Kivenpyörittäjän urbaani metsähovi

Jyhkeitä muureja metsikössä.

Helsingin Ilmala, entinen suolaakso, on raskaiden liikennejärjestelyiden halkoma logistiikka-alue. Sen eräiden ramppikiekuroiden väliin on jäänyt maanläjitysaineksesta kertynyt kumpu, joka on metsinnyt nuoreksi sakeaksi koivikoksi. Päälle päin ei uskoisi, että ryteikköpläntti kätkee sisälleen ihan oikean kivilinnan. No ainakin melkein oikean ja samalla täyden kunnioituksen herättävän. Kulkijan edessä seisoo omavaltaisesti syntynyt, muurien ympröimä metsähovi, jota ei ole virallisesti olemassa.

Hämmentävän luomuksen kokosi vuosina 1995-2008 käsivoimin Kati Sinenmaa. Hän oli suurimman osan tuosta ajasta asunnoton ja majaili linnassaan, pyörittäen sinnikkäästi yhä uuden kiven kiven päälle. Muurit kohosivat vallituksena yhteiskuntaa vastaan, josta Sinenmaa yritti irtisanoutua kieltäytyen muun muassa tarjotuista tuista ja asunnosta. Ruoka ja vaatteet löytyivät roskiksesta tai lahjoituksina. Hänen kamppailuaan ja ajatuksia ikuistettiin vuonna 2005 dokumenttielokuvaan Kosminen näytelmä.

Mutta aikansa kutakin: vuosikaudet raskasta metsäelämää riittivät. Nykyisin kivilinnan emäntä asuu keskuslämmitettyä huoneistoa. Linnan jäänteet tulevat kuitenkin mietityttämään tulevia polvia jopa tuhannen vuoden päähän, ellei yhteiskunta pyyhkäise niitä syrjään itsensä uhmaajina.

Aluetta lähestytään leveää asfalttitietä, joka on katkaistu ja hylätty.

Ensimmäinen vihje linnoituksesta on sen ulkokehän reviirijulistus, risuaita.

Kohta alkaa näkyä muuria, jonka korkeus on parhaimmillaan yli kolme metriä.

On tultu portista ja katsotaan näkymää muurien sisäpuolelta.

Sinenmaan kotina aikoinaan toiminut lautamökki on palanut raunioksi.

Kyltti lentokentälle. Fysiikkaa ja tähtitiedettä opiskellut Ilmalan korpifilosofi katsoi maailmaa korkealta - jos kohta muurien takaa.

Majan liepeitä.

Pihalla on puutarhamaisia terasseja ja polkuja, tila on jaettu erilaisiin sektoreihin.

Leirin keskusmasto on kuin jokin kosminen vastaanotin.

Mieleen nousee japanilaisen puutarhan tunnelmia.

Pihalla on myös syviä monttuja, ehkä niistä on nostettu kiviä.

Muurit tekevät niin monta mutkaa, ettei niitä voi saada samaan kuvaan kuin helikopterista. Kokonaispituus lienee sadan metrin luokkaa.

Ehkä rakennelmasta tulee aikoinaan suojelukohde ja virallinen nähtävyys. Se kesyttäisi kapinamuiston, mutta voisi inspiroida monia uskomaan itseensä ja suunnitelmiinsa, miten ei-konventionaalisiin tahansa.

Eräs piha-aukio pöytineen.

Old school -metsäkoija-asunnottomuutta ei enää juuri tapaa. Voi vain kuvitella, kuinka karua elämä on talvella tällaisissa puitteissa.

Kuljetuskärry on hyytynyt hiekkaan kyydissään tajuton graniittijärkäle. Yksi ihminen oli näyttänyt jo tarpeeksi.

Asunnottomuutta olemme käsitelleet myös näissä raporteissa:

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2008/08/mustavuoren-menneit-ihmisasukkeja.html

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2011/04/keijupuiston-parakkien-tarina.html

Historian sivuilta: Kun Helsinki halusi Porvoon hävitettämän

Tässä helsinkiläinen agentti on ottanut strategisen tiedustelukuvan kaupungista, jota aiempien helsinkiläispolvien väsymättömästi teroittaman toimintamallin mukaan ei pitäisi olla olemassakaan.

Sipoo ei suoranaisesti ilahtunut, kun Helsinki nappasi nokareen sen vehmasta lounaisnurkkaa kasvuhinkuunsa. Kaappauksen mahdollistajana toimi luonnollisesti valtiovalta, tuo isoveli kuntien yläpuolella. Mutta kovin helläkätistä on meno aiempiin vuosisatoihin verrattuna, sen kertovat meille historian rahisevat sivut.

