torstai 21. joulukuuta 2017

Yhden stidin ihme


Veneelle löytyy suojainen poukama. Miehet nousevat kylmettyneinä saaren rantaan Suomenlahdella. Kangistunein jäsenin he etsivät tuulensuojaa, mutta syksyn navakat puuskat tuntuvat yltävän saaren kaikkiin soppiin. Tulenjano on valtava. On saatava nopeasti aikaan kunnon nuotio; vain se pystyisi pelastamaan uhkaavasti etenevältä kylmettymiseltä, uitetunkoirankurjuudelta.
Tikkuaski on tallessa. Sitä ei ole kuitenkaan tarkistettu ennen retkelle lähtöä.
Jäljellä on tasan yksi tikku.
Välitön ensituntemus on paniikki. Se ei saa kuitenkaan valtaa, vaan korvautuu nopeasti taistelutahdolla. Homman täytyy onnistua! On laadittava täydellinen aloitusasetelma nuotiolle – silloin yksi stidi riittää.
Ensin tyhjennetään taskuista kauhtuneet paperinenäliinat ja vanhat kassakuitit. Sitten kerätään kuivia kuusen alaoksia, kuihtuneita korsia, tuohta koivunpökkelöstä. Sytykkeet kasataan ilmavaksi mutta napakaksi mytyksi. Sen ylle laaditaan katedraali karahkoista, jonka tärkeä funktio on toimia tuulensuojana. Vilkaistaan toinen toisiaan. Ei ole väliä, että kumpi. Sytyttävä käsi on käytännössä yhteinen.
Pidätetään hengitystä. Kaikki on kuin hidastetusta filmistä: raapaisu, kohahtava leimahdus, liekin supistuminen, epäröiviä savukiehkuroita, tikun mustuminen, käyristyminen ja kutistuminen… ja sammuminen.
Keltaisen liekin pelmahdus sytykemytyssä; se on sillä hetkellä ainoa asia maailmassa. Vaimeaa ritinää, ohut kiemura paksua, läpinäkymätöntä savua... Jaksaako liekki, miten sitä voisi auttaa, uskaltaako sitä puhaltaa?
Tuli on hengissä, mutta juuri ja juuri. Ensin sitä pitäisi ruokkia varovaisesti kuin vastasyntynyttä ja sitten vauhdilla kuin nälkäistä ahmaa. Ruokkija ei saa herpaantua ja ruokareservin on riitettävä. Kokemus on osoittanut, että pikkusälän palaessa pois, voi yllättävän isokin tulenalku sammua jättäen vain mustan reiän nuotiorakennelmaan. Toisinaan metsätöiden yhteydessä koottuja oksakasoja ei meinaa saada syttymään bensallakaan.
Tällä kertaa liekin jumala on suosiollinen. Nousee nautinnollinen varmuus: kriittinen piste on ylittynyt, tuli ei enää sammuisi.
Sitä vaan tuijottaa lieskoihin. Antiikin kreikkalaiset eivät turhaan kutsuneet tulisijaa nimellä focus.
Mieleen muistuu vanhan merikapteenin kertoma tositarina. Joskus uransa alussa Merenkulkuhallituksen palveluksessa ollessaan hän oli kuskannut ulkoluotojen loistoille satakiloisia kaasupulloja. Kerran ollessaan vaihtamassa loiston kaasupulloa jollain kaukaisella luodolla, huomasi hän tulitikkujen unohtuneen Helsinkiin. Yksikin tikku olisi riittänyt ja tuli olisi ollut taas edustettuna sillä vähäisellä kivellä suunnattoman vesimassan keskellä. Silloin – aava todistajanaan – hän vannoi, että pitäisi loppuikänsä tulitikkuja taskussaan. Jätettyään viimein työn merellä, kapteeni alkoi johdattaa ihmisiä näiden viimeisellä matkalla, kuolevien vapaaehtoisena tukihenkilönä. Tikkuaski taskussa voi symboloida myös elämänkipinää.
Ihmissuku on osannut tehdä tulen satojatuhansia vuosia, joidenkin arvioiden mukaan jopa yli miljoona vuotta. Kepakoiden hinkkaamisen ja tulusraudalla iskemisen jälkeen ovat tulitikut olleet ihmeellinen keksintö. Niin kiellettyä kuin se onkin, jopa lapsi herättää tuosta vain tulen tikulla. Tulitikusta on ehtinyt tulla liian arkinen ja halpa asia, jotta tajuaisimme arvostaa sitä yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä teknisistä innovaatioista. On tarvittu kymmenien tuhansien sukupolvien mittainen ketju, jotta olemme tulleet pisteeseen, jossa meillä on etuoikeus helposti ja varmasti tehdä tuli. Meidän tulisi aina kantaa mukana tulentekovehkeitä pelkästä kunnioituksesta esivanhempien tietotaitoa kohtaan, mutta myös ihmisyytemme merkkinä. Kaikista yksittäisistä keksinnöistä tulentekotaito oli ratkaisevin, kun alkuihminen alkoi erkaantua apinaelämästä.
Arvostus palaa, kun pelastus on yhden stidin varassa.
Liekit humisevat, pihka räiskähtelee, kosteus pihisee.
Savu kiertää valkeana kehää, mutta muuttuu sitten läpinäkyvämmäksi ja liikkeiltään varmemmaksi. Säteilevä lämpö tuntuu iholla. Pian se imeytyy pinnan alle, koko olemukseen. Onko mikään koskaan ollut yhtä lohdullista, rohkaisevaa?

