maanantai 3. joulukuuta 2012

IV maailmankonferenssi: yksinäisten polkujen jaetut lumoukset


Valtaosa konferenssiväestä oli vielä paikalla yhteiskuvan hetkellä.

Romantic Geographic Society ja Esoteerisen maantieteen koulu järjestivät 1.12. 2012 kokeellisen ja vaihtoehtoisen alueellisen tutkimuksen maailmankonferenssin. Tapahtuma oli neljäs lajissaan ja sen otsikko yksinkertaisesti IV Maailmankonferenssi, ”maailman” viitatessa pikemmin tutkimuskentän laajuuteen kuin osallistujien kansalliseen jakaumaan. Osallistujia konferenssilla oli kolmisenkymmentä ja sen paikkana ystävällisesti käyttöön lainatut Taidekoulu Maan tilat Suomenlinnassa.

Saatoimme jälleen kerran tyytyväisyydellä ja kunnioituksella todeta, kuinka erilaiset ihmiset tekevät täydellä sydämellä ja vaivoja säästelemättä oivallisia havaintoja ja tutkimuksia ympäröivästä todellisuudesta jonkin itseään inspiroivan vinkkelin kautta. Halu jakaa prosesseja sekä niistä kummunneita oivalluksia oli jälleen poikinut häkellyttävän korkeatasoisia, omintakeisia ja huolella toteutettuja esityksiä. Rahalla ei vastaavia saisi, sillä aitoa innostusta ei voi feikata.

Joulukuun alkamisen myötä mielessämme väikehti metafora avattavista joulukalenterin luukuista, joista paljastuu kullekin päivälle jokin yllätys. Maailma ympärillämme - ja sisällämme - on täynnä mittaamattoman kiehtovia "joulukalenterin luukkuja", jotka odottavat vain avaamistaan.

Seuraavassa lyhyet koosteet 17:sta erilaisesta avauksesta eli konferenssiesitysten aiheista:

Kokenut ja tarkkaa taustatyötä tekevä urbaanin tutkimusretkeilyn harjoittaja nimimerkki Strangler esitteli retkiään Helsingin Hietalahden telakan alueelle. Telakan vanha puoli on ajettu alas. Se on monen muun kantakaupungin vanhan teollisuusmiljöön tavoin muuttumassa "haltuun otetuksi" vapaa-ajantoimintoihin painottuvaksi alueeksi. Nyt oli mahdollisuus nähdä nuokkuvan rosoinen alue ennen sen valtavirtaistumista, heräämistä uuteen huomiseen. Ainutlaatuista lintuperspektiiviä koko kaupunginonsaan antoivat kuvat, jotka oli otettu jättimäisen satamanostokurjen ohjaamosta. Tunnelmaa tihensivät öiset kuvat sekä sisänäkymät tyhjästä telakkahallista. Bonuksena tutustuttiin Munkkisaaren vanhoihin viljasiiloihin sekä alueeseen historiallisissa valokuvissa, mikä auttoi hahmottamaan pidempiä jatkumoita.

Syvälle pinnan alle mentiin parikymmentä vuotta sukellusta harrastaneen Pekka Kumpulan esityksessä. Kumpulan sukellusharrastus keskittyy luoliin ja hylkyihin, ja tällä kertaa kohteina olivat Ojamon vanha kaivos Lohjalla sekä valtavat kalkkikiviluolat Ranskan Lotissa. Yli sadan kilon varusteineen pinnanalaisiin valtakuntiin suuntaavat retkeilijät käyttävät apunaan torpedolta näyttävää ”skootteria”. Sellaisen avulla horisontaalisuuntainen ”penetraatio” luolajärjestelmään voi yltää neljään kilometriin. Näimme Ojamon veden valtaaman kaivoksen kätkevän sisäänsä kiehtovaa vanhaa infraa, kuten ratakiskoja, aitoja, portaita ja kaappeja. Kaivoksen isoissa louhossaleissa seinien kadotessa näköpiiristä ollaan ”kuin ulkoavaruudessa”, vain opastimeksi vedetyn langan johdattaessa takaisin tuttuun maailmaan. Siinä missä kaivos on täynnä geometrisiä muotoja, ihmisjärjen kulmikasta muotokieltä, sulahtaa sukeltaja veden syövyttämässä kalkkikiviluolassa osaksi luonnonvoimien spontaaniarkkitehtuuria, jonka lainalaisuudet toistuvat niin suuressa kuin pienessä mittakaavassa kautta universumin.