Kuten tunnettua, Helsinkiä perustettaessa saivat porvarit Ulvilassa, Raumalla, Tammisaaressa ja Porvoossa yksinkertaisesti käskyn muuttaa Vantaanjoen suulle. Nuo mainitut neljä kaupunkia haluttiin lakkauttaa kokonaan Helsingin hyväksi, näin oli säätyjen kokous Turussa 1547 lausunut. Käskyä vastaan ei ollut mukiseminen, sitä valvoivat silmä kovana ja uhkakeinoja soveltaen viranomaiset.

Kustaa Vaasan jyrähti 1550 seuraavasti:

Tiedotettakoon pikku länteille, jotka ovat Rauma, Porvoo ja Tammisaari, että heidän ja heidän kanssaan rikkaiden talonpoikien tulee lähteä Santahaminaan (muuallekin missä paras paikka löytyy) ja asua siellä, siten saataisi silloin Santahamina rakennettua ja aloitettua.

Ensimmäisenä kotinsa jättivät lähimpänä asuneet porvoolaiset 1551, muut seurasivat pian perässä muuttokuormineen. Uusi kaupunki todettiin kuitenkin puolessa vuosikymmenessä epäonnistuneeksi. Tästä syystä Rauman, Ulvilan ja Tammisaaren porvarit saivat jo 1556 luvan halutessaan (ja he totisesti halusivat) muuttaa takaisin entiselle kotipaikalleen. Porvoolaisia lupa ei jostain syystä koskenut. Jopa Porvoon nimi katosi vuosikymmeniksi asiakirjoista. Se mitä entisestä kaupungista oli jäljellä, oli jonkinlainen sekalaisen väen leiripaikka. Ikävä kaihersi kuitenkin karkotettujen porvoolaisten rinnoissa ja viimein 1579 Juhana III taipui myöntämään heille luvan viritellä kaupunkielämää uudestaan. Juuri oman identiteettinsä löytäneet helsinkiläiset kuitenkin valittivat 1594 Porvoon uudelleen syntymisestä hallitukselle. Valitukseen reagoitiin riistämällä Porvoolta suurin osa sen kaupunkioikeuksista. Kahdeksan vuotta myöhemmin ne vähin äänin palautettiin.

Porvoon helpotus oli vain väliaikainen, sillä Helsinki teki myyräntyötä sen pään menoksi. Vuonna 1639 Porvoolta kiellettiin kaikki ulkomaankauppa ja porvoolaisia kehotettiin - joskaan ei tällä kertaa yksiselitteisesti käsketty - siirtymään Helsinkiin, joka oli nyt muuttamassa sijaintiaan Vironniemelle. Mutta uusi porvoolaispolvi olikin aiempaa pystypäisempi eikä suostunut siirtymään kotisijoiltaan. Tajutessaan, että Helsingin kasvuhaaveet voisivat johtaa heidän pakkosiirtoonsa, yrittivät he käytöissään olevin keinoin hidastaa Helsingin rakennustöitä. Tästä helsinkiläiset julmistuivat ja vuonna 1642 he pyysivät hallitusta hävittämään koko Porvoon, kertakaikkisesti ja lopullisesti. Valtiojohto oli kuitenkin aiempaa vähemmän helsinkiläisten vietävissä ja niin kävi, että Porvoon sallittiin jatkaa olemassaoloaan. Ajatus Porvoon pyyhkäisemisestä pois kartalta jäi kaihertamaan helsinkiläismieliin. Se siirtyi sukupolvilta toisille ja nosti aika ajoin päätään, milloin toreilla, milloin salongeissa. Se että Porvoo oli kaupunkina melkein kaksisataa vuotta Helsinkiä vanhempi, ei arvonantoa tai edes sääliä herättänyt.

