torstai 7. huhtikuuta 2016

Ainutlaatuisesti tavallisen metsikön muistopuhe

Kun metsikkö vielä humisi ja kahisi.

Metsikkö hävitettiin kuluneena talvena. Se joutui ylläkön kohteeksi unessa ollessaan. Ihmiset kiirehtivät myllerrettyjen mättäiden ohitse, kummastellen esiin räjähtänyttä tilaa.

Kuusikko oli poissa, samoin sen lehtipuiset liepeet. Hakkuutähtäisiin oli hautautunut keto, telaketjut särkeneet kallion pinnan. Oranssi juna vinkui solassa, toi asemalle uusia ihmisiä. Jälleen moni kummasteli odottamatonta avaruutta. Hetken aikaa se tuntui energisoivalta; yllättävä muutos virkistää. Sitten jossain häilähti kaipuu, ikävä. Tapahtuneessa oli petoksen makua. Metsä oli ollut siinä aina: yksikään elossa oleva ihminen ei todistaisi muuta. Kuka oli antanut luvan sen kaatamiseen?

Suomen pääkaupunki etsii systemaattisesti paikkoja, jotka ovat määrittämättömiä, omilleen jääneitä ja hiljaisia, toisin sanoen kasvumanian näkökulmasta hyödyttömiä. Myllypuron metroaseman kupeessa sijainnut metsikkö oli tällainen.

Todellisuudessa, tietenkin, metsikössä eli suunnattomasti enemmän aistivia olentoja kuin koko Helsingissä on ihmisiä. Havumetsässä 44-numeroisen saappaanjäljen kokoisella alalla elää isompien selkärangattomien lisäksi keskimäärin neljä sataa änkyrimatoa, 1500 hyppyhäntäistä, 19 000 punkkia ja sata tuhatta sukkulamatoa.

Metsikön lävitse juoksi ehtymätön virta kirkasta vettä. Myllypuron ostoskeskuksen alle 1960-luvulla jäänyt suolähde oli vuolas ja hyvälaatuinen vielä putkiinkin johdettuna. Vesi tuli metsikköön betoniputkesta ja juoksi avouomaansa perattuna purona, kunnes taas metsikön toisella laidalla sukelsi putkeen Myllypurontien alle. Allekirjoittaneen mummo tarinoi 1970-luvulla, että jokin piika olisi yrittänyt aikoinaan tehdä pahansuopia taikoja kaatamalla lähteeseen maitoa. Siitä olisi lähteen pitänyt ehtyä. Ei, se on voittamaton. Piilossakin.

Myllypuron nimetön metsikkö sai väistyä työmaan tieltä. Työn alla on ammattikorkeakoulu Metropolian kampus, jonka pitäisi valmistua 2019. Rakennus- ja sisustusarkkitehtuurin opiskelijat merkitsivät päätehakkuun kynnyksellä 21 isoa ja vanhaa puuta, jotka metsäkone otti heille syrjään. Puita käytetään raaka-aineena opiskelijoiden muovaamille esineille, jotka ovat aikanaan näytillä kampuksella. Hyvitys vai ylimielisyyttä, ehkä kumpaakin.

Ajasta ikuisuuteen siirtynyt metsikkö oli ulkomitoiltaan pieni, noin 80 kertaa 130 metriä. Maasto oli erittäin vähän kuljettua, käytännössä polutonta. Metsikkö rajautui kolmelta suunnalta läpäisemättömiin liikenne-esteisiin: isoihin teihin ja metrorataan. Neljäs suunta oli vähän käytetyn Myllypuro-Vartiokylä -pyörätien (Myllyruuhenpolun) varressa. Kuitenkin metsikön jylhyys, sulkeutuneisuus ja poluttomuus toivat sen aluehenkeen suuruutta ja salaperäisyyttä. Se oli saanut kehittyä pitkään omillaan. Sen peitteisissä uumenissa lahosi jokunen järeä tuulenkaato. Sinne saattoi kadota, vajota, siellä oli mahdollista joutua hakoteille - tunnelman puolesta ainakin.

Näin uskontotieteilijä Veikko Anttonen kirjassa Metsä ja metsänviljaa (SKS 1994):

”Filosofi Martin Heidegger käyttää metsässä vaeltamisesta ilman päämäärää vanhaa kansanomaista ilmaisua ’auf dem Holzwege zu sein’. Suomen kielessä tämän voi kääntää vastaavalla kansanomaisella ilmauksella ’olla hakoteillä’. Ilmauksella tarkoitetaan, että ihminen on eksyksissä. Mutta Heidegger löytää vanhasta sanonnasta uuden filosofisen ulottuvuuden. Metsä voi muodostua uskonnollisen kokemuksen lähteeksi silloin kun ihminen antautuu ’hakoteille’ eli kulkee metsässä ilman määränpäätä.”

Myllypuro oli ennen pelkkää metsää. Sitten tuli lähiö, jonka laidoilla ja lomassa oli runsaasti metsää. Nyt metsää on enää vähän. Kaikki siitä on kallisarvoista ja käy kallisarvoisemmaksi kansainvaelluksen edelleen pakkautuessa Helsinkiin.