Kuvataiteilija Kaisu Koivisto ja hänen puolisonsa Risto Vuorenrinne ovat harrastaneet kenttäretkeilyä itäblokin jäänteiden äärelle. Eräs kohde, jonne heidän mielensä pitkään kaihosi, oli 1900-luvun historiaan nimensä uurtanut Tshernobylin alue Ukrainassa. Maaliskuussa 2011 haave toteutui ja tältä reissulta näimme taiten kuvatun ja leikatun lyhytelokuvan. Kamera liikkui huhtikuun 1986 ydinvoimalaonnettomuuden autioittamassa Prypjatin kaupungissa. Prypjat rakennettiin kertarysäyksellä 1970 ja sen evakuointia edeltänyt väkimäärä oli 49 000. Aavekaupunki toimii luonnon miehitysvoimien koelaboratoriona havainnollistaen käytännössä niitä prosesseja, joita Alan Weismanin kirja Maailma ilman meitä keskittyi kuvaamaan. Erikoista kaupungissa on sekin, että siihen on jähmettynyt autenttinen pala kadonnutta Neuvostoliittoa punaisine tähtineen, propagandalauseineen ja sirppi ja vasara -symboleineen. Umpikujaan ajautuneen yhteiskuntakokeilun merkit peittyvät hiljalleen nousevaan puustoon, siinä missä huvipuiston maailmanpyörä ruostuu ja kirjastossa lojuva historiankirja on auki Hiroshiman tuhon kohdalla. Prypjat antaakin muun ohella karmivan havaintokuvan siitä, miltä näyttäisi ydinsodan jälkeinen maailma. Ei liene sattumaa, että Gorbatshov ja Reagan pääsivät sopuun merkittävästä ydinaseiden vähentämisestä pian Tshernobylin katastrofin jälkeen.

Mustarindan taiteilijaresidenssin toiminnanjohtaja Antti Majava toi terveisiä Hyrynsalmelta ja kertoi, mitä hänen ajattelulleen merkitsi luonnontilaisen metsäluonnon löytäminen osaksi henkilökohtaista elämänpiiriä. Aiemmin hän oli asunut muun muassa Kittilässä, missä ympäröivä metsä oli ”teollisuuden takapihaa”, raskaasti käsiteltyä tehotalousmetsää. Mustarinda toimii vanhassa koulussa, joka sijaitsee Paljakan luonnonpuiston kupeessa Kainuun toiseksi korkeimman vaaran laella. Alueen saareke ikimetsää näkyy satelliittikuvassa jopa koko Suomen tasolla pienenä tummana täplänä, ja sitä kautta Majava paikasta alkujaan kiinnostuikin. Mustarindassa pohditaan selviytymiskeinoja siihen umpikujaan, johon loputtomalle talouskasvulle hyvinvointinsa ja järjestyksensä perustama yhteiskunta ja toisaalta rajallisten luonnonvarojen ehtyminen ja planeetan luonnonjärjestelmien pilaantuminen ovat nopeasti johtamassa. Ehjän luonto antaa Majavan kokemuksen mukaan tukea käsitellä isoja ja hajanaisia kysymyksiä, jotka voisivat muuten lamauttaa. Ihmisen ja luonnon suhde vaatii pikaisia myönteisiä prosesseja, hälytti mustarindalainen, jonka yksi ihmetyksen aihe on, miksi tieteellinen tieto elämäntapamme ekologisesta kestämättömyydestä ei näytä johtavan mihinkään ratkaiseviin toimiin. Psykiatrin poikana hänellä on siihen vastaus: podemme kollektiivista väistämisreaktiota eli defenssiä, mieli haluaa sulkea liian musertavan asian ulkopuolelleen.