Vuonna 1719 Helsingin pormestari Henrik Tammelin ja raatimies Lars Forsteen toimittivat Tukholmaan kuningattarelle valituskirjelmän, jossa jälleen kerran paheksuttiin Porvoon olemassaoloa ja ehdotettiin, että majesteetti pakottaisi sen asukkaat osaksi Helsingin väestöä. Perusteena oli isovihan tuhojen paikkaaminen ja muun muassa se, ettei koko Suomen suurruhtinaskunnassa löytynyt Helsinkiä "sopivampaa paikkaa ja miellyttävämpää seutua meri- ja tapulikaupungiksi". Ulriika Eleonoora oli torjuvainen ja antoi asian niin ikään empiväisen kauppakolleegion pohdittavaksi. Ehdotuksen pidättyväinen vastaanotto ei tyydyttänyt helsinkiläisiä, vaan Porvoon yhdistämistä Helsinkiin vaadittiin jälleen 1723 pormestari Abraham Wetterin johdolla. Harmistus oli suuri, kun tähänkään ei valtiovallan taholta suostuttu ja Porvoo vieläpä sai piispanistuimen ja lukion. Edellä mainittu tapaus jäi Helsingin viimeiseksi vakavaksi yritykseksi poistaa Porvoo maamme kaupunkien joukosta; taisteluväsymys iski, Viaporin perustaminen varasti huomion ja tokkopa Helsinki viimein pääkaupunkiaseman saatuaan enää edes koki itäistä pikkuserkkuaan arvoiseksi vastustajakseen.

Kieltämättä olisi mielenkiintoista, jos joku kunnanvaltuutetuksi pyrkivä lämmittäisi uudelleen Helsingin vuosisataisen Porvoo-projektin väestönsiirtoineen päivineen. Kenttäkokemus kuitenkin sanoo, ettei ähkyyntyneeseen Helsinkiin tarvita enää yhtään lisäpäätä, ei edes porvoolaista.

Kirjoitelman historiaosuus on vapaa referaatti Leo A. Pesosen kirjasta Retkeilyllä Helsingin historiassa (Otava, 1946).

Metsänpeitossa - siis missä?

Tässä on sudenkuoppa 1800-luvulta. Metsänpeitossa metsä kaivaa sellaisia myös ihmiselle.

Metsä vaikenee. Linnut eivät enää viheltele suloisen surumielisiä nuottejaan ja koko päivän jatkunut tuulen havistus on pudonnut lehdiltä. Ikään kuin metsä olisi kääntynyt sisäänpäin, heittäytynyt nurjamieliseksi. Kulkija kokee sen itsessäänkin. On kuin metsä olisi jotenkin häneen tyytymätön. Paikkoja ei oikein hahmota, vaikka metsä on tuttu ja siellä on kuljettu vaikka kuinka usein. Polkuja ei löydy ja jos löytyykin, ei niillä tunnu olevan luotettavaa johdatusvoimaa, vaan ne päättyvät umpimättäisiin. Isot sammalpeitteiset kivet tuntuvat asettuvan tahallaan tielle. Kulkija tajuaa olevansa eksyksissä, vaikka järki vakuuttaa muuta. Hänen mielessään pilkistelevät vuoronperää panikoituminen ja sen rinnalle jostain noussut huumaantuminen, joka ei ole luonteeltaan miellyttävää. Tietämättä miten tilanteeseen suhtautua hän jähmettyy, käy tunnottomaksi, ei saa jalkaa toisen eteen. Siinä hän on - ja metsä tulee päälle kuin liikkuva varjo. Kuluu tuokio - vai pettääkö ajantajukin? - kunnes maisema saa taas tutut kasvot. Niin tietysti, tässähän sitä ollaan. Tuo polku vie tielle, tuossa männyssä on se pöllönpönttö. Kohta pilkottaa kotitalokin. Olo ei silti pitkään tasaannu, sillä kulkija on yhdestä asiasta varma: se ei ollut tavallista eksymistä, vaan jotain muuta.

Kokemus metsänpeittoon joutumisesta saattaa ilmetä suunnilleen edellä kuvatulla tavalla. Kansatieteellisissä arkistoissa metsänpeitto, yliluonnolliseksi koettu eksyminen, on vahvasti dokumentoitu ilmiö. Agraarikauden kansa joutui niin usein metsänpeittoon, että talonpoika saattoi käyttää sitä jopa uskottavana hätävalheena, kun ei ollut tullut ajallaan kotiin, vaan jäänyt vaikkapa markkinoiden jälkeen hummailemaan. Metsänpeitosta vapauttaminen kuului tietäjälaitoksen palveluvalikoimaan yhtä kiinteästi kuin nykyisin Margherita pizzerioiden ruokalistalle. Tietäjän puoleen käännyttiin, kun omaiset huolestuivat metsässä viipyvän puolesta ja olettivat hänen harhailevan siellä metsänpeitossa. Tietäjä kutsui kadonnutta takaisin erilaisin poppakonstein, kuten ilmassa kaartuvan juurakon ali huhuillen. Tiedettiin, että metsänpeitossa oleva saattoi kuulla etsijöiden kutsuhuudot mutta ei saanut näihin yhteyttä. Joskus metsänpeitossa oleva näki asioita ja olentoja - metsän väkeä - joita nykyään kutsuttaisiin hallusinaatioiksi. Ihminen saattoi jopa kokea muuttuvansa kiveksi, kuten tässä Mikkelistä 1961 kerätyssä muistossa:

