Kivi kiveltä palasi puro elämään

Maunulanpuro oli 2000-luvun alussa vain valju oja. Nyt siinä on koskia.

Usein jossain lähellämme virtaa oja. Harvemmin tulemme silti ajatelleeksi, että moni oja on alkujaan ollut eloisa puro, luonnon villi ja vapaa luomus.

Oli aika - ei niin kauan sitten - jolloin maa- ja metsätalouden dogmeihin kuului purojen perkaaminen. Kivet kammettiin ylös ärräpäitä ja selkää säästelemättä, mutkat oiottiin, lapioitiin lisää syvyyttä. Veden - tuon aina tiensä löytävän oveluksen - oletettiin toimenpiteen myötä juoksevan tehokkaammin ja kurinalaisemmin. Se oli tärkeää, koska valuma-alueen soille ja muille kosteikoille haluttiin lukea madonluvut. Perkaus oli voimaperäistä ja laajamittaista: sen jäljiltä eteläiseen Suomeen jäi mitättömän vähän luonnontilaisia puroja.

Kun puro muutetaan ojaksi, romahtaa se elinympäristönä. Pois joutuvat kivikot, jotka ennen tarjosivat tarttumapintaa ja suojaa eliöille sekä hapettivat vettä rikkomalla sen pintaa. Uoman ruoppaus tuhoaa pohjaeliöstölle tärkeän pinnanalaisen sammalpeitteen. Virtaus- ja syvyysvaihteluiden katoaminen tekee pienvesistöstä monotomisen möllöttäjän. Kerran kirkas silmä saa lietteestä kaihin; puro menettää luonteensa ja ilmeensä, solinan kadotessa myös äänensä. Kun mutkittelu eli meanderointi korvataan viivoitinsuoralla linjalla ja koskien ja suvantojen tanssi muuttuu tasaisen ilottomaksi marssiksi, tulee purosta zombi, elävä kuollut. Se liikkuu yhä, mutta siinä kaikki.

Runsas kymmenen vuotta sitten Maunulanpuron pohjaeliöstö rajoittui surviaissääsken toukkiin. Eliököyhyyden syynä oli edellä esitellyn kaltaiset toimenpiteet. Kävipä kuitenkin niin, että alueelle muutti muuan arkeologi, Teemu Mökkönen nimeltään. Ammattikuntansa aidossa hengessä hän halusi sukeltaa syvälle uuteen kotiseutuunsa ja kaivoi arkistojen kätköistä alueen vanhoja karttoja. Hän palasi Venäjän ja Ruotsin vallan aikoihin, aina 1600-luvulle saakka. Eräs ahaa-elämys oli se, että lähimetsän oja oli itse asiassa osa ikivanhaa Haaganpuroa, sen latvaosaa.

Ojan liepeitä arkeologin silmin mittaillessaan hän alkoi huomata kiviä, jotka aikoinaan olivat olleet virrassa, tehneet siitä puron. Hän palasi paikalle työrukkaset käsissä. Hämärissä, omin päin ja vaivihkaa hän alkoi heitellä kiviä takaisin uomaan. Niin kuin sadussa, jossa joku vapautetaan jähmettävästä lumouksesta, alkoi purolle ominainen veikeys, kauneus ja eloisuus palautua. Joitakin vuosia mies kunnosti puroa yksin. Sitten rinnalle tuli Virtavesien hoitoyhdistys ja kaupunki kivi- ja sorakuormineen. Alettiin pitää talkoita. Puron taimenkanta elpyi ja samoin muu eliöstö, josta kielivät talvipakkasilla sulapaikoissa keikkuvat koskikarat. Puro eli jälleen.

Kunnostus jatkuu. Periaate on, että yksikin kivi virrassa on parempi kuin penkalla.

Murikka lähdössä lentoon.

Läts! Ehkä jonain päivänä kiveä hapuilee taimenen lisäksi jokirapu.

Puron esittämä kiitos on äänekäs.

Suomen luonnon päivänä 30.8. Maunulanpuron kunnostustalkoot alkaen kello 10. Kokoontuminen kentällä Koivikkotie 12 kohdalla.