Mustarindalla kävimme loppukesästä:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2012/08/yha-ylos-yrittaa-kaksi-mahtimakea.html

Kuvataiteilija Markus Tuormaa oli fillaroinut kesällä Eestissä Riisiperen ja Haapsalun (Rohukula) välisen osuuden. Poikkeukselliseksi vajaan 60 kilometrin reitin teki se, että se on entistä rautatiepohjaa. Raiteiden poistamisen jälkeen se on saanut hiekkakerroksen ja on nyt tervistee (”terveystie”), pyörätie. Tuormaa havainnoi omaa maisemakokemustaan väylällä, joka on usein viivasuora ja kiinnekohdaton, ja josta maaston kumpuilu on alkuperäisen käyttötarkoituksena vuoksi tasattu pois. Näin ympäröivä metsä on ikään kuin leikattu irti tiestä eikä kulkija saa siitä konkreettisia tietoja, varsinkaan tiheän reunuskasvillisuuden sulkiessa näkymiä. Näitä konkreettisia tietoja ovat muun muassa maaston pientopografia ja kosteusolot, joilla on merkitystä esimerkiksi leiripaikkaa haettaessa. Sopiva leirisija löytyikin vasta ratapohjalta poistuttaessa: pähkinäpensaiden holvistosta, jossa yksinäinen käpykeittimen liekki saattoi kulkurin yöpuulle. Sillä hetkellä metsä tuntui jälleen ystävältä, kun se ratapenkalta katsottuna oli alkanut herättää pelonkin häilähdyksiä.

Arkeologi John Lagerstedt oli otsikoinut esityksensä Huomenna sinä. Se on slogan, jota on latinankielisenä suosittu aikoinaan muun muassa ruumisvaunuissa. Suorasukainen muistutus elämän katoavaisuudesta oli paikallaan, sillä katsastimme Lagerstedtin matkassa Porvoon tuomiokirkon hautausmaan arkeologisia kaivauksia, joita hän johti kesällä 2007. Kaivauksissa avattiin 57 hautaa, jotka olivat jäämässä putkitöiden jalkoihin. Hautaus Porvoon kirkon viereen loppui 1700-luvun puolivälissä, kun nykyisinkin käytössä oleva Näsin hautausmaa avattiin. Kalmisto oli ollut selvästi ruuhkainen; luurangot makasivat liki toisiaan. Selvisi myös, miksi arkeologi hakee heti ensimmäisen ruumishaudan löydyttyä lähintä lehtiroskista ja ravintolaa. Luita on hyvä kääriä sanomalehtiin ja pääkallot sopivat täydellisesti isojen keittiöiden käyttämiin viiden litran kermaviiliämpäreihin. Elämän hauraudesta ehkä pysäyttävin kuva oli 25-senttisestä keskosvainajasta. Luille tehdyillä tutkimuksilla selviää yllättävän paljon niiden omistajien sairaushistoriaa. Eräästä kivettyneestä keuhkopussista eristettiin tuberkuloosin dna:ta, josta on hyötyä myös sairauden uusien muotojen tutkimuksessa. Kaivauksien johtaja sai itse työstään perspektiiviä moneen asiaan, muun muassa nykyihmisen taipumukseen valittaa pienenkin epämukavuuden äärellä.

Urbaanin eksploraation armoitettu iskujoukko Trestalkers osallistui konferenssiin kokoonpanolla NilaWormwood ja c8h11no2. Baltian ihmeet koluttuaan Trestalkers yllättyi positiivisesti Pohjois-Ruotsin annin suhteen. Sikäläiset kaivokset ovat usein tunturinseinämään kaivettuja eivätkä näin ollen toiminnan loputtua täyty samoissa määrin pohjavedellä kuin Suomessa tapahtuu. Ja kun ovetkin ovat ystävällisesti auki tai puuttuvat, ei reipas retkeilijä kaipaa enempää punaista mattoa. Tunnelma syvällä kaivoskuiluissa on hermeettinen ja ajaton, ja Stalkersit ovat kokeneita kivisten sydänkammioiden ikuistajia. Samoissa jylhän avarissa maisemissa sijaitsee myös vaikuttavia sotilaskohteita, kuten Bodenin seudun linnoitukset. Useat niistä on ympäröity kallioon louhituin jopa kymmenen metriä syvin vallihaudoin, mutta näppärä ihmiskunta on keksinyt aikoja sitten köyden. Oma viehätyksensä oli tutkia hylättyä sotilastukikohtaa, josta oli tehty museo, joka puolestaan oli hylätty ja sittemmin muutettu kahvilaksi, joka sekin oli hylätty. Osa linnoituksista on edelleen armeijan käytössä ja liikaa emme retkestä paljasta, jottei Säpo innostu huutelemaan perään…