Karoliina Partio os. Hyyryläinen kertoi lapsena joutuneensa metsän peittoon. Hänet oli metsä kumonnut kiveksi, ettei kukaan nähnyt. Hän sanoi nähneensä ja kuulleensa kun häntä etsittiin. Kerrankin oli etsijä ollut hänen vierellään, mutta  hän ei voinut koskettaa eikä puhua. Musta mies toi hänelle maitoa juoda.  Ei hänellä ollut hyvä eikä paha olla. Oli vaan. Ikävä oli, kun ei voinut sanoa etsijöilleen paikkaansa, vaikka näki niiden hädän. Sitten kun isä oli lukenut Kaisa Pöyryn käskystä isämeidän hän oli pöllähtänyt esiin ja kivi minä hän etsijöille näytti katosi.
(Mikkeli, Vanhala. Jaakko Valkonen 1961.)

Metsänpeiton katsottiin olevan jollain tapaa nurinkurinen lumous. Siksi siitä vapautuakseen metsänpeitossa olevan kannatti tehdä jotain niin ikään käänteistä: pukea vaatteet takapuoli etupuolelle, kävellä takaperin, katsoa jalkojensa läpi ylösalaisin olevaa maisemaa. Metsänpeittoon voitiin joutua tietämättä sen kummemmin syytä. Yleisesti oletettiin tilan olevan rangaistus jostain rikkeestä, ehkä meluamisesta metsässä tai tietämättä tapahtuneesta maahisten päälle tallaamisesta. Metsä oli samanaikaisesti tuomari ja tuonpuoleinen, jonne se karkotti tuomitsemansa. Itsevarma tietäjä saattoi kuitenkin ottaa metsän "vangikseen" sitomalla esimerkiksi oksia yhteen ja vaatia tämän jälkeen metsää vapauttamaan viemänsä ihminen. Sanottiin, että metsän sai sitoa korkeintaan kolmeksi päiväksi, sillä se saattoi myös olla syytön ihmisen katoamiseen.

Historian ja etnologian gradussaan Metsänhaltijat itäsuomalaisessa kansanuskonnossa (Jyväskylän yliopisto 2009) Tomi Letonsaari kirjoittaa metsänpeiton uhrien olleen tyypillisesti naisia ja lapsia, ja että erityisessä vaarassa olivat yhteisössä heikosti kiinni olevat ihmiset. "Metsänpeitossa on kyse eräänlaisesta yhteisön ulkopuolelle joutumisesta ja metsään sulautumisesta tai itsensä kadottamisesta. Erityisen  herkästi näin saattoi käydä ihmisille, jotka olivat jo muutenkin heikosti yhteisöön integroituneita. Esimerkiksi lapsipaimenet, jotka usein asuivat vieraissa perheissä, olivat alttiita metsänpeittoon." Samaisen yliopiston etnologian professori Laura Starkin mukaan metsänpeitto voidaan tulkita kokemukseksi, johon liittyy "sokki, trauma ja jonkinlainen psykologinen kaaos, jotka on kuvattu sirpaleisuudella, hahmottomuudella, entropialla, hiljaisuudella ja tunnottomuudella".

Murheita on ihmisrinta aina kantanut. Ennen metsä oli paikka päästää ilmoille sellaiset mietteet, joita muille ei voinut jakaa. Pikkutärkeä yhteiskunta ei voinut esittää korvessa vaatimuksiaan ja sinne veti vainotun mieli niin kuin loukkaantunut eläin hakee suojaa sankimman tiheikön lehvästöluolasta. Metsän tarjoama hetkellinen vapautus kylän piiristä salli hänen demoniensa astua ulos, mutta koska ihminen ei tahdo tunnustaa demonejaan omikseen, näyttäytyivät ne metsän voimina, metsänpeittokokemuksena. Näin voi olla.

