sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Erämaa ja elämänsuojelu


Mielikuvituksellisen edistykselliset laitteemme ovat avaruudesta käsin kuvanneet planeettamme jokaisen syrjäkolkan. Kaukokantauma kuljettaa sivilisaation huokosistaan puskemia saastehiukkasia napajäätiköille. Mantereiden kokoiset muovipyörteet tanssivat valtamerissä. Siperian taigan ja Saharan autiomaan yllä jymisevät lentoreitit. Koko biosfääri - jopa Mariaanien hauta 10 994 metrin syvyydellään - on ihmistoiminnan koskema.

Erämaa on suhteellinen asia. Mutta sellaisena kuin me erämaan miellämme, niitä edelleen löytyy, suunnattomiakin sellaisia. Urbaanin ja semiurbaanin valtapiirin ulkopuolella ne ovat säilyneet ilmeisen kesyttöminä, luonnontilaisina ja puhtaina alueina. Tietämättömän mielestä ne eivät tuota mitään tai ainoastaan vähän. Elämälle niiden arvo on mittaamaton.

Laji- ja yksilövolyymiltaan giganttinen eliölajisto turvautuu erämaihin kuin Nooan arkkiin. Erämaa on ekologinen hotspot, elämän tihentymä. Harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta ihminen on erämaassa ainoastaan vieras, jonka täytyy pian kiiruhtaa pois. Jos hän asettuu yöksi tai useammaksi, hän perustaa leirin. Se on teko, jossa luonto ja kulttuuri kipinöivät tasavahvoina. Leirissä on jotain syvästi merkityksellistä.

Luonnolle vihkiytynyt brittikirjailija Roger Deakin sanoo kirjassaan Wildwood, että leirissä on enemmän totuutta kuin talossa. Leirin synty sallii ja yleensä vaatiikin improvisointia. Tieto tilapäisyydestä on alusta alkaen läsnä.

"Leirissä on enemmän totuutta, sillä siinä tilanteessa me olemme. Talo edustaa sitä, mitä me maan päällä haluaisimme olla: pysyviä, juurtuneita, täällä ikuisesti. Mutta leiri edustaa asioiden todellista olemusta: olemme vain läpikulkumatkalla."


Modernia ihmistä ympäröivä keinotekoisuuden kehä, teknologiamaailma - niin sädehtivän ihmeellinen kuin onkin - on vaikeasti puhkaistava umpio. Suurin osa ihmisistä ei koskaan jalallaan astu erämaahan. Se ei ole mahdollisuuksien rajoissa, ei kiinnosta, ei käy edes mielessä. Geenimme eivät kuitenkaan ole vieraantuneet, niiden muisti yltää kauas.

Amerikkalaisen ympäristöliikkeen korpiparta, kirjailija Edward Abbey pohdiskeli erämaan olemusta teoksessaan Kesä erämaassa.

"Erämaa, erämaa... Tuskin tiedämme, mitä tuolla sanalla tarkoitamme, vaikka sen sointi vetää puoleensa kaikkia joiden hermosto ja tunteet eivät vielä ole peruuttamattomasti turtuneet, puutuneet [--] Sanasta tulee mieleen menneisyys, jota emme tunne, maapallon kohtu josta kaikki olemme tulleet. Se tarkoittaa jotain kadotettua ja jotain edelleen läsnäolevaa, jotain kaukaista ja samaan aikaan intiimiä, jotain vereen ja hermoihimme haudattua, jotain meistä katsottuna tuolla puolen olevaa ja rajatonta. Jotain romanttista - mutta ei sen vuoksi hylättävää."

Erämaa yhdistää aktiivisina komponentteina olemassaolon peruselementit: maan, tulen, veden, ilman ja avaruuden eli tilan. Erämaa on suunnattoman hienovarainen kellokoneisto, keskinäisriippuvaisten olentojen ja prosessien äärettömyys. Erämaassa evoluutio esittää tämänhetkisen huipputasonsa, kaikki vuosimiljoonien koulimat parhaiden parhaat maagisissa pirueteissaan, leimahtavana supernovana. Erämaan ekosysteemi on vakiintunut ja avaa ikkunan yli aikojen: näin luonto sen tarkoitti olevaksi. Erämaa edustaa elonkehää an sich.


Lajimme historia sen määrää: tietoisuus erämaasta on tietoisuutta kodista, alkuperästä; siltikin, että usein pystymme kokemaan vain himmeää nostalgiaa erämaata ajatellessamme. Erämaan pelkkä olemassaolo voi antaa meille suuren lohdun, mutta myös suuren huolen. Tiedostamatta (tai joissain harvoissa tapauksissa tiedostaen) kannamme harteillamme suurimman kuviteltavissa olevan rikoksen taakkaa.

"Sivilisaatio, joka tuhoaa sen vähän mitä villistä luonnosta, käyttämättömästä maasta, on jäljellä, leikkaa itsensä erilleen omasta alkuperästään ja pettää itse sivistyksen periaatteen", päättelee Abbey.

Olemme kalunneet maan jalkojemme alta, vaikka tiedämme niin vaistonvaraisesti kuin tieteellisesti tekomme karmean kohtalokkuuden. Itsetuhoisuus on ilmiönä erikoinen. Pyrkimys välittömään omaan etuun voi todella olla sellainen prioriteetti, että faktoihin perustuva kokonaiskuva, joka osoittaa pyrkyrin vääjäämättömän umpikujan, ei paina vaa'assa. Mutta kenties siinä piilee lainalaisuus: ristiriita on kehitystä eikä evoluutio, suuri peluri hyvän ja pahan tuolla puolen, jää suremaan yksittäisiä romahtavia järjestelmiä. Sen leikkikenttänä on universumi, ehkä monet.

