lauantai 11. heinäkuuta 2015

Soratiellä


Sateen jälkeen hiekkatiellä
kauneus hehkuu ja kumartaa syvään
(Dave Lindholm: Pieni ja hento ote)

On kesä. Soratie tuoksuu harjumaalta. Rehdiltä, elävältä; sellaiselta, mihin voisi juurtua. Lätäköt kiiltävät hopeaa, heijastavat peilinä taivaan. Kulku käy kimmoisasti, tuntuma tienpintaan on varma. Askelten rouske soittaa peritutusti. Sitä rytmiä on ihmiskunta kuullut jo taipaleensa alkuhämärissä. Välillä kenkä osuu pienii kiviin, ne helisevät kuin helmet kieriessään toisia pikkukiviä vasten. Merenrannalla käy samoin.

Liikenne on singonnut massoittain kiviä pientareille. Tien eniten ajetut kohdat kiiltävät kaljuina. Paikoitellen pälvipinta on kovaa ja sileää kuin luu. Toisaalla hienojakoinen saviaines lilluu maitokahvina tien pinnalla. Reunustavien metsien ja niittyjen kasvillisuus hiippailee tien liepeisiin, se ei pysähdy seinään niin kuin asfalttitiellä. Nyt piennarsoralla majaansa pitävät voikukka, apila, siankärsämö, lupiini ja koiranputki.

Ohi rohistelee auto. Iskunvaimennus on kovilla, kun nimismiehenkiharat tärisyttävät sen runkoa. Jean Cocteau kirjoitti, että kuoppaisella tiellä rytkyvä auto on hyvä hoitomuoto oopiumin vieroitusoireisiin. Täräykset hierovat kauttaaltaan sisuskaluja ja hermostoa. On helppo arvata, miksi viktoriaanisessa Englannissa naisia ja tärisyttäviä koneita ei pidetty soveliaana yhdistelmänä.

On alkamassa se vuodenaika, kun pohjoinen kesä kypsyy ja viimein omaksuu pienen sävyn trooppisuutta. Usein nousee iltapäivän taivaalle cumulonimbus-pilviä. Niille on tyypillistä alasinmainen rakenne ja joskus ne muistuttavat atomipommin sienipilveä. Usein ne tummuvat alareunastaan alkaen, muuttuvat tuhkanvärisiksi ja paikoin melkein mustiksi. Ylevä jätti myllertää päälle ja lupaa kaatosadetta. Kun sellainen lätisee alas soratielle, kulkevat autot kuin lepakot päivänvalossa, hitaasti hoiperrellen.

Soratien laidalta löytyy vielä latoja, jollaiseen satunnainen kulkija voi hakeutua säänsuojaan. Soratiet ja perinteinen maatalous kulkivat rinta rinnan; niiden paraati jatkui Hangosta napapiirille. Nyt ne kumpainenkin ovat vetäytyneet syrjään. Runollinen melankolia uhkuu hiljaisesta soratiestä, jota kehystävät umpeutuvat laidun- ja viljelymaat ja autiotalot horsmapehkopihoineen. Soratien bussipysäkit ovat muuttumassa arkeologisiksi kohteiksi. "Reppu ja reissumies" -tyyliset kulkurit olivat hiekkateiden heimoa, jo käytännössä kadonnutta. Myymäläauto vierastaa sekin asfalttia, jolla se vaikuttaa surkuhupaisalta jäänteeltä; sorasta on tehty näyttämö, jossa se kylpee inhimillisyyden ja arvostuksen auringossa asiakaskunnan huvetessakin.

Rankkasade käy yli. Taivaallista purkautumisvoimaa kunnioittaen pysähtyy auto tienposkeen. Hyvä niin. Mäkeen on piirtynyt vuolas puro. Se kuohuaa koskena, joka uurtaa tien syvästi. Kuuron päättyessä uurteessa on jäljellä ainoastaan isompaa kiveä. Kävelijä voi kokea olevansa liitelevä lintu ja tarkastelevansa korkeuksista tundraa ja kairoja, Tulimaata. Toisinaan hän näkee kauas menneisyyteen, jääkauden päätökseen tai jopa johonkin alkumaapallon vaiheeseen, jolloin virtaava vesi ja rantavoimat muovasivat voimallisesti maanpiiriä.

 Laitumella.

Mopon tie.

Usvassa.

Lupiiniaika.

Keväällä.