Ihmisillä oli metsänpeittokokemuksia pitkälti 1900-luvun alkupuolelle. Kuten yliluonnolliset kokemukset kirkonväestä (http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2011/04/kirkonvaen-pauloissa-vanhan-kansan.html), ne hiipuivat modernisaation edetessä ja käytännössä katosivat lopullisesti 1950-60 -luvuille tultaessa. Tuolloin myös metsä viimeistään lakkasi olemasta raja tai muuri, jonka laidalle sivilisaatio päättyi. Muuri puhkaistiin. Raivattiin nopeasti haaroittuva verkosto metsäautoteitä ja mielikuvituksellisen brutaalit koneet alkoivat jyllätä sammalsaleissa, jotka oli aiemmin mielletty Tapion valtakunnaksi. Niissä ryöstöorgioissa ei jäänyt sijaa sen enempää metsän kunnioitukselle kuin sen salaperäisyydelle, jotka molemmat olivat olleet metsänpeittokokemuksen avaintekijöitä. Ihmiset myös muuttivat joukolla pois sukujensa ikiaikaisista metsämaisemista, usein tornitalokeskittymien täysin uudenlaiseen ja torppalapsuuteen verrattuna uskomattomaan elämänmalliin, joissa oli ihan muuta mietittävää kuin kummat kokemukset metsässä.

Oliko metsänpeitto, maagillinen eksymä, lopultakin vain tavallinen ahdistus- tai paniikkihäiriökohtaus, jota agraarieläjän olisi ollut melko mahdotonta kuvailla ja järkeistää ilman metsään liittyviä tuttuja metaforia, jotka yhteisö jakoi ja joita se piti ymmärrettävinä? Hahmoton ja hallitsematon kokemus olisi siis saanut selitysmallin ja termistön, kun se ulkoistettiin metsään. Tämä kuulostaa mahdolliselta vaikkakin lattean puoleiselta selitykseltä, ja edellyttää oletusta jonkinlaisesta ilmiömaailmaa koskevasta objektiivisesta totuudesta, jonka juuri meidän aikamme olisi fiksuudessaan saavuttanut.

Kuiskitaan, että joillakin olisi metsänpeittokokemuksia nykyisinkin. Allekirjoittanut on itsekin kuullut tällaista supinaa erään metsätilan eräkämpän saunanlauteilla, tutkijan suusta. Hän korosti, että ilmiöstä ei huudella. Se on aivan liian hauras ja epämääräinen, kauas juuristaan kiskaistu; nykyihmiselle vieläkin vaikeampi kuin esi-isälleen, joka saattoi sen sentään koko kylälle kuuluttaa ja nähdä ymmärtävien päiden nyökkäilevät aallot. Toki herkästi ja sulautumishaluisesti metsään suhtautuva romantikko voi helpostikin kokea jotain metsänpeittoon viittaavaa. Meillä ei ole mitta-asteikkoa, joka määrittelisi rajan "tavanomaisen" ajattomuuden ja haltioitumisen kokemuksen ja toisaalta "aidon" metsänpeiton välillä.

V.A. Koskenniemen runo Metsän peittoon joutunut on peräisin 1930 julkaistusta Kurkiaura-kokoelmasta. Siis ajalta, jolloin Suomessa oli vielä öljylamppujen valossa veisuukirjaa tavaavia kyliä tiettömien taipaleiden takana ja vaarakuusikoiden varjostamissa tölleissä usko metsänpeittoon yhä eli, joskin jo hiipuvana. Merkille pantavaa runossa on, että ilmiö kuvataan siinä pitkälti myönteisessä valossa. Kristinuskon ja pakanavoimien vastakkainasetteluksi esitetty metsänpeitto voidaan nähdä myös luonnon ja sivilisaation tai periferian ja keskuksen ristiaallokoksi, jossa "huimapään" veto on kahlitsemattomaan ja määrittämättömään laajuuteen niin kuin lukemattomilla kaltaisillaan sivullisilla ennen ja jälkeen hänen. Puheet "sielua vaille jääneestä metsän väestä" hän tietää pötyksi, koska on omakohtaisesti kokenut aivan päinvastaista: jos jokin on sielua vailla, niin säännelty ja valvottu elämä kylässä, jossa "itse vapaus vangiksi taipuu". Metsä saa peittää hänet, sillä on hänen hyväksyntänsä.

Päätämme runoon, joka kuuluu kokonaisuudessaan näin:

Hän huimapäistä huimin on,
hän on ajanut Hiiden hirveä takaa
ja joutunut metsän peittohon.
Nyt hän syvässä unessa, onneton,
pää peikon tyttären sylissä, makaa.
Mitä sanoo nyt, kun heräjää,
surunlapsi, huoleton, huimapää?

Hän uniset silmänsä auki luo
ja jälkeen riistanajon vaivan
hän riemulla taivaansineä juo.
Mutta sininen silmäpari suo
hänen nähdä taivaan, uuden aivan.
Käsi peikon tyttären otsallaan,
olon tuntee hän niin onnekkaan.