Abbey jatkaa:

"Jos teollisen yhteiskunnan ihminen jatkaa lisääntymistään ja toimintansa laajentamista, hän kyllä onnistuu tekemään sen mitä näköjään yrittääkin, sulkemaan itsensä omaan synteettiseen vankilaansa. Hän tekee itsestään maanpakolaisen ja tulee viimein tietämään, jos yhä pystyy tuntemaan jotain, millainen on lopullisen tappion tuska ja hätä."

Elämä pakenee luotamme jokaisen sukupuuttoon kuolleen lajin myötä. Ja kun ihmiskunta on tähän astisen olemassaolonsa aikana voinut luottaa vuodenaikaisvaihteluiden syvään tuttuuteen ja ennustettavuuteen, niin nyt ilmasto mellastaa kuin räyhähenki. Horjuttava vaikutus yltää kollektiiviseen tajuntaamme, vaikka kuinka käpertyisimme kauppakeskuskäytävän leutoon auvoon, ikuisen kulutuskesän illuusioon.


Elämänsuojelijoiden tehtävä on eeppisen suuri. Biodiversiteetin hupenemisluisun pysäyttäminen näyttää lähes mahdottomalta väestöräjähdystä ja kiihtyvää resurssitaistelua vasten.

Jos elämänsuojelijat ovat voitokkaita, mikään voitto maapallolla ei ole koskaan ollut lähellekään niin mahtava.

Jotta sen saavuttamista voisi edes ajatella, pitäisi ihmiskunta ponnistella yksimielisesti sen eteen. Kuitenkin peruuttamattoman ympäristöluhistumisen eteneminen otetaan vakavasti vain hyvin pienessä marginaalissa. Johtavien tiedemiesten varoitukset katoavat viihde- ja kulutusmyllyn kakofoniseen jyminään. Kuinka moni esimerkiksi huomasi taannoisen uutisen, jossa Maailman luonnonsäätiö ilmoitti maailman merien eläimistön puolittuneen sitten 1970-luvun?

Allekirjoittanut tunsi skottisyntyisen upseerin, joka oli erikoistunut rakettiteknologiaan ja palvellut pari vuosikymmentä ydinaseiden laukaisukeskuksessa Yhdysvalloissa. Käskyä mannertenvälisten ohjusten laukaisuun odotettiin yötä päivää, arkena ja pyhänä. Mutta kuinka helvetinkoneen henkilöstö eli sen tietoisuuden kanssa, että täysmittainen ydinsota tekisi planeetasta painajaismaisen paikan asua? He välttivät ajattelemasta asiaa. Keskinäisen rupattelunsa he täyttivät pakonomaisesti pinnallisuuksilla; puheilla autonhuollosta, perhearjesta ja urheilutuloksista.

Roda de Baran pikkukaupungissa Kataloniassa 2001 upseeri jakoi itseään vuosikymmeniä painaneen salaisuuden. Hän oli palvelusaikanaan hautonut maanpetosta. Kuuban kriisin 1962 jälkeen hän oli päättänyt, että tosipaikan tullen hän sabotoisi laukaisuprosessin. Ohjukset olisivat jääneet siiloihin. Vuosikausia hän jatkoi tehtävässään suunnitelmansa motivoimana. Valtiota vastaan tehty petos ei ole mitään verrattuna kuviteltavissa olevista petoksista syvimpään, biosfääriä vastaan suunnattuun. Tämän oivaltaminen oli vaatinut, että kyllin monena sudenhetkenä valveilla maatessaan mies oli kohdannut oman Pyhän Vincenten niemensä - paikan, jossa maailma loppuu. Pakko suojella elämää ei ollut jättänyt vaihtoehtoja. Palveluksensa jälkeen hänestä tuli erämaiden koluaja. Hän myi talonsa, alkoi leiriytyä.


Saksalainen romanttinen perinne tuntee asian nimeltä Waldeinsamkeit. Se tarkoittaa tilaa, jossa olemme "yksin metsässä yhteydessä siihen"; hienosäkeistä ja samalla maanläheistä onnea ja rauhaa, jonka metsän yksinäisyydessä voi saavuttaa. Mitä vähemmän teemme ja yritämme, sitä helpommin yhteys avautuu. Sitä lojaalimpia olemme autenttisuudelle.

"Maailmani ei jätä ainoastaan romahtamatta, jos irrottaudun siitä, vaan kiinnittymiseni tuntuvat äkkiä raskailta, tukahduttavilta ja liian tiiviiltä punoksilta", muotoilee Pariisin yliopiston filosofian professori Frédéric Gros. Hän näkee luontoon suuntautuvan kävelypatikan vapautumisen menetelmänä. Mitä kauempana kulkija on (etäisyyttä ei lasketa vain fyysisesti) sivilisaation piiristä, sitä hauraimmilta ja illusorisimmilta tuntuvat sivilisaation hänelle tarjoamat piirileikit ja roolit. Ei sillä, etteikö jotkin niistä olisi tähdellisiä omassa kontekstissaan.

Erämaa on muistuttaja. Ilman erämaata elämänsuojelijalta hämärtyisi käsitys, minkä puolesta hän toimii. Erämaa tarjoaa tilan irrottautua. Erämaassa on helppo huomata - ainakin pilkahduksittain - että ajatus- ja tunnemyllyn takana on valtava tietoinen avaruus, erämaista puhtain.

2 kommenttia:

Hakke kirjoitti...

Upea kirjoitus, ajatuksia herättävä vaikka kirjoituksen hengen mukaisen ajatusmaailman omaakin. Kirja lähti lainaukseen, ajatus erämaahan

Esoteerisen maantieteen koulu, Marko Leppänen kirjoitti...

Kiitokset kommentista ja hyviä hetkiä erämaassa Abbeyn parissa.