Arktisen rintaman tähystyskorsun arkkitehtuuri on mystinen kuin maisema sen ympärillä.
Kun kunnianarvoisa maantieteilijä J.G.Granö 1900-luvun alkupuolella nimesi Suomen alueita niiden maisemapiirteiden mukaan, antoi hän Luoteis-Käsivarren suurtunturialueelle termin ylhiömaa. Se tuntuu huokuvan paitsi alueen luonnon suunnattomuutta ja äärimmäisyyttä, myös kulkijaa koskettavaa ylevyyttä ja jopa tiettyä kosmista yksinäisyyttä. Alue on erityinen. Se ei tunnu Suomelta eikä geologisesti olekaan samaa kallioperää muun maan kanssa. Köli- eli Skandivuoristoon kuuluvana se on paitsi samaa jatkumoa kuin Norjan rannikkovuoristo, myös Skotlannin ylämaa ja Appalakkien vuoristo Amerikassa. Atlantti on vain myöhemmin pullahtanut tämän kaledonisen vuorijonon väliin. Väestöllisesti ja toiminnallisesti Käsivarren ylhiömaa on ollut osa Suomea vasta 1900-luvun alusta ja silloinkin pitkään vain yhden Viikin perheen voimin; herra Valde Viik oli 1916 perustetun Mallan luonnonpuiston vartija ja valtion majatalon Sillastuvan isäntä.
Kohtalon oikusta Yliperän ylhiömaasta oli tuleva eräs toisen maailmansodan kummallisimmista loppunäyttämöistä. Tässä raportissa katsomme, millaisia merkkejä löydämme tuosta historian vaiheesta kesällä 2013. Kylmässä ilmanalassa sekä hajottajaeliöiden toiminta että uuden kasvillisuuden peittovaikutus on äärimmäisen niukkaa. Sota-ajan jäänteet ovatkin alueella muihin maailmanpalon taistelupaikkoihin verrattuna poikkeuksellisen selvät: välittömästi kamaralla makaavat, nähtävät ja kosketeltavat.
Yleisesti tiedetään, että Käsivarren linnoitteet ovat saksalaisten rakentamia ja liittyvät niin sanottuun Lapin sotaan 1944-45. Harvemmin huomioitua on, että suomalaisia vastaan niitä ei oltu alkujaan tarkoitettu, vaikka suomalaiset niitä lopulta hättyyttelivät.
Mutta historiasta lisää kunhan pääsemme maastoon. Nyt takki päälle, reppu selkään ja kohden tunturin laitaa!
Aloitamme jalkalihaksissa tuntuvalla kapuamisella Saanalle. Yli 550 metriä viereistä Kilpisjärveä korkeampana se hallitsee tienoota ja oli tässä suhteessa myös tärkeässä roolissa, kun alueella katseltiin entistä aseveljeä pyssynpiippua pitkin tammi-huhtikuussa 1945.
Tähystyskorsun suomassa tuulensuojassa voimme kerrata historiaa:
Huhtikuun 27. 1945 tapahtui Käsivarren Lapin kaukaisimmassa kolkassa merkityksellinen kohtaaminen. Sen osapuolina olivat suomalainen ja saksalainen hiihtopartio. Jälkimmäinen oli Norjan suunnan etäisyyksistä viittoillut halustaan neuvonpitoon. Kevät oli täynnä valoa, lumiavaruus valtava. Aurinkolaseineen ja lumipukuineen partiot sivakoivat ja sivakoivat, lähestyivät toisiaan pieneltä iäisyydeltä tuntuvan ajan, kunnes lopulta pienet pisteet kasvoivat oikeiksi ihmisiksi ja saivat kasvot. Epäluuloisesti ryhmityttiin vastatusten. Saksalaiset kertoivat, että haluavat antaa kaksi ilmoitusta. Ne olivat lyhyen ytimekkäät: ensinnäkin kaikki heidän joukkonsa olivat nyt siirtyneet Norjan puolelle ja toiseksi he olivat pahoillaan siitä, että olivat joutuneet sotimaan suomalaisia vastaan. Suomalaisten vastaus lienee ollut jäyhä nyökkäys. Molemmat osapuolet tervehtivät toisiaan sotilaallisesti, kronikoitsijan mukaan saksalaiset ilmeisen liikuttuneina. Sitten ryhmät lähtivät erkaantumaan omiin suuntiinsa, kello oli 13:30. Lapin sota ja samalla toinen maailmansota oli Suomen osalta päättynyt. Saksalaisille sota jatkuisi vielä kymmenkunta päivää. Katutaistelut raivosivat jo Berliinin ydinkeskustassa, ja aseiden kalistelun Euroopan äärimäisimmällä syrjäseudulla täytyi jo tuntua paitsi turhauttavalta myös absurdilta. Saksalaiset kävivät leiriin Norjan puolelle, jossa heidät nähtiin vielä toukokuun 16.
