maanantai 13. lokakuuta 2014

Sulhasella on menneisyytensä - erään stadilaisluodon tarina

Syksyä läpättää Morsiamen tervaleppä. Taustalla Sulhanen ja Lapinniemi.

Tiedätkö, eräs ajattelija on sanonut, että jokainen, joka ei halua tietää, mitä on ja on ollut kymmenen kilometrin säteellä hänen kodistaan, on perimmältään sivistymätön ihminen, sanon ääneen. - Maarit Verronen romaanissa Luolavuodet (1998)

Jos kaupungin katukivet, puistolehmukset, seinät, kujat, metsiköt, sillat ja patsaat osaisivat puhua, olisivat ne todistajia, jotka saisivat meidät huokailemaan, nauramaan, voihkimaan, itkemään, hykertymään ja hiljenemään. Jokainen neliömetri fyysistä todellisuutta on tarinapankki, mutta usein korviltamme lukittu. Sinnikkäitä, tuntevia ja uteliaita mykät paikat kuitenkin palkitsevat, joskus runsaskätisestikin.

Näin kävi kirjailija Maarit Verroselle, joka 18 vuotta sitten spottasi Länsiväylän syrjällä pari vähäistä nysää. Nämä olivat luodot Morsian ja Sulhanen. Matalalla vesialueella vaatimattomina nökkivien saarien historiaa ei oltu koskaan kirjoitettu, se oli palasina hiljaisuudessa ja unohduksessa. Jokin rakastutti Verrosen noihin saariin. Siinäkin määrin, että hän koki ne - varsinkin Sulhasen - täydelliseksi mikrovaltion sijainniksi.

Nähdä jokin paikka ikiomana valtakuntana, se on asia joka ollakseen aitoa velvoittaa valitun paikan suureen tuntemukseen. Niin istui ihminen arkistoon, kaivoi ja penkoi, selasi vuosikymmenenkin edestä tiettyä sanomalehteä, jos mahdollisuus oli tiedonkipinään, joka voisi valaista intohimon hämärää kohdetta. Ja löytyi myös toisia ihmisiä, jotka puhuivat paikoista osana omaa historiaansa. Palaset kokoontuuvat, kuva kirkastui. Syntyi kirja Sulhanen - Lapinniemen viimeinen saari, joka ilmestyi omakustanteena kuluvana syksynä.

Lokakuinen päivä oli koleanharmaa ja tuulinen, kun vierailimme tarinan näyttämöllä. Itse tarinan voi lukea kuvaretken jälkeen.

Lähestyminen Sulhasta ja Morsianta on alkanut. Futuristisen rakennuksen seinä "elää" visuaalisesti ja aiheuttaa kulkijassa lievää pyörrytystä. Tällä tontilla sijaitsi aiemmin Lepakkoluola, joka sitä ennen tunnettiin Liekkhotellina.

Sulhanen ja Morsian saivat ensi kertaa nimensä karttaan 1869. Morsian näkyy suoraan edessä, Länsiväylän laitaan kiinni pengerrettynä, Sulhanen on siitä oikealla, yhä veden ympäröimänä ehtana saarena. Allekirjoittanut muistaa hämärästi sillä olleen puutalon ja absurdin uutisotsikon "Pelastuslaitos poltti Sulhasen puutalon" (HS 5.11.1997), joka toi mieleen dystopiaromaanin Fahrenheit 451.

Lapinniemen tienoo on pitkään ollut tunnettu irtolaisleireistään. Sen elämää tallensi takavuosikymmeninä pultsarin ja kansatieteilijän roolit saumattomasti yhteenkietonut Johan K. Harju, jonka aineistosta tuli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston kätketty helmi. Leiriperinne näyttää jatkuvan Lapinlahden sairaalan metsikössä.

Katsahdus Lapinniemen suuntaan voi suoda harmonisen maisemakokonaisuuden, kunhan vinkkeli on visusti rajattu.

