Vanha petäjä ei ole moksiskaan.
Donner und Blitzern!
Silminnäkijät kertovat, että kun salama on valinnut iskukohteekseen ihmisen, nousevat tämän hiukset aavemaisesti pystyyn. Salama on raivannut ilmakehän halki kilometrejä pitkän purkauskanavan, joka tässä tapauksessa päättyy tiettyyn päälakeen. Ilma jo kihelmöi staattista sähköä, mutta jäljellä saattaa vielä olla hetki pakenemiseen tai rukouksien lukemiseen. Toisinaan ukkonen päästää irti uhristaan, usein ei.
Mitä mahtoi aistia eräs mänty, nuori aikuinen, Sipoonkorven Forsskogskärrin laidalla 9. päivänä kuluvaa kuuta. Salama oli skannannut siitä sopivan purkauskanavan. Honka ei saanut jalkoja alleen, vaikka niin toivoikin. Välähdyksen ja jysäyksen väliin ei jäänyt silmänräpäystä. Solut nilan alla hyppäsivät kuperkeikkaa. Salaman ydinkanava kihisi yli 20 000 asteen kuumuisena. Kuntta oli ehkä kaatosateen kastelema, mutta leimahti kuin tulusmiehen taula. Liekit, ikikiihkollaan, alkoivat hapuilla kaikkea syötäväksi kelpaavaa. Linnut ja muut eläimet pakenivat sikäli kuin pökerrykseltään kykenivät.
Horisontista myllersi savupatsas, jota märkä maasto syyti anteliaasti. Kello 19:13:19 kirjattiin hätäkeskuksessa hälytystilaus; maastopalo, keskisuuri. Tuskin ehti levoton mäyrä kääntää pesässään kylkeä, kun piipaa vonkui hiekkatiellä. Kansallispuiston uudelle parkkipaikalle käännyttiin, puomi saatiin auki ja jo punainen pelti vilkkui vesakossa. Sitten metsäautotie päättyi silmukkaan. Palosoturit juoksivat polkua kuusikkoon, mönkijä keikkui perässä, letkua vedettiin. Lähellä rätisi ja humisi. Punakukko oli irti hakkuuaukean viereisellä lakisäästiöllä. Lieskat olivat parimetrisiä. Tuli leimahteli kuusten alaoksissa, kipinäsuihkut sinkoilivat korkealle.
Suomalainen palonsammutus oli jälleen tehokasta, koko proseduuri ilmoituksesta jälkisammutukseen. Pahus. Meitä olentoja on moneksi, ja on myös metsäpalosta riippuvaisia ja hyötyviä lajeja. Ne asettuvat palaneisiin, kärventyneisiin puihin, vielä lämpimään tuhkaan. Koska metsäpalot ovat sammutuksen vuoksi niin vähäisiä, riutuvat nämä olennot hädissään. Kuin taiottuna ne ilmaantuvat palopaikalle matkojen takaa. Mäntyhuppukuoriainen, kantautuiko nokkaasi Sipoon käry?
Kesäkuinen ilta oli painumassa mailleen, kun läksimme katsomaan maastopalopaikkaa. Aikaa palosta oli runsas viikko.
Paloalueelle on parin kilometrin käpyttely metsäautotietä.
Pihka tuoksuu, rutkasti. On budjetoitu rahaa kansallispuistoa ympäröivien metsäpalstojen ostamiseen osaksi puistoa, mutta on metsänomistajia, jotka mieluummin hakkaavat metsänsä.
Tukkien sotamaalauksia.
Metsäauto tie on jäänyt taakse ja edessä on traktorin talvitie Forsskogskärr-suon yli.
Kuusitaimikon liepeillä alkaa vainuta tervaisen savuista ilmanalaa.
Lähimäki paljastuu palopaikaksi.
Maastopalo on metsäpalon pikkuveli; innokas kyllä vaan ei perusteellinen.
Tuli on puhdistanut maaston jäkälistä, sammaleista, heinistä, putkilokasveista, varvuista ja vesoista. Paljaissa muodoissa vilkahtaa kurkistusikkunoita jääkauden vetäytymisvaiheeseen.
Liekitetyn kuusenkerkän maku? Siinä pirskahtaa havuinen kirpeys, jonka lävitse leviää hienoisen savuinen ylikypsyys.
Tässä seisoi palosoturi ja väistyi liekin valta. Rajan selvyys korostuu, koska on alkukesä. Kansanperinteen mukaan se on pikkukesä. Helle ei vielä lepää raukean maan yllä, lehti ei ole vielä tumman täyteläinen, vaan vallitsee kylmien ja vaaleiden öiden ilotulitus; kasvun kiihko, ylikuohunta, mehukkuus.
Mänty on kehittynyt metsäpaloselviytyjäksi Se luopuu alaoksistaan ja punoo itselleen paksulevyisen kuoripanssarin.
Salamanlyömä petäjä, josta palo lähti valloilleen.
Hämärtyy vaan ei pimene. Lähdemme takaisin.
Kiitokset Hindsbyn kylän Esa Mäkiselle vinkistä.