Folkloristi Heli Paakkonen on löytänyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistosta jotain melkein yhtä kiinnostavaa kuin Lönnrotin käsikirjoitukset. Puhumme nyt stadilaisen asunnottoman katujenmiehen Johan K. Harjun (1910 – 1976) jälkeensä jättämästä kansatieteellisestä keruuaineistosta. Harju oli rappioalkoholismistaan huolimatta uupumaton kokemusten ja tarinoiden kerääjä, joka tallensi juuri niiden ääntä, jotka eivät pahemmin tule haastatelluiksi – sillanalaisten kohtalontovereidensa. Paakkosen kuvia ja siteerauksia sisältävä esitelmä kantoi nimeä Pimeitä pulloja ja pulisotkua ja johdatti eräisiin Harjun tarinoiden kiinnepaikkoihin: esimerkiksi Kalevankadun yömajalle, Alppilan pelastusarmeijatalolle, Vaasankadulle ja Hakaniemen jo kadonneisiin loukkoihin. Harjulla oli akateemisia mesenaatteja ja skarppina äijänä hän myös ansaitsi laatimalla ristisanatehtäviä lehtien käyttöön. SKS sai aika ajoin lunastaa Harjulle lahjoitetun kirjoituskoneen kanista – mutta se kannatti: Harjun mehevät ja ainutlaatuiset ”varjojen Helsingin” tarinat täyttävät käsittämättömät 30 000 arkkia. Ihmeellistä vain on, miten tuntemattomaksi aineisto on jäänyt arkiston ulkopuolella.

Juurruttamisen spesialisti Pauli Saloranta esitteli kotikaupunkipolkuja, joiden laatimisesta on tullut hänelle itse luotu työ. Kotikaupunkipolku on karttamuotoisena toteutettu reitti, joka pyrkii kokoamaan tietyn kaupunginosan kaikki kiinnostavat kohteet rastilta toiselle eteneväksi kävelyretkeksi. Kohteet edustavat kaikkea mahdollista luonnonihmeistä rakennuksiin ja tarinoista tapahtumapaikkoihin. Tähän mennessä Saloranta on tehnyt tai avustanut tekemään 52 polkua, joissa on kaikkiaan 1434 kohdetta. Poluista on painettu kaikkiaan yli 105 000 vihkosta. Mihin niitä tarvitaan? Esimerkiksi Helsingissä voi vuodessa pamahtaa yli 90 000 ihmistä uuteen ympäristöön, kun mukaan lasketaan kaupunkiin muuttaneet ja kaupungin sisällä muuttaneet. Siinä on avitetulle juurtumiselle sarkaa, ja toki vanhakin asukas voi jokseenkin loputtomiin syventää suhdettaan alueeseensa. Salorannan mukaan polut ovat myös vastalääkettä saksalaissosiologi Niklas Luhmannin havaitsemalle yhteiskunnan eriytymisprosessille. Luhmannin mukaan yhteiskunnan eri toimijat puhuvat ilmiömaailmasta omin koodein ja vinkkelein vailla viittauksia toisiinsa tai edes monisyiseeen todellisuuteen. Kotikaupunkipolku on aina kokonaisuutta syleilevä poikkileikkaus ja Salorannasta siksikin hyvinvointia lisäävä. Itse hän innostuu kaupunginosista usein niin paljon, että vaimo tapaa kysyä uusien projektien myötä: ”No, minne me nyt muutetaan?”