Suuri merikäärme lilluu paikalla, jonne läheinen hiilivoimala laskee tunnelia pitkin lauhdevetensä. Myyttisen matelijan takana on Sulhanen, jossa pilkottaa yhä rakennuksia.

Morsiamen kohtalo oli kovempi: manner kuroi itsensä siihen kiinni eikä päästänyt enää irti.

Morsiamen palveluvarustuksena on puistonpenkki, joka ei salli makuuasentoa.

Maisema penkiltä Salmisaaren suuntaan.

Joku on rajannut riu'uilla reviirin Morsiamen sisäosiin.

Leiri on pantu siististi talviteloille. Suurkaupunkien irtolaisten klassikkovaunu, ostoskärry, on sekin lukittu ketjulla ja munalukolla.

Morsiamen vesihuollosta vastannut kaivo on muisto vain. Syreenipensaat kuuluvat runsaina voittajiin; kukinta-aikaan saaren lumovoiman täytyy olla huomattava.

Morsiamen satama taustallaan Hietsun kalmisto.

Saunapadassa on merkillinen reikä.

Morsiamen länsirantaa on tuntemattomasta syystä jatkettu kivimurskalla.

Jääkausi silotti luodon pohjoispuolen.

Oppaamme Maarit Verronen Morsiamella taustallaan Sulhanen.

Ja nyt pähkinänkuoressa Sulhasen tarina.

Helsingin kaupunki vuokrasi Lapinlahden pienen saarikaksikon 1908 huutokaupalla. Sulhasen sai kauppias Lindström ja Morsiamen vahtimestari Erflund. Molemmille luodoille nousi talo, ainakin Sulhaselle jo ilmeisesti 1909. Seutu oli luonnonkaunista ja rauhallista. Alkuilon jälkeen näkymät synkkenivät pian: kaupunki julkisti kaavailunsa rakentaa suursatama aivan saarten viereen, Hietsun nokkaan. Suunnitelma oli elossa pitkään ja ehkä sen vuoksi Sulhasen huvila alkoi vaihtaa tiuhaan omistajaa: kauppaista seurasi kauppias, ja tätä kauppias ja vielä kerran kauppias. Läheisen mielisairaalan apulaisylilääkärikin kokeili saarielämää.

Tuli kieltolaki ja pirtu, seutu alkoi olla levotonta. Nyt Sulhasen talon hankki leskinainen, joka oli tuttavineen mukana salakuljetusbisneksissä. Trokareihin kuuluvat veljekset jatkoivat saaren isännöintiä sokeutuvan lesken lähtiessä köyhäinhuollon huomaan. Nopeat veneet liikkuivat, taskulamput välkähtelivät, hiljaisina hehkuivat tupakat öisessä rantalepikossa. Yhdellä Sulhasen veljeksistä tosin oli tervehenkinen ura urheilijana: Albert Moll oli suomenmestaruusmitalisti ainakin nyrkkeilyssä ja melonnassa.

Kieltolaki loppui aikanaan. Tuli uusi asukas, omana aikanaan tunnettu valokuvaaja Emil Rundman. Hän oli kuvannut muun muassa Topeliuksen hautajaiset 1898 ja pääkaupungin muuttuvia kasvoja. Jatkosodan aikana hän kuoli sydänkohtaukseen saarellaan. Kun veli ja veljenpoika tyhjensivät soutuveneellä huvilan, päättivät he hankkiutua eräästä raskaasta lastista heittämällä sen mereen; mitäpä valokuvalevyistä, kuvaajavainaan elämäntyöstä ja historiallisesta aarteistosta, kun haalia saattoi tinakattilaa, lapiota ja kalossia.