Muistissa on vielä kevään kelirikko, sen upottavuus. Pyöräile silloin soratietä ja manaat hikisenä menon tahmeutta. Kaiken valaa rospuutto pronssiksi ravallaan. Ja se loitsii tiehen syviä reikiä, outoja maanalaisuuden nielemäkohtia, jotka päättyvät tuntemattomaan pimeään. Uhan yhdistämät ihmiset merkitsevät niitä puunvesoilla. Soratie ei emmi muistuttaa, että se on osista koottu luomus, joka hajoaa vääjäämättä ilman ylläpitoa. Se on aina valmis sulautumaan takaisin luontoon. Käyttämättömänä sen heinittyminen ja puustoittuminen tapahtuu nopeasti.

Kaikesta huolimatta soratien kunnossapito on kevyttä verrattuna päällystetiehen. Eestin hylättyjen neuvostotukikohtien yhdysteillä voi kokea asfaltin tuhoutumisvaiheen. Jos autoilija uskaltautuu sellaiselle tielle, väistelee hän kieli keskellä suuta rapautuneen päällysteen teräväreunaisia kraatereita. Tuskin palaa hän.

Suomessa innostuttiin kolme vuosikymmentä sitten sop-päällysteestä, jossa sepeli sidotaan tienpintaan bitumilla. Näitä teitä on nyt häntä koipien välissä palautettu soratieksi. Varoja kunnostukseen ei ole ja hajonneita pakoputkia ja renkaita on korvattu kylliksi. Rahapulassa rouhitaan soralle myös öljysora- ja asfalttipäällysteitä. Soratien palatessa tienvarsien asukkaat kokevat joutuvansa ajassa taaksepäin, jopa heitteille. He varustautuvat nelivetomaasturein. Soratie – jossa ennen pärjäsi Ladalla – ei ole enää tuttu. Silti ei ole kuin joitain vuosikymmeniä siitä, kun useat valtakunnan pääväylistä olivat sorateitä.

Vaikka soratie ei ole omiaan korkeille nopeuksille, innostaa sen kesytön ja epävakaa luonne kaahailuun. Ilmiölle on jopa oma virallinen urheilulajinsa nimeltä ralli. Soralla voi liirailla ja hyndailla mageesti niin kauan kun homma on hanskassa, adrenaliinipiikki on taattu.

Se oli juuri tällä sipoolaisella tiellä, pitkäperjantain aamuna kuluvaa vuotta, kun tienposkeen oli ilmaantunut perusteellisesti lintattu auto. Se oli läpikäynyt oman kiiraksensa, kierinyt monta kertaa ympäri jyrkän rinteen syrjää ennen kuin oli pysähtynyt laakson pohjalle. Poliisinauhat liputtivat hylkyä, josta oli ulos saattanut ehjänä ryömiä vain teräksestä tehty ihminen.

Onnellisempi oli eräs iltayö yli kaksi vuosikymmentä sitten. Tiellä leijui sakea pöly, joka kertoi jonkun juuri hetkeä aiemmin luukuttaneen siitä tuhatta ja sataa. Sitten näkyi punainen Plymouth Valiant, nököttämässä keulallaan ojassa. Ja kas, tuttu jäbä hoippui valokeilaan viittoilemaan. Vielä enemmän hämmästyi hän, ympäripäissään selittelevä kuutamokruisailija, kun paikalle sattuneessa autossa oli tuttuja Stadista. Ruvettiin hinaamaan Valiantia ojasta. Kumpikin auto ponnisteli raivoisasti ja vähän jo hinattava nousikin. Sitten siitä loppui bensa, tietenkin. Kanisteri kyytiin ja kakkua ostamaan. Bensis oli peninkulman takana, yö varttui. Mutta lopulta oli Valiant taas tien päällä, vahingoittumattomana. Pantiin siihen freesi kuski ja lähdettiin himaan. Taakse jäävä soratie oli kuin kangas, jolle oli hetkeksi maalattu määritelmiä pakenevan vapaudenkaihon hurjat kurvailut.

Päällystetty tie on tasainen ja nopea. Se ei pakota miettimään itseään. Mieli voi helpommin olla muualla kuin matkanteossa. Tämän vuoksi ihmisen ystävyys päällystetiehen jää helposti pinnalliseksi. Sen seurassa voi olla ilman että katsoo sitä silmiin ja kuuntelee mitä sille todella kuuluu. Soratiellä ollaan enemmän läsnä, haluttiin tai ei.