Joku kerää suurriistan päitä, joku urheiluautoja tai ensipäiväleimoja, mutta Mikko Alho kerää katuja. Kyllä, Helsingin katuja, ja Alhon itselleen laatimien sääntöjen mukaan ne pitää kerätä aakkosjärjestyksessä. Hän piti esityksensä juhlatunnelmissa, sillä on nyt aloittamassa harrastuksensa 20. vuotta. Kun katu "kerätään", se kävellään päästä päähän hoksottimet herkkinä. Tahti pidetään hyvin rauhallisena, jopa meditatiivisena. ”Olisi täysin järjetöntä, että olisi kiire, sillä eihän siellä kadulla olisi mikään pakko olla alkuunkaan”, Alho myhäilee. Esimerkiksi Kalevankatu oli hänestä niin kiinnostava, että hän pani päälle ”sahausmoodin” ja partioi katua aamuviidestä seuraavaan yöhön, hyödyntäen samalla muun muassa gallerioiden ja ravintoloiden tarjontaa. Sinä aikana katu ehti jopa ”luoda nahkansa”, saada pätkän tuliterää asfalttia. Jotta kokemus kadusta olisi mahdollisimman tuore, Alho säästää tietopuolen opiskelun kenttäkäynnin perään. Kohtaamiset kuuluvat asiaan. Jos juttusille ryhdytään, saa taas mahdollisesti yksi ihminen kimmokkeen tehdä omaa juttuaan miettimättä ensimmäisenä sen konventionaalisuutta.

Katukeräilystä olemme kirjoittaneet jo aiemmin:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2012/05/outo-aamitie-ja-kuningaskuntaa-avaava.html

”Taikurin varjo” oli Marjo Levlinin videoteoksen nimi. Siinä mentiin Pohjanmaan Maalahdelle sijaitsevaan hylättyyn kunnalliskotiin, jossa taiteilija tapasi lapsena leikkiä. Pari vuotta sitten hän kävi taas talossa ja löysi eräästä huoneesta 1900-luvun alussa vaikuttaneen taikuri ja tivolimaakari Louis Billingin kamppeita: ampumaratatauluja, fortuna-pelejä, peltifiguureja, mainoskortteja ja niin edespäin. Löydöstä alkoi matka taikurin tarinaan ja esineistöstä syntyi taiteellinen esillepano. Videossa välittyi autiotalon hauras tunnelma perhosensiipineen ja tomuineen, ja mysteerin kasvava atmosfääri herätteli kaukaisuudesta kumpuavaa posetiivimusiikkia yhtymään lakeuksilla huutaviin lintuihin.

Olemme käsitelleet materiaalista koostettua näyttelyä:

Kuvataitelija Nuutti Koskinen muutti nelisen vuotta sitten Varsinais-Suomen maaseudulle. Uutta kotiseutua hän on sittemmin ottanut haltuun muun muassa autiotaloretkin. Tällaista toimintaa dokumentoi myös ”Polkupyörällä piknikille” -esitys. On huomion arvoista, että etelässäkin voi olla niin syrjäisiä autiotaloja, että niitä ei ole vandalisoitu millään tavoin. Lisäksi Koskinen on löytänyt taloja, joissa kaikki on esineistön puolesta sillä mallilla kuin asukas olisi vain hetki aiemmin poikennut ulos – ja silti tuosta hetkestä voi olla toistakymmentä vuotta ja talon lattia jo kuopalla etenevän lahoamisen vuoksi. Valokuvat ovat seinällä, mukit pöydässä, sanomalehdet sohvalla, takit naulassa. Yhden talon suhteen Koskinen kuuli sittemmin tarinan. Talon vanha isäntä oli lähtenyt huussiin ja kuolla kupsahtanut sinne. Kun häntä ei kuulunut takaisin sisään, oli mummo lähtenyt katsomaan ja kuollut liukastuessaan portaissa. Tarina on oikeastaan aika kaunis: molempien osana oli lähteä samana iltana ajasta ikuisuuteen ja he olivat saaneet elää loppuun asti kotonaan. Autiotalojen päälle saimme katsauksen upeisiin Kurkelan ja Juvankosken myllyihin sekä Toijan sahaan. Sokerina pohjalla oli pätkä talvista kajakkiretkeä Aneriojoella huikeiden lumitörmien keskellä.