Veturitien kapinallinen ja Puu-Pasilan viimeiset hengenvedot

Veturitien yksinäinen talo oli merimies Ilvesviidan koti 1970-luvulta viime vuoteen.

Liikenne Pasilan Veturitiellä suihkii nopeatempoisena ja vuolaana. Vanhaa maantietä muistuttava katu, joka vielä 1962 kartassa kulki nimellä Suokatu-Träskgatan, sukeltaa keskivaiheillaan vehmaaseen lehtonotkelmaan. Jokainen ensi kertaa Veturitietä ajava todennäköisesti hätkähtää sivusilmälle välähtävää punaista mökkiä, joka on kuin Grimmin veljesten saduista. Mökin jo entuudestaan tietävät katsovat sitä kuin vanhaa ystävää - tai yhä vapaalla hilluvaa häirikköä. Veturitien punainen puutalo on viimeinen kesyttämätön kappale Puu-Pasilaa. Lempeästi kukkoilevaa habitusta korostaa se, että talo lähiympäristöineen on koristeltu aidon ITE-taiteen hengessä kaikenkirjavalla sälällä.

Nyt talovanhuksen lähtölaskenta on alkanut. Länsi- ja Itä-Pasilan väliin jäävä ratapiha on päätetty täyttää pilvenpiirtäjin. Halussaan paisuttaa väkilukua on Helsinki valmis purkamaan asuntojen tieltä satamia, sairaaloita ja lentokenttiä. Sellaisessa tehostuksen rynnäkössäkö riittäisi ymmärrystä tai edes huumorintajua värikylläistä lainsuojatonta mörskää kohtaan? Ei todellakaan: parruakaan siitä ei tule jäämään jälkimaailmalle, ei edes varoitukseksi. "Koko alueen ylimääräiset rakennukset ja rakenteet poistetaan", toteaa yksikantaan alueen omistavan Senaatti-kiinteistöjen johtava asiantuntija Antti Kari (Helsingin Uutiset 12.5.2014).

Talo, jota nyt pysähdymme katsomaan, sai ilmeensä sen pitkäaikaiselta asukkaalta Aarre Ilvesviidalta. Hän oli merimies, valtamerihöyryjen lämmittäjä, josta aika jätti viime vuonna 87-vuotiaana. Rakennusta ja sen ympäristöä hän täytti kierrätysmateriaaleilla, mutta myös kaukomaiden satamista tekemillään hankinnoilla. Talosta kerrotaan, että se olisi amerikansuomalaisten 1934 rakentama. Miksi ja kelle, se jää hämärään. Varmaa on, että talossa on nautittu junanpillin vislauksesta, höyryveturin puhkumisesta ja kiskojen kolkkaamisesta ylinkyllin. Valtava ratapiha - Pasilan puoliskoja jakava laakso - on aivan liki, talo sen länsilaidalla.

Ilvesviidan talo piileksii rehevässä metsässä ja näyttäytyy vasta äkisti läheltä.

Ajorata kulkee niin läheltä sisäänkäyntiä, että autoja voisi pyytää putsamaan kumijalkansa rappurallissa.

Talon numero on 12 on vailla lähinaapureita.

Tätä taloa muistaa ihmetelleensä pitkään, sillä se oli koristeltu jo takavuosikymmeninä.

Originellien ympärilleen ripustelemassa sälässä nuket jaksavat aina värisyttää hieman kaameina.

Kamalle on tehty oma hyllynsä seinustalle.

Voimaeläimiä.

Veturitien virallinen aika.

Tärkeä symboli. Neuvostoajan eestiläisille "suur valge laev", jollaisen ilmaantumista syvällä mielissä odotettiin, merkitsi toivoa vielä koittavasta vapaudesta.

Isot koivut muodostavat portin sisäänkäynnin ympärille.

Tästä on käyty niin hyvinä kuin huonoina päivinä, monet kerrat kotiinpaluun iloisissa tunnoissa merimieskapsäkki olalla.

Itä- ja Länsi-Pasilat yhdistävä silta näkyy etelässä.

Roinaa ja erikoisia vallituksia tontin ulkopuolella.

Voodoo-nuken kaltaisia otuksia, rättejä, cd-levyjä ja työmaiden värilätkiä; sellaista hedelmää kantavat Ilvesviidan lähimetsän puut.