Siellä laaksossa ihmiset uskovat,
että metsän väki jäi sielua vaille,
että peikon tyttäret ihanat
joka kristityn kirolla kietovat,
joka eksyy lumotun metsän maille -
tuo hurjapäätäkö huolettais,
hänet kalpea pelkoko kotiin sais?

Mutta kylältä kirkonkellot soi,
yli vaarojen kumeat soinnut karkaa,
ne valittaa ja vaikeroi,
ne metsämiehelle sanoman toi,
että säälis hän kallista sielu parkaa.
Ne kutsuvat kotiin eksyneen,
ettei luopuis hän osasta autuuteen.

Ping-pang! iso kello paukahtaa,
se jylisten tuomion sanoja sanoo,
se Herran kostolla varoittaa
ja pieni kello se kalkuttaa,
kling-klang! se kuin sielun hädässä anoo:
Hoi kotihin, tule kotihin,
tule ristin nimessä takaisin!

Mutta poika hän sammalvuoteelleen
kylän nähdä voipi vaarojen takaa,
näkee pienen kirkon risteineen,
näkee ihmisten pienen askareen,
kun hän peikon tyttären sylissä makaa,
Mit' ei ennen nähnyt, nyt näkee sen:
miten pieni on maailma ihmisen.

Ilo, onni on siellä koditon,
siellä itse vapaus vangiksi taipuu,
polut polkee pelko miehuuton
ja jokainen toisensa orja on.
Syliin peikon tyttären syvemmäs vaipuu
pojan pää, ja kun metsä huminoi,
ei enää hän kelloja kuulla voi.

Ping-pang! iso kello kumahtaa
ja tuomion kovia sanoja sanoo,
ja pieni kello se kalkuttaa,
kling-klang! se vaatii ja valittaa,
pyhän ristin nimessä pyytää ja anoo.
Mutta poika huoleton hurjapää
ikiajoiksi metsän peittoon jää.

Samuli Paulaharju kuvasi Perhossa 1928 metsänpeitossa olleen Taimi-tytön.

Rajaton syli: taivas estetiikan, ylevän ja mielen peilinä

Taivasta Helsingin Vartiosaaressa.

Pystyisikö elinpiiriä kuvittelemaan ilman taivasta? Ilman metsiä, niittyjä, kallioita, jokia tai meriä pystyisi sentään, mutta taivaatta? Sellaista olisi lähinnä maan uumenissa tai sukelluskellossa merenpohjassa. Päivittäismaisemana se olisi niin klaustrofobinen, että ajatuskin ahdistaa. Mieleen tulevat lähinnä hiilikaivosten työponit, jotka aikoinaan korvasivat naiset ja lapset kaivosvaunujen vetäjinä. Enimmillään vuonna 1913 niitä oli yksistään Britanniassa 70 000 ja viimeinen brittiläinen kaivosponi jäi eläkkeelle 1999. Yleensä ponit asuivat koko työuransa kaivoksen syvyyksissä lukuun ottamatta niiden ohjastajan vuotuista lomaviikkoa, jolloin nekin pääsivät maan pinnalle viettämään poninarvoista elämää. Joskus on väitetty, että kaivosponi saattoi kuolla sydänkohtaukseen nähdessään taas taivaan tai kaukaisen horisontin - niin tajuntaa räjäyttävä oli sen laajuus suljettuun ympäristöön tottuneelle.

Väittämä löytää kiintoisan vertailukohdan tiibetinbuddhalaisesta tarinasta. Se kertoo kahdesta sammakosta, josta toinen asui valtameren rannalla ja toinen kaivossa. Kerran valtameren rannalla asuva sammakko meni tapaamaan kaivossa asuvaa lajitoveriaan. Tämä oli hyvin pollea ja kersui, ettei kellään ole niin suurta elinpiiriä kuin hänellä. Valtamereltä tullut sammakko sanoi, että ison veden äärellä asuu hänkin. Kaivosammakko kysyi epäluuloisesti, että oliko kyseessä kenties allas, joka olisi neljänneksen hänen kotinsa koosta. Isompi, sanoi merisammakko. Oliko allas siis jopa puolet kaivon koosta, tivasi kaivosammakko. Vai voisiko se olla peräti saman kokoinen, mitä olisi kyllä vaikea uskoa. Isompi on, väitti edelleen merisammakko ja totesi, että kaivosammakon olisi parempi tulla itse katsomaan, sillä hän ei osaisi kuvailla altaansa kokoa. Kaivossa asuva sammakko lähti toisen mukaan ja kun se lopulta näki valtameren, kuoli se välittömästi sydänkohtaukseen (rajumman version mukaan sen pää räjähti).