Tämän kirjoitelman kuvisssa näemme edesmenneen metsikön heinäkuun 2014 asussa.

Saapuminen Myllypuron ostoskeskuksen suunnasta. Metsikkö näkyy taustalla.

Metsikkö rajautuu metroradan kallioleikkaukseen ja sen aitaan.

Kallioketo on varsin laaja.

Rappioarkea mutta myös aitoa luksusta: deekujengin nuotiopaikka.

Kurkistus parin miljardin vuoden taakse.

Metsikkö on topografialtaan rinne. Mennään alaspäin.

Metsätyyppi on tuore tai jopa lehtomainen kangas. Pensaskerros on urbaanista typpilaskeumasta rehevöitynyt, viidakkomainen.

Nykypäivään asti säästynyt osa puroa, joka näkyy esimerkiksi vuoden 1950 kiinteistökartalla. Silloin Myllypuron alue tunnettiin nimellä Botby skog eli Vartiokylän metsä. Alue oli erämainen, naapurissaan vain pari pientä maatilaa.

Vesi on kirkasta ja kylmää pohjavettä. Virtaama on reipas loppukesästäkin.

Virta on kuin koru, virvoittava jo nähtynä.

Satavuotisia kuusia on merkkailtu. Opiskelijoiden varauksia?

Mennä hakoteille, latvuksiin.

Kadonneen metsän naapurissa sijaitsee salaperäinen, ei-mistään ei-minnekään johtava silta numero 7, johon tutustuimme syksyllä 2010:

9 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos. Blogisi on metsään kaipaavan kaupunkilaisen evankeliumi.

Juha Nyman kirjoitti...

Kyllä minäkin mielessäni kirosin tuon metsän kohtaloa. Sinä avasit metsän tarinaa koskettavasti. Kaikki elollinen on arvokasta. Jotenkin olen koittanut lohduttautua ajatuksella siitä, että jos ihmiset pakkautuvat kasvukeskuksiin, niin luonnolle voisi jäädä tilaa enemmän jossain muualla. Mutta ei se taida tosiasiassa mennä niin, vaikka se olisikin mm. vihreän visionäärin, Eero Paloheimon, ratkaisumalli ekologisiin ongelmiin. En tiedä, kaikenlaista sekalaista tajunnanvirtaa kuitenkin jokainen raiskio ja kaadettu metsä aiheuttaa.

Esoteerisen maantieteen koulu, Marko Leppänen kirjoitti...

Kiitokset arvon kommentaattoreille.

Samaa mieltä Juhan kanssa: kaikki elollinen on arvokasta. Luonnonympäristöä ei pidä suinpäin hävittää, oli tilalle tulossa mitä tahansa.

Lisäksi, jos ajatellaan ihmisnäkökulmaa, väestön keskittämisen "ekologisuuden" ei tule olla sokeasti seurattava oppi. Rakennusmaton vastapainona täytyy säilyä riittävästi luontoa, jotta asukkaat voisivat pysyä onnellisina ja terveinä. Tämä kriittinen raja-arvo on nähdäkseni jo ylittynyt Helsingissä. Lähiluonnon vähentämisen tai heikentämisen pitäisi olla mahdollista vain poikkeusluvalla, poikkeuksellisen painavin perustein, sen sijaan että jäsentymätön luonnonympäristö (ei vakiintunut puisto) mielletään käytännössä rakennusreserviksi. Myllypuron esimerkin ei soisi toistuvan.

jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

Surkeaahan se on aina, kun metsikköä mitätöidään, mutta miksi olisi ylimielistä käyttää sen puita raaka-aineena esineisiin paikallisessa koulussa?

Esoteerisen maantieteen koulu, Marko Leppänen kirjoitti...

Sitä voi miettiä. Ylimielisenä saattaisi joku pitää sitäkin, että opiskelijat olisivat vastanneet puunvalintatarjoukseen: "Kiitos kunniasta, mutta koulurakennus ei ole suunnitteilla hyväksyttävään paikkaan. Me jätämme nämä puut metsään. Ottakaa se viestinä."

jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

Riippuu tietysti siitäkin, mitä puusta valmistetaan.

taavali kirjoitti...

Hyvä kirjoitus, olen miettinyt samaa. Rakentamaton ja siistimätön luonto miellyttää minunkin silmääni.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitoksia jälleen tarkkanäköisestä kirjoituksesta. Keskellä satojen ihmisten aamuruuhkaa olikin säilynyt pala koskematonta luontoa. Pieni täsmennys vain: vanhan kansan mukaan lähde on Paragonin kuittipainon, ei ostarin alla.

Esoteerisen maantieteen koulu, Marko Leppänen kirjoitti...

Kiitoksia kommentista.

Lähde on merkitty vuoden 1938 topografikarttaan ja se näyttäisi sijaitsevan suunnilleen nykyisen Kiviparintien kohdalla eli ostarin kupeessa.