan usein jopa siloisaa. Se on luotettavuuden ilmeinen perikuva. Se ei järky eikä jyrise vaan pitelee meitä vaarinkämmenellään vakaammin kuin mikään muu ilmiömaailmassa tuntemamme. Pohjolan kalliopinnan selkeys, kovuus ja kiinteys ovat omaa luokkaansa; vätykseltä ellei humpuukimaakarilta vaikuttaa etelänmaiden hapero kallioperä, jota pystyy jopa saappaalla möyhimään.

Kalliolaet ovat lämmön ja päivän valtapaikkoja. Ne ovat kutsuvia; somia retkeläisen istahtaa ja auvoonsa torkahtaakin. Paljon puhuvasti on suurin päiväperhosemme, valon ja auringon jumala Apollonin mukaan nimetty, nimenomaan kalliomaastojen asukki, avaran vuoren valkea liina.

Vaan on kalliomailla toisetkin kasvot: synkeät, kurttuiset ja uhkaavat sellaiset. Väkevimmillään kalliomaan vasen puoli näyttäytyy rotkojen muodossa.

Kun jokin niin julmetun mahtava kuin peruskallio on ärtynyt irveeseen, säväyttää maisema leijonan karjaisun lailla. On kuin koko tienoo siitä vaikenisi ja kyyristyisi. Kuitenkin perustyyni kalliomme näyttää hurjistunutta rotkohahmoaan vain harvoissa paikoissa. Ennen sellaiset paikat tavattiin kiertää kaukaa. "Hiitolassa, kaukana autioiden vuorten välissä, asui julma Hiisi. Koko hänen sukunsa oli häijyjä noitia, hän oli kipujen ja kauhistuksen haltija", kertoi Topelius rotkojen asujamistosta, toisin sanoen rotkojen aluehengestä.

Jos tunnelmallisesti rotkoissa ylisen piiri tuntuu yltävän aliseen, ovat rotkot myös pienilmastollisesti luonnon kellareita. Kasvillisuus kielii tästä kun se usein vaihettuu rotkon ylälaitojen paahdeympäristölajistosta - ahojen värikylläisimmistä kukkijoista - tihkupintoja, viileyttä ja varjoja suosivien saniaisten muinaiseen ja hämyisään klaaniin. Rotkossa moni pohjoinen kasvilaji pystyy asettumaan päälevinnäisyysaluettaan etelämmäksi. Samoin moni vaatelias eteläinen laji selviää päälevinnäisyysaluettaan pohjoisemmassa, jos rotko - jossa pakkasherrankin on käyttäydyttävä nöyremmin - on ottanut sen huomaansa.

Rotkon äärellä hiljentyvä voi tuntea niiden luotaan-työntävyyden ja puoleensa-kutsuvuuden muodostaman vastakohtaisuuden, jännitteen. Sisäisen palon vallassa hän kiertää äkkijyrkkiä laitoja, katse hakien tietä rotkon portille. Vielä astuessaan sisään hän saattaa pöyhistää rintaansa ja rohkaista itseään ihmisen, vieläpä modernin keekoilijan, kaikkivoipuudella. Mutta ollessaan kalliohaudan pohjalla, lukemattomien huterasti kiinnittyneiden kivitonnien varjossa, hybris pyyhkiytyy pois eikä hän voi välttyä ylevän kokemukselta: ihminen on kuin onkin pieni luonnon keskellä, joka voisi tuosta vain murskata hänet. Sarastaa nöyryys ja samalla hiljainen voima ja hehku.

Eräänä kuluneen suven päivänä kuljimme Tuomo Kesäläisen kanssa kahteen mahtavaan rotkoon. Herra Kesäläinen on omistautunut niille. Hän on viime vuosien aikana käynyt puolessa tuhannessa maamme rotkossa. Niistä 150 hän esittelee tarkemmin uudessa uljasasuisessa tiiliskivessä Suomen rotkot (Salakirjat, 2014). Ohessa jokunen kuva retkeltämme kamaran katvekohtiin Itä-Uudellamaalla ja Päijät-Hämeessä.

Mäyrämäen rotkoa lähestymässä. Artjärven ja Lapinjärven rajamailla sijaitseva rotko on kokoisekseen hämmästyttävän vähän tunnettu.

Rotkon suuaukko on jo lähellä.

Tuima isäntä. Näin luonnehti Kesäläinen rotkon seinämän antropomorfista kalliomuotoa.

Vielä yksi empii rotkon suulla.

Voiko tästä mennä edemmäksi? Ehkä kuva saa riittää.

Rotkon yläreunalta pudotetaan mittanauha kuiluun: 20 metriä ylittyy.

Itään avautuu näkymä kauas yli metsien. Rotkon toisen reunan päälle päästäkseen pitäisi olla lintu. Kallio on rapakivipitoista ja rotko on syntynyt repeämällä mahdollisesti muinaisen maanjäristyksen voimasta.

Nyt ollaan Tiirismaalla Hollolassa.

Pirunpesäksi ovat tämän kauhistuttavan kauniin loukon nimenneet. Paikka oli suhteellisen maineikas matkailunähtävyys 1800-luvulla.

Rotko alkaa laakena kvartsiittilohkareikkona.

 Reunamat ovat 5-20 metriä korkeat. Ja kyllä, siellä jossakin on päivä ja aurinko.

Kapenevaan ja kylmenevään hautaan on laskeuduttava parimetrisen kynnyksen kautta.

Paikallinen jääjärvi murtautui viime jääkauden loppuvaiheessa tätä reittiä Baltian jääjärveen. Suunnaton vuoksi puhdisti murroslinjan irtoaineksesta. Tämä on tyypillinen syntytapa Suomen rotkoille. Jääkausiteoria on suhteellisen löydös uusi tieteelle. Tutkijapiireissä siitä väännettiin kättä 1840-luvulta 1860-luvun lopulle. Viimein jääkausiteorian kannattajat voittivat toisen koulukunnan, joka oli olettanut Pohjois-Euroopan maisemapiirteiden olevan raamatullisen mittasuhteen saavuttaneen vedenpaisumuksen aikaansaamaa.

Kymmenissä Suomen rotkoissa on piileksitty isovihan ja muiden vainojen aikana. Joskus rotkoihin tehtiin puusta katto, jolloin syntyi todellinen piilokorsu. Rotkot ovat kelvanneet myös rosvoille ja käpykaartilaisille.

Monissa rotkoissa on "portteja", joiden alitse on kuljettava. Ahtaimpien nöyristävyyttä käyttivät muinaiset parantajat syntien karistamiseen.

Tuolla jossain on oltu.

Helpotus ja onnellisuus vallitsee ulospäässeiden keskuudessa. Kokemus on seuraava pitkään.

Kesäläinen nimeää viisi suosikkirotkoaan tässä:
http://www.suomenluonto.fi/sisalto/artikkelit/17536/

Lisää rotkotarinaa uusimmassa Suomen Luonto -lehdessä (7/2014).