Tarinan opetus on se, että mielemme luonto on suunnattomasti laajempi kuin egon pienessä piirissä luuhatessamme voimme havaita. Valtameren sijasta sen symbolina olisi voinut olla taivas - ja näin tavallisesti onkin. Tiibetinbuddhalaisuuden korkeimpana muotona pidetty Dzogchen-perinne (termi voidaan kääntää "suuri täydellisyys") pitää taivasta kaikista ulkoisen todellisuuden asioista osuvimpana vertauskuvana mielemme perimmäiselle luonnolle. Taivasta meditaatiokohteena hyödynnetään erityisessä taivaantuijotusharjoituksessa (sky gazing), joka on yhtä yksinkertainen kuin syvällinen. Palaamme siihen.

Taivasta Sipoon Fiskträskin pinnassa.

Taivaaseen mahtuu kaikki ja ehtymätön se on myös estetiikan lähteenä. Taivaan estetiikasta ilmestyi syyskuussa visuaalisesti lumoava ja sisällöltään tanakka suurteos Korkea taivas (Maahenki). Se päättää seitsemänosaisen kirjasarjan, joka puolestaan perustuu viisitoistavuotiseen sarjaan kansainvälisiä ympäristöestetiikan seminaareja. Joensuun (nyk. Itä-Suomen) yliopiston aloitteesta järjestetty hanke hakee vertaistaan maailmanlaajuisesti. Siihen osallistui pari sataa luennoitsijaa ja taiteilijaa, jotka toistuvasti vetäytyivät periferiaan maisemia kokemaan ja niistä puhumaan.

Yrjö Sepänmaan, Liisa Heikkilä-Palon ja Virpi Kaukion toimittamalla Korkealla taivaalla on kirjoittajia kaikkiaan 26 (muun muassa taiteilijoita, esteetikkoja, filosofeja ja luonnontieteilijöitä) ja kirja perustuu Valamossa 2009 järjestetyn "Taivaan ja avaruuden estetiikka" -konferenssin sisältöön. Se jakautuu kolmeen osaan, jotka käsittelevät mytologista ja uskonnollista taivasta, taivasta ilmakehänä ja avaruutena sekä kuvattua ja kuviteltua taivasta ja tilaa. Kirjasarjan muissa osissa on käsitelty ihmisen maisemasuhdetta yleisesti, suota, metsää, vettä, peltoa ja kallioperää. Se että viimeinen osa oli säästetty taivasta varten, ei voi olla sattumaa, vaan asianmukainen ratkaisu. Näin siksi, että taivas (tila, avaruus) on se taustakangas, jossa kaikki muu voi ilmetä.

Taivaan estetiikkaa leimaa sen saavuttamattomuus, käsittämätön valtavuus. Suunnattomia ovat jo pelkästään ilmakehän ilmiöt, mutta taivas jatkuu ja jatkuu, yltää kaikkien aistien ja järjen tavoittamattomiin. Eräs Korkean taivaan kirjoittajista on Yorkin yliopiston filosofi Aysegul Sentug ja hän nostaa artikkelissaan esiin taivaaseen liittyvän ylevän kokemuksen. Ylevässä kauneuden ohella esteettisen nautinnon lähteeksi voi muodostua mielihyvään ja iloon yhdistyvät kauhistuminen, vaara sekä kertakaikkinen käsittämättömyys. Ylevää ovat teoretisoineet etenkin filosofit Edmund Burke ja Immanuel Kant (ylevä oli 1700-luvun filosofian avaintermejä) ja jo antiikin Longinus.

Taivasta Helsingin itäsaaristossa.

Filosofisena terminä ylevä viittaa johonkin suunnattomaan eikä vain fyysisessä mielessä, mutta myös älyllisesti ja metafyysisesti. Etymologisesti ylevä eli subliimi juontuu latinan sanasta "sublimis", joka tarkoittaa, korkeaa, kohottamista ja ylhäistä. Ylevä on jotain, mikä on perinpohjin too much. Se hämmentää, pakottaa ihmisen antautumaan, lisää nöyryyttä ja kunnioitusta. "Avara luonto kuuluu yhteen matemaattisen ylevän kanssa, koska se on laskelmien ulottumattomissa; ääretön taivas on tästä hyvä esimerkki", Sentug kirjoittaa. "Toinen ylevän laji on muutosvoimien ylevä, jota mahtava luonto edustaa ilmakehän ilmiöissä kuten esimerkiksi ukkosmyrskyissä." Hän jatkaa: "Joka tapauksessa ylevä jalostaa, se vahvistaa henkeä."