Asukkaaksi tuli muuan suutari, sitten leskirouva Lavansaarelta ja hänen peräänsä leskirouva Vallillasta. Jälkimmäisen vuokralaisina nähtiin autonkuljettaja perheensä ja sähkömiehenä työskennelleen kasvattiveljensä kera. Näiden jälkeen talon osti ja siihen asettui eräs merimies perheineen. Kohta nurkkiin pakkautui sukulaisperhe suoraan Uralilta. He olivat loikanneet 1930-luvulla rakentamaan ihannevaltiotaan. Kuin ihmeen kautta he olivat selvinneet hengissä Isä Aurinkoisen vastaanotosta - jos kohta vankeutta maistoivat - ja onnistuivat jopa pääsemään takaisin kotimaahansa.

Taas aika kului. Lähti merimies, lähtivät pettyneet utopistit. Tilalle asettui evakkoperhe Karjalasta. Mies hakeutui vaihdemieheksi rautateille, vaimo hoiti saarella alkuun lampaita ja perunamaata mutta pääsi pian duuniin Otavan kirjapainoon. Näin vieri 11 vuotta. Soudettiin, kannettiin klapeja ja laskiämpäreitä, arvailtiin jäiden kuntoa. Sen jälkeen nähtiin monia hyyryläisiä, kunnes rantautui muun pariskunta, joka olisi viipyvä luodolla 22 vuotta. Hautausmaan, mielisairaalan, alkoholistiyömajan, voimalaitoksen ja moottoritien saartamaa paikkaa pidettiin tietämättömissä piireissä perin synkkänä, mutta pariskunnan Oulusta tulevalle lapsenlapselle paikka oli onnella täytetty mummola, ikävöity kesäinen paratiisi.

Tilapäinen oli sekin idylli. Tultaessa 1980-luvulle Helsinki nosti rajusti saaren vuokraa. Talon omistaja - vaihdemiehen tytär - antautui laskujen edessä ja antoi kaupungin lunastaa silmäteränsä. Viimeiseksi jäänyt vuokralainen lähti vappuna 1989. Talosta oli tullut virallisesti autio. Nyt se asutettiin nimettömien nukkavierujen miesten toimesta.

Perifeerinen voima, jota oli yritetty suitsia, oli entistä hallitsemattomampi, kenties riekkuikin. Vuonna 1997 kaupungin kärsivällisyys oli lopussa. Se antoi Sulhasen huvilan - jonka nähneet voivat muistaa sen suhteettoman suurena saaren kokoon nähden - palokunnalle. Kuin kissa saalillaan leikki brankkarien laitos. Marraskuun 4. päivän harmaudessa Länsiväylän liikenne tökki, kun autoilijat ihmettelivät liekeissä loimottavaa punaista talovanhusta ja pelastusaluksia sen ympärillä.

Uhrivalkealta säästyi pari talousrakennusta. Tarinan viimeistä lukua ei ole kirjoitettu, Sulhasen asuttaminen - se on ilmeistä - jatkuu tänäkin päivänä. Olkoon tämä pieni kirjoitus kunnianosoitus kaikille Stadin saaristolaiselämän menneille, nykyisille ja tuleville edustajille. Ja mitä tulee Sulhaseen, se osoittaa - kronikoitsijana toimineen kirjailijan sanoin - kuinka pienessä voi olla suuri, kuinka siihen voi kietoutua paitsi yhden kaupungin kasvukertomus, myös koko maan ja maailmankin.

Sulhanen 1969 (kuva Eeva ja Simo Rista).

Kirja Sulhasen tarinasta löytyy alan putiikeista:

Verrosesta lisää päivän (13.10.2014) Hesarin Ihmiset-osastolla.

Saaristolaiselämäntapaan oleellisesti liittyvää kelirikkoa havainnollistimme keväällä 2013:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2013/04/melkein-vetten-paalla-kavelya-kevainen.html

9 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Tuli tuota Morsianta joskus ihmeteltyä kymmenisen vuotta sitten kun olin muuttanut Helsinkiin. Taisi olla ensimmäinen kerta maalaispojalle, kun törmäsi pusikkoja kiertäessään jonkun kodittoman kotiin. Sittemmin on tullut nähtyä useita, noita on yllättävän paljon kantakaupungin alueen katvepusikoissa, mutta kaksi asiaa ei ole muuttunut.