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Ehkä parhaimmat lapsuusmuistoni liittyvät siihen, kun isäni alkoi ottamaan minut mukaansa kalaretkilleen. Ikää minulle oli kertynyt viisi vuotta.

Siinä tuli tutustuttua mereen, verkkoihin, onkimiseen, uistimiin ja saariston luontoon. Ja luonnollisesti myös tuleen. Alle kouluikäisenä vastuulleni annettiin myös saunan lämmittäminen.Sain kokea paljon sellaista mihin nykyiset lapset eivät pääse käsiksi. Saaristo ja meri tarjosi paljon kaunista, mutta myös julmaa ja vaarallista.

Läsnä oli sekä elämä että kuolema. Saaristo oli kaunis, mutta siellä liikkui myös sota-aluksia ja sitä pitkin kulkivat ihmiset sekä rahti. Meren voima on valtava ja siellä liikkuminen ei ole heikkopäisten, toistaitoisten ja puuttelisesti varustauneiden hommaa laisinkaan.

Mieleen jäi tulen merkitys alkuperäisenä valon ja lämmön lähteenä. Selkeästi jäi mieleen, että tuli oli elämän ylläpitäjä, mutta riistäytyessään se tuhosi armotta niin materiaa kuin ihmisiäkin. Nykyiset kuusi vuotiaat tuskin tietävät mitä häkä on. Vielä vähemmän heihin luotetaan saunamajureina joiden vastuulla on perheen omaisuus ja turvallisuus.

Esoteerisen maantieteen koulu, Marko Leppänen kirjoitti...

Kiitokset, hienoja muistoja ja mietteitä.

On tosi arvokasta, että pääsit lapsena saaristoon ja perusasioiden äärelle ja myös vastuulliseen tehtävään tulen parissa. Vaikutelmat ovat selvästi piirtyneet syvälle mieleen ja kantaneet halki elämän. Aivan liian moni nykylapsi pumpuloidaan hyvin suppean turvallisuus- ja mukavuusalueen sisälle, jolle vastaavaa ei ole nähty eikä koettu koko ihmissuvun taipaleen aikana.

Anonyymi kirjoitti...

Henkeä salpaava tarina, mahtavaa :)