Kaksi vuotta aiemmin 1943 Saksan sotateollisuus jyrisi kuumana ja vuolaana. Miljoonien työntekijöiden - joista osa oli orjia - hikoillessa tuotantolaitosten saleissa työntyi rintamalle katkeamaton virta ammuksia, ajoneuvoja ja aseita. Sotaonni oli silti jo selvästi kääntynyt, äänekkäinkin optimisti tunsi sen kolkkona varjona yllään. Sotavoimien ylin johto Oberkommando der Wehrmacht (OKW) koostui vakavista kasvoista, kun se antoi syyskuun 28. määräyksen Ohje 50. Se merkitsi suunnitelmien ja käytännön valmistautumisen aloittamista sellaisen epätodennäköisen mutta mahdollisen tilanteen varalle, että neuvostojoukot murtautuisivat läpi Suomen rintamasta ja joko valloittaisivat koko Etelä-Suomen tai ainakin saisivat kiilan suomalaisten ja saksalaisten väliin. Vaikka Pohjois-Suomeen ja Norjaan sijoitetun 20. Vuoristoarmeijan komentaja, kenraalieversti Eduard Dietl ehdotti, että tällaisessa tilanteessa hänen joukkojensa tulisi hyökätä täysillä kohti etelää ja kokea tarvittaessa sankarikuolema Pohjanmaalla, naulasi OKW pöytään oman ehdottoman ykkösprioriteettinsa ja se oli Petsamon nikkelitoimitusten jatkumisen turvaaminen.
Saksan sotavarustelulle välttämättömästä nikkelistä noin 3/4 oli peräisin Suomen itäisestä Käsivarresta, Petsamosta. Pohjois-Suomeen oli määrä linnoittaa asemat, jotka turvaisivat niin malmin kuin Saksan Ruijan joukkojen maakuljetuksille välttämättömän Valtakunnantie no: 50:n. Neuvostojoukkoja ei pitänyt päästää lähellekään kyseistä Norjan rannikolla kiemurtelevaa elämänlankaa. Sitä suojelevat etulinnoitukset perustettiin Ivaloon (Schutzwall) ja Suomen läntisen Käsivarren kapeimpaan kohtaan, vuolaan Lätäseno-joen tuntumaan (Sturmbock). Siltä varalta, että puna-armeija kaikesta huolimatta pääsisi vahvasta Sturmbockista läpi, perustettiin Kilpisjärven-Lyngenin alueelle myös taaempi linnoitus (Festung Lyngen).
Linnoitusten rakentaminen alkoi tuhansien miesten voimin kesällä 1944. Saksan yleisesikunnan laskelmissa ei oltu lainkaan huomioitu sitä vaihtoehtoa, että sotaa käytäisiinkin suomalaisjoukkoja vastaan, mutta kuten historian sivuilta tiedämme, juuri näin lopulta kävi. Käsivarren alueen linnoitukset olivat vihollisuuksien puhjetessa vahvat ja runsaasti aseistetut. Suomalaisilla ei ollut mitään mahdollisuutta niitä valloittaa, kun ne saavutettiin marraskuussa. Kumpikin osapuoli ampui tykistöllä ja tiedusteli toisen toimintaa, mutta ei lähtenyt hyökkäilemään. Tätä täytyy pitää suomalaisten onnena, sillä talven tullen joukkomme koostuivat enää lähinnä niin sanotusta "lasten ristiretki" -aineksesta; kokemattomasta asevelvollisuusikäisestä nuorisosta, joka oli määrältäänkin vaatimaton. Taustalla vaikutti Neuvostoliiton määräämä demobilisaatio.