”Progressiivisen rautatienostalgian solua” edustanut maantieteilijä ja valokuvataiteilija Mikko Itälahti esitteli marraskuista retkeä Turun ja Helsingin välisen rautatien käytöstä poistetuille linjauksille. Alkujaan kyseinen rata kierteli runsaasti paikallisia pieniä taajamia ja teollisuuskohteita. Sitä oiottiin hieman jo 1920-luvulla, mutta runsaasti 1970-1990 -luvuilla . Paikallisliikennefunktio siis hylättiin tietoisesti. Uudet osuudet raivattiin usein metsiin. ”Kulttuurimaisema vaihtui vilisevään kallioseinään”, Itälahti kiteyttää. Esityksessä nähtiin käytöstä poistettuja tunneleita, siltoja ja korpiloukoiksi muuttuneita ratakuiluja. Vanha linjaus kulki, kuten esitys todisti, usein hyvin kauniilla paikoilla, kuten Billnäsin sekä Kosken ruukin alueella ja eräänlaisella keinotekoisella harjulla vesistöjen välissä. Myöhäissyksyn aurinkoinen hetki maalaili kuviin omaa kultaisen haipumisen tuntuaan. Rautatiet ja niiden historia kiinnostaa Itälahtea etenkin yhteiskunnallisten muutosten ja arvostusten heijastajana.

Maantieteilijä, toimittaja Marko Leppänen esitteli kuvin ja sanoin saaristokelirikkoa Helsingin Vartiosaarella. Esitys oli jaettu syys- ja kevätkelirikkoon, sillä tiettyjen samankaltaisuuksiensa ohella niihin liittyy paljon omia erityispiirteitään. Syysjäissä liikennöidään porukalla yhtä ja samaa väylää, kun sen vierellä jää saa kehittyä kantavaksi. Ahtaassa rännissä ei mahdu soutamaan, mutta moottoriton vene liikkuu keksillä kiskoen tai lykkien. Kevättalvella väylää altistetaan sulamaan sille levitellyllä tuhkalla ja se yritetään murtaa ennen jääkannen kriittisintä hapertumista. Jäiden tuloa ja niiden lähtöä ympäröi saarelaisten tiivistynyt yhteisöllisyys, joka on jo turvallisuuden kannalta oleellinen. Kun kelirikko lopullisesti sulkee tien ulkomaailmaan ja näin "vangitsee" ihmisen, sarastaa hänessä paradoksaalisesti vapauden tunne. Kaikki mahdolliset menot on tyynesti peruttava. Mantereen todellisuus tuntuu kaukaiselta ja unenomaiselta, mutta luonto lainalaisuuksineen hyvin konkreettiselta. Kelirikkosivullisuus ei ehkä kestä kauaa, mutta se voi ulottua syvälle. Kelirikon kanssa pelaavat yhteisöt ovat nykyisin hyvin harvinaisia, sillä valtion järjestämät yhteysalukset ajavat lähes kaikkiin Suomen ympärivuotisesti asuttuihin saariin. Synkronisiteetti puhui siinä, että juuri konferenssi-iltana kelirikko jälleen saavutti itäisen Helsingin sisäsaariston.

Aihetta olemme käsitelleet muun muassa tässä:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2009/12/jaan-ymparoimana-meren-jaatyminen-ja.html