Love is a stranger and hearts are in danger
On smooth streets paved with gold
Oh, true love travels on a gravel road
Yeah, true love travels on a gravel road
True love travels on a gravel road

(Frazier-Owens: True Love Travels on a Gravel Road)

Laukauksia ja pettäviä penkkoja.

Lähestyminen.

Kesällä pimeys antaa odottaa itseään.

Maisemaan.

Moottoritien olemuksesta kirjoitimme kuusi vuotta sitten:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2009/06/moottoritieuskonto.html

5 kommenttia:

urogallus kirjoitti...

Tunnelmallista tarinaa, taas kerran.

Voi muuten olla, että kaikissa naapurimaissamme on enemmän sorateitä fiilisteltäviksi. Ruotsissa, ainakin pohjoisessa, on keskikokoisten kylienkin raitit usein päällystämättä. Aluepolitiikan puutettako potevat siellä?

Menneisyyttä soratiet ovat - ja tulevaisuutta, kun asfaltti alkaa pian loppua, eikä teiden ylläpitoon muutenkaan liikene väkeä ja voimaa. Moottoritiet taas ovat eri lajia, eivät oikein teitä ensinnäkään vaan jonkunlaisia itseajettavia metrojunia.

Soratiet ovat persoonallisuuksia, ja niillä myös tapaa persoonallisuuksia, suorastaan periferisiä sellaisia: https://www.youtube.com/watch?v=ftPplyHSqa

Kiitos taas kerran hyvästä blogista!

Esoteerisen maantieteen koulu, Marko Leppänen kirjoitti...

Kiitos hyvistä huomioista ja palautteesta!

Venäjällä sorateistä ei ole ainakaan pulaa, mutta onpa mielenkiintoinen tuo Pohjois-Ruotsia koskeva tieto. Siellä on kenties yksinkertaisesti hoksattu, ettei kylänraitti tarvitse pikeä. Ehkä ei ole myöskään podettu alemmuuskomplekseja ja tarvetta nousukasmaisuuteen.

Sorateiden paluuta voi tosiaan ennustaa. Suomen maaseutu on menettänyt yli 200 000 asukasta kahdessa vuosikymmenessä ja pakkautuminen kasvukeskuksiin jatkuu. Kruunua ei hotsita pulittaa asfaltin ylläpitoa autioilla teillä.

PS. Videolinkissä on jotain häikkää, se ei pelaa.

Anonyymi kirjoitti...

Hauska juttu! Knutersintie ja Länsitie Sipoossa on tullut itselleni tosi tutuksi, melkeinpä kaveriksi. Knutersintiellä on joka vuosi ulosajoja ja paikatkin ovat aina samoja.
Joskus kun kävelin Knutersintien päästä päähän, ihmettelin miten paljon jää näkemättä autolla ajaessa. Tien varressa on paljon nähtävää ja kävely pistää ajatuksetkin mukavasti liikkeelle.

Esoteerisen maantieteen koulu, Marko Leppänen kirjoitti...

Kiitokset! Hyvin tunnistettu nuo tiet. Kun Knutersintiestä jokunen vuosi sitten asfaltoitiin muutama kilometri, järkytyin että nyt pilataan Helsinkiä lähinnä oleva kunnon soratie; onneksi homma jäi kesken ja soratieosuutta on yhä kuutisen kilometriä.

Kävellen ja pyörällä havaitsee myös soratien äänimaiseman. Keväisin ja rankkasataiden jälkeen soivat tien laidoilla purot. Kesäöisin surruttaa kehrääjä ja kreksuttaa ruisrääkkä. Kävelyn "filosofiset" vaikutukset olivat tunnettuja jo antiikin ajattelijoille.

Juuri Pohjois-Pohjanmaalla käydessäni luin sikäläisestä lehdestä asfalttitiestä, jonka terävät kuopat rikkovat autoja ja ovat hengenvaarallisia motoristeille. Uuden, varojen puutteen saneleman trendin mukaisesti sekin kuulemma rouhitaan takaisin soralle. Teksti "Ei kesäkunnossapitoa" oli protestiksi maalattu kyseisen tien pintaan.

Anonyymi kirjoitti...

Erinomainen juttu, oli mukava lukea kun ulkona myrskyää ukkosmyrsky ja luonto tuoksuu sateelle.