Saksalaiset irtaantuivat Sturmbockista tammikuun puolivälissä 1945. Viimeinen Suomea leikannut puolustuslinja kulki Kilpisjärven alueella ja se miehitettiin vuoristojääkärirykmentin ja krenatööriprikaatin voimin. Eteentyönnetyt asemat olivat Salmivaara-Ailakkavaara-Másetvárri -linjalla ja myöhemmin etulinjaksi otetut päälinnakkeet noin puolen peninkulman päässä luoteessa: Mallalla, Saanalla ja Jehkasilla. Asemat olivat aiempaa kevyemmät, mutta kuitenkin syvät ja hyvin varustellut eivätkä suomalaiset jälleen kerran voineet edes harkita todellisia hyökkäystoimia.
Hiihtopartioiden kahakoita sattui ja piiskatykki roimi kairaa suorasuuntauksella, mutta muutoin suomalaiset saattoivat lähinnä etäältä kiikaroida alppijääkäreiden leirielämää, johon sisältyi muun ohessa varsin suuresta turvallisuudentunteesta kielivää hiihtourheilua, laskettelua Saanan ja Mallan rinteillä. Saksalaisten tappioista Kilpisjärven alueen yli kolme kuukautta kestäneiden sotatoimien aikana ei ole allekirjoittaneella tietoa, mutta suomalaisia kaatui kahdeksan, joista valtaosa tammi- ja helmikuussa. Itse asiassa Kilpisjärven saksalaiset ehdottivat OKW:lle 25. helmikuuta aktiivisten taistelutoimien lopettamista alueella. Maaliskuun 1. hyväksytyn käskyn mukaan sai enää suorittaa vihollisten vahvuuden selvittämisen kannalta tärkeää tiedustelutoimintaa. Tämä antaa hyvän selityksen uhrien vähyydelle.
Lopulta koitti kevät ja ratkaisu, saksalaisten vetäytyminen pois Suomen alueelta. Sen taustoihin palaamme hetken kuluttua.
Meillä ei ollut ennakkotietoa saksalaisasemien sijainnista. Onneksi Käsivarren jokaisessa isommassa kivessä on kartta, josta voi hakea suuntaa.
Sotaromua väreilevän lammikon laidalla.
Mikäs se täällä odottaa, jollei taas eräs Lyngenin linnakkeen luhistunut suojahuone.
Tuuli vonkuu osuessaan teräskieliin.
Korsun takaosa on sortunut.
Saksalaiset jättivät Kilpisjärven alueen aiemmin kuvaillulla tavalla 27.4.1945. Tässä vaiheessa he olivat saaneet Ruijan joukot vedettyä, alueen väestön evakuoitua ja rakennukset tuhottua etenevän puna-armeijan tieltä. Uusi Kitdal-asema oli valmistunut. Petsamon nikkelillä ei ollut enää välitöntä merkitystä uuden itävaltalaislöydön johdosta, jonka varusteluministeri Albert Speer oli ilmoittanut riittävän ainakin vuoden 1946 lopulle.
Käsivarsi, ohikiitävän hetken suurvaltapoliittisesti tärkeä strateginen hermosäie, oli muuttunut siksi mitä oli iät ja ajat ollut - lähinnä vain saamelaisia ja satunnaisia retkeilijöitä kiinnostavaksi suureksi erämaaksi. Vasta tulevat vuosikymmenet olivat hitaasti nivova sen tunnetummaksi osaksi muuta Suomea. Tässä merkittävä askel oli biologisen aseman, meidänkin retkikuntamme tukikohdan, perustaminen 1964. Sähkövalo syttyi Kilpisjärvellä 1982, maamme viimeisenä kylänä.
Rauhaa tihkuva on sodan loppukulissi.