Ensimmäinen on, että yhä edelleen tulee vaivaantunut ja kiusaantunut olo, kun tajuaa yht'äkkiä olevansa toisen ihmisen yksityisen piirissä. Toinen sitten se, että tuo Morsiamen "leiri" on ehdottomasti ollut siistein ja järjestelmällisin mihin olen törmännyt. Ei ensimmäistäkään einesruokapakkausta tai likaista riepua levällään. Aidattu alue vaikutti hoidetummalta kuin monen omistusasujan pihamaa. Aika väärä ensivaikutelma kodittomien majoista.

Esoteerisen maantieteen koulu, Marko Leppänen kirjoitti...

Kiitos huomioista. Totta, Morsiamen leiri on hämmästyttävän siisti ja säntillinen. Kodittomuuden ei tarvitse merkitä hällä-väliä -meininkiä. Kati Sinenmaan huikea kivilinna oli myös siivo paikka ennen tulipaloa ja hylkäämistä. Kyseinen kohde on esitelty tässä blogissa lokakuussa 2012.

Ilmakuvat muuten paljastavat mielenkiintoisia asioita Morsiamen menneisyydestä. Ennen moottoritietä saari oli noin puolet nykyistä suurempi, siinä oli epäsäännöllisen muotoinen eteläosa, josta johti kapea silta mantereelle. Morsiamen talo näkyy vielä 1976 ilmakuvassa, mutta 1988 se on jo hävitetty.

Ari Lagerstedt kirjoitti...

Kiitos Marko hienosta tarinasta. Muistan hyvin saaret ja niiden rakennukset.

t. Ari

Joha kirjoitti...

Tuolla Länsiväylän penkereellä oli muutama "puliukkomaja" vielä taannoin ennen nykyisen kevyenliikenteenväylän rakentamista. Vanerista väkerrettyjä pikkutönöjä, asukkaisiin en koskaan törmännyt.

Tuo melko uusi ulkoilureittihän suljettiin rakentamista seuraavan talven jälkeen. Tie sillan alla huuhtoutui osin mereen ja kummallista kyllä eroosio jatkuu yhä tänä päivänä.

Esoteerisen maantieteen koulu, Marko Leppänen kirjoitti...

Kiitokset kommenteista.

Paikka on ollut hyvinkin perifeerinen ennen kevyen liikenteen väylän rakentamista ja samalla "ei ketään kiinnostava"; näin se on ollut mitä soveliain puliukkomajoille. Niitä muistan itsekin joskus Morsiamella nähneeni. Paitsi perifeerinen, on paikka tietysti samalla ollut mitä näkyvin. Sulhasen iso puutalo on tullut ehkä satoja miljoonia kertoja nähdyksi ohi kiitävistä autoista.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos kiinnostavasta jutusta, Verrosen mainio kirja täytyy hankkia heti.
Itseäni kiinnostaa erityisesti tuo tapaus Emil Rundmanin. Hän kuvasi jo 1890-luvun lopulla muutakin, kuin kaupunkinäkymiä. Uutiskuvia. Kuuluisa on varsinkin sarja kasakkamellakasta 1902. Jos jollakulla sattuisi olemaan hänestä pieniäkin tiedonmurusia, ottaisin niitä kiitollisena vastaan: ohankimo@welho.com

Esoteerisen maantieteen koulu, Marko Leppänen kirjoitti...

Toivottavasti löydät Rundmanista lisää tietoa. Siinä olisi sukeltamisen harrastajille hyvä projekti käydä kurkkaamassa pinnan alla, että näkyisikö valokuvalevyjä - tosin ne ovat todennäköisesti jääneet Länsiväylän täyttöjen alle, ikuiseen hautarauhaan.

sunvalo kirjoitti...

Kiehtova on tämä sinun blogi ja paljon siinä on luettavaa.. kiitos tästä!

Esoteerisen maantieteen koulu, Marko Leppänen kirjoitti...

Nasta kuulla, kiitoksen kumarrus.