Mies oli taiteilijaluonne ja harrasti tuvassaan maalausta.

Veturitien kapinallinen, jossa Puu-Pasilan henki vielä hetken pihisee.

Niihin aikoihin kun Pasilan puutaloja systemaattisesti purettiin, 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa, alkoi yleinen kriittisyys rakennusperinnön säälimätöntä repimistä kohtaan hiljalleen kasvaa. Kuin huonoa omatuntoaan paikatakseen, pienenä jalon myötämielisyyden eleenä tai yhtenäisiä rakennuskokonaisuuksia väheksyvän "kerroksellisen kaupunkikuvan" mallia tunnollisesti noudattaakseen kaupunkisuunnittelija päätti jättää pari puutaloa uuden elementti-Pasilan laitakortteleihin. Ne olivat orvon irrallisia, koska koko maailma niiden ympäriltä oli nielty molokinkitaan ja pullautettu takaisin tunnistamattomassa muodossa. Virallisiksi menneisyyden muistoiksi säästetyt puutalot oli pakko puleerata steriileiksi. Niiden kauhtuneisuus, joka vehmaiden puutarhojen, klapikasojen, leikin äänten, linnunlaulun ja lauta-aitojen keskellä oli ollut vain kauneutta oli nyt äkkiä kuin kuolinnaamio.

Pasilanmäki Kimmo Pälikön maalauksessa 1974. Alueen järjestelmällinen purkaminen alkoi 1977.

Uuden Pasilan syntyprosessissa ei likvidoitu yksin talokantaa. Koko katuverkosto linjattiin uudestaan, pantiin kulkemaan eri paikoista kuin aiempi luonnonmuotojen mukaan syntynyt. Ja jos saksalaiset Lappia polttaessaan säästivät kirkot, ei näin laupeita oltu Pasilassa: kirkon oli mentävä, olihan se puinen. Pasilan kirkon purkajat poseerasivat valokuvassa vuonna 1976 moottorisahat käsissä; hymyt olivat rehvakkaita, mutta eivät pystyneet kätkemään epävarmuutta: mihin oikein ollaan menossa?

Kun saneerausoperaatiot Länsi- ja Itä-Pasilassa oli saatu päätökseen, oli alueen ilme viimein hallittu, funktionaalinen, kaakeloidun puhdas, teollinen. Tehtävä oli suoritettu - ainakin melkein. Asemakaavan ulkopuolisella VR:n alueella, vaahteravaltaisessa rinnelehdossa, sattui vielä lymyämään puutalo, joka oli välttänyt parin sadan kumppaninsa osaksi tulleen matalaksi lanaamisen ja myös kastroiduksi maskotiksi joutumisen. Kapinalliseksi se ei ollut koskaan aikonut, ei henkipatoksi eikä sissiksi, mutta kohtalo oli määrännyt toisin. Jos kantaa loppuun asti tunnusta "vapaus tai kuolema", ei osana voi olla häpeä, vaan pikemminkin paikka tähdissä.

****

Jälkikirjoituksena päästämme ääneen Länsi-Pasilan saneerauksessa keskeistä roolia näytelleen kaupunkisuunnitteluviraston arkkitehti Matti Visannin:

"Kaupungin rajalle oli syntynyt pittoreski paikka, hienoja lehtoja. Muistan, kuinka istuin lehtoniityn reunalla ja perhoset lentelivät ja yritin kuvitella, miltä alue näyttää, kun siihen tulee kerrostaloja. Näimme propagandafilmejä, jotka vetosivat Länsi-Pasilan puutalojen säilyttämisen puolesta. Yleiskaavassa oli kuitenkin päätetty, että Helsingin keskustan paisuntasäiliö avataan pohjoiseen. Paljon uusia konttoreita, virastoja ja muuta, joten puutaloja ei voitu säilyttää. Meillä oli projektin sisällä keskustelu siitä, voisiko jonkun puutalon jättää jäljelle rikastuttamaan miljöötä muistumana alueen historiasta. Meillä oli aika suuriakin kiistelyjä asiasta. Onko se turhaa romantiikkaa! 1970-luku ei ollut romanttista aikaa. Minä olen kuitenkin ollut kallellaan romantiikan suuntaan, niin että kyllä muutama puutalo säilyi. Ne ovat siellä vieläkin." (Kaupungin sielua etsimässä, Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto 2010).