Miltä kuulostaisi omin luvin pystytetty sauna Tattarisuon teollisuusalueen pusikoihin? Tarpeeksi friikkiä itsessään, mutta Lauri Ainala kumppaneineen on tehnyt sen ei vain yhdesti mutta kolmasti. Epävirallisten saunojen pystyttämisen he aloittivat alkujaan kotinurkillaan Savonlinnassa, joten homma on heille jo traditio. Ensimmäinen Tattiksen sauna oli maahan kaivettu ja alkoi kärsiä vetisyydestä, seuraava veti kylmää seinien läpi mutta nykyinen rulettaa. Samalla on vaihdettu paikkaa ja nyt ollaan Tattarisuon kuuluisan lähteen tuntumassa. Industriaalis-urbaanin kenttälöylytyksen tunnelmat siirtyivät katsojille hikeä ja tulta puskevan videoesityksen muodossa. Ainala veljensä kera tunnetaan muun muassa musiikkipumppu Paavoharjusta, jonka tuotanto ammentaa paljon ue-paikkojen vapauttavasta irrationaalisuudesta. Kun kolmas sauna oli juuri valmistunut, ratsasivat kissalanpojat metsäleirin kolmen maijan ja yhden partioauton kokoonpanolla. Kun poliisirintama lähestyi viidakossa, huusi Ainala heille leppoisasti: ”Tulkee tänne!” Entä miten poliisit ohjeistivat modernin ajan metsämajalaisia: ”Ottakaa netistä selvää jokamiehenoikeuksista”.

Oli vuosi 1971, kun rahapulassa oleva Jukka Siltanen pohdiskeli valintaa: ”Englantiin töihin kirjakauppaan vai YK-joukkoihin”. Jälkimmäinen oli paremmin palkattua ja pian hän listautui rauhanturvaajaksi Kyprokselle. Juuri sieltä ja kyseiseltä puolen vuoden rupeamalta olivat diakuvat, jotka Siltanen konferenssiväen eteen heijasti. Kyproksenkreikkalaisten ja kyproksenturkkilaisten kesken jaettu saari oli tulenarassa tilanteessa, kun sinibaretit vaikuttivat siellä. Yliluutnantti Siltasen tehtävä oli olla saattueenjohtaja, ”escort commander”, autosaattueissa, joissa kreikkalaisia kaitsettiin turkkilaisalueen läpi. Vapaa-ajalla saattoi ihailla muun muassa vuorien autioluostareita. Kriisialueen sotilasarki, kyläyhteisöjen ikiaikaiset askareet ja tuolloin täysin turistivapaat näkymät tekivät esityksestä hyvin erilaisen kuin mitä nykyisin Kyproksen kävijältä voisi odottaa.

Kuvataiteilija Jussi Kivi tuli täydentäneeksi aiemmin kuultua Antti Majavan esitystä näyttämällä valokuvin Hyrynsalmen Paljakanvaaraa. Olimme romantiikan hengessä kuutamoyössä kiiltävällä soratiellä, autiotalon liepeillä ja sen sisällä. Paljakalla sijaitsi sodan jälkeen perustettu uudisraivaajakylä, jonka rakennemuutos autioitti jo 20-30 vuoden elinkaaren jälkeen. Valaisultaan ja sommittelultaan huoliteltuja kuvia nähtiin myös muun muassa Tytyrin kaivoksesta, Käpylän vuoritalosta ennen ja jälkeen kohtalokkaan tulipalon sekä Lahdentien betonijalustan alaiseen holvistoon muumioituneesta suosta ja sen 60-lukulaisesta Mossessta. Konferenssin virallisen osuuden sulkenut esitys vahvisti monien jakaman havainnon siitä, että tutkimusretkien aika ei ole ohitse eikä mysteerien ilmanala maailmasta hälvennyt.



Joukko Suomen johtavia ue-jäbiä - jotka suosivat julkisuudessa nimettömyyttä - palkittiin retkeilysaavutuksistaan kunniamerkein. Sellaisina palvelivat Pälkäneen rauniokirkkoa esittävät kangasmerkit, jotka ovat peräisin tunnelmallisesta rauniokievarista, Pälkäneen Finntavernasta. Kunniamerkkiä seurasi rahapalkinto, joka koostui erilaisista lakkautetuista tai muuten arvoituksellisista valuutoista.

Raportit aiemmista maailmankonferensseista (2011, 2010 ja 2008) löytää seuraavista linkeistä:

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2011/03/kolmas-maailmankonferenssi-henkien.html
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2010/03/talviseminaari-ja-tutkimusretkeilijain.html
http://romanticgeographicsociety.blogspot.fi/2009/07/1-world-conference-of-romantic.html

2 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

Hyvä raportti

Kaisu Koivisto kirjoitti...

Kiitos raportista ja tapahtuman järkkäämisestä!