****

Laajemmassa originelleuden valtakunnassa vierailimme viime syksynä:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2013/10/syntymahumala-veklahdella-ihmeellinen.html

Ruusukvartsia ja aaltoja

Aarteen vartijat ottavat rennosti.

Ensimmäisen Mooseksen kirjan mukaan Luvattu maa oli Kanaaninmaa, 1800-luvun yhdysvaltalaisten silmissä läntinen rajaseutu merkitsi kullan vuolentaa ja vapautta, Himalajan asukeille Shangri-La oli salainen laakso jossa vaivoja ei tunnettu, Henry Ford pani uskonsa (ja rahansa) Amazonin viidakon Fordlândiaan. Ihminen on aina kaihonnut paikkaan, jossa kaikki natsaa ja on kohdallaan, jossa mennyttä ei surra eikä tulevaa tutista.

Luvattu maa on siis ennemminkin mielentila kuin fyysinen paikka.

Kenties jotain siitä välähtää kun vinyylin ruksuttava hiljaisuus repeää Little Richardin karjaisuun A-wop-bom-a-loo-mop-a-lomp-bom-bom! tai punaista pilkottavalle ahomansikkakunnaalle osunut vaeltaja malttaa kerätä kokonaisen kourallisen marjoja ennen kuin heittää ne kerralla suuhunsa. Siinä ajattomuuden pilkahduksessa mikä jää yhden ajatuksen poistumiseen ja seuraavan ilmaantumiseen väliin, mitä siinä on ellei autuuden maakunta?

Kuitenkin olisi kokemusperäisen ja osin ikiaikaisen tiedon vastaista väittää, ettei olisi fyysisiä paikkoja, jotka toimivat täydellistymishetken katalyyttina.

Eräänä kypsän kesän hellepäivänä tällaiseksi paikaksi osoittautui pieni mutta ylväs luoto Sipoon saaristossa. Merikortista saattoi arvioida, että taivalta sen luo oli tehty kuutisen meripeninkulmaa. Evästä oli mukana, huopakin. Taivaansini oli virheetön, aava lempeä kuin ei olisi koskaan myrskynnyt. Kaukokaipuu ja sen täyttymys kohtasivat, pidemmälle ei ollut tarvetta.

Kuin luvatun maan symbolina tai sinettinä luodolla oli konkreettinen aarteensa: säihkyvä ruusukvartsijuonne.

Vartiokylänlahdelta ulos tultua on ohitettu muun muassa Satamasaari, Leikosaaret, Pihlajaluoto, Kuminapaasi ja Kuiva-Hevonen. Edessä olevalla luodolla ei ole merikortissa nimeä. Aina nimeä ei tarvita.

Luotoa vedenalaisine paaseineen on paras lähestyä airomalla.

Kalliomassiivien välinen suvanto on kelpo satama tutkimusalus m/s Bismarckille.

Pienestä vuoresta ja suuresta aavasta on kyse. Tilantuntu tuo mieleen kaukaisimman Tunturi-Lapin Käsivarressa.

Pesimäaikaan moni luoto on syytä jättää rauhaan. Nyt lokilla on jo isot poikaset ja tilanne sitä myöten viileä.

Tässä sitä on, kallion huomiota herättävän punaisia kohtia. Ne ovat ruusukvartsijuonteita.

Vuosisatojen mittaan esiintymästä on nakerrettu rubiinilta näyttäviä hippuja. Ehkä niitä veivät naisilleen vesillä aikoinaan kalastaneet eestiläiset, Krimin sodan brittiseilorit ja viikingit.

Aika on todistetusti subjektiivista, mutta jokaisella päivällä on auringonlaskunsa.

Wikipedian sanoin ruusukvartsi "on epätavallinen kvartsimuunnos, jota käytetään usein kaulakoruihin ja muihin koriste-esineisiin. Luonnossa se esiintyy harvinaisina jalokivilaatuisina kiteinä ja muodottomina kappaleina. Nimestään huolimatta ruusukvartsin väri voi itse asiassa vaihdella vaaleanpunaisesta persikansävyiseen".