Kantilaisessa ylevässä keskiöön nousee mielikuvituksen rooli ja sen mahdottomuus kuvata ääretöntä. Yötaivaan rajattomuutta ihaileva Kant lausui näin: "Kaksi asiaa täyttää mieleni aina uudella ja sitä suuremmalla ihailulla ja kunnioituksella, mitä useammin ja pitkällisemmin niitä pohdin: tähtitaivas ylläni ja moraalilaki sisimmässäni." Burkelle ylevä oli eräänlaista "ihanaa kauhua" ja voimakas reaktiomme siihen osa itsesäilytysvaistoamme. Hänestä ylevintä on itsen tuhoutuminen ja ylevän tuntemuksen laukaisijana aina pohjimmiltaan itsetuhon pelko. Tässä kohdin tulemme tavallaan lähelle Dzogchenin näkemystä, johon kuuluu itsettömyyden tunnistaminen taivasmeditaatiossa. Egoa itsettömyyden kokemus voi pelottaa, mutta egon itseriittoisuus ja näennäinen kiinteys on ollut alkujaankin harhaista ja mahdollisessa pelossa on kyse siitä, että kummitus pelästyy kun tajuaa olevansa kuollut tai että varjo vapisee auringonlaskun vuoksi.

Nykymaailmassa taivaan ja taivaanilmiöiden ylevyys on omalla tavallaan entisestään korostunut, sillä ihmisen teknologinen valta yltää koluamaan, muovaamaan ja tuhoamaan kaikkea maankamaralla sijaitsevaa. Kaukaisinkin planeetan kolkka voidaan tavoittaa, joten telluurinen salaisuus ja pyhyys ovat käyneet uhanalaiseksi siinä missä lukemattomat eliölajitkin. Viime vuonna ilmestyneessä kirjassa Metsän autuus. Luonto suomalaisessa kirjallisuudessa 1700-1950 (SKS) osoitettiin, että Kiven Seitsemän veljestä osui historialliseen leikkauskohtaan: siinä entisaikojen maaginen haltioiden metsä haipuu taakse ja rationaalisuus korjaa voiton. Taivas ja avaruus ovat kuitenkin jotain, mitä ihminen ei saa koskaan haltuunsa; ei edes käsityksensä tasolla, saati fyysisesti. Voimme toki lennättää lentokoneita ilmakehässä ja avaruusluotaimia sen ulkopuolella, voimme piirtää savumerkkejä troposfääriin, mutta taivas - avaruus - ei niistä itsessään muuksi muutu. Mikään kosketus ei yllä siihen. Ilmaston voimme sotkea, mutta sekään ei kosketa taivasta. Tuottamamme valosaaste saa taivaan hohkaamaan sairastunutta punaa, mutta lamppujen sammuttua taivas on kuin aina ennenkin, ei parempi eikä huonompi.

Taivas vain on.

Olemme käsitteellistäneet taivasta riittämiin. On aika katsoa sitä. Alla vielä muutama kuva muistutukseksi siitä, että joka päivä on oikea aika nostaa katse. Täyspilvisenä päivänä voi hyödyntää muistoja lentokoneesta: kuinka pilvien yllä odottaa aina kuin taiottuna virheetön taivaansini.

Taivasta Helsingin itäsaaristossa.

Taivasta Päijänteellä. Kalasääski.

Taivasta Öröllä.

Taivasta Öröllä.

 Taivasta Helsingin Kalliosaarelta.

Taivasta Helsingin itäsaaristossa.

Taivasta Sipoon Fiskträskillä.

Taivasta Vartiosaarella.

Taivasta tuijottamaan.

Taivaantuijotusharjoituksessa istutaan paikassa, josta saattaa esteettömästi katsella kirkasta taivasta. Liian intensiivinen päivänvalo ei ole hyvä, koska se pakottaa siristelemään silmiä; ideaaliset hetket harjoitukselle ovat aamulla ja illalla valon ollessa pehmeää. Selkäranka on suorana ja jännityksistä lasketaan irti, myös silmät ovat rennot. Harjoituksen voi tehdä myös selällään maaten.

Jokaisella uloshengityksellä antaudutaan taivaan rajattomuudelle: päästetään irti ajatuksista, tuntemuksista ja tunteista niitä kuitenkaan mitenkään häätämättä tai torjumatta. Yhä uusia ajatuksia nousee ja haihtuu, ja näin saa tapahtua. Niille on tilaa ilmaantua, sillä mieli on rajattoman avara ja kirkas aivan kuten pilvetön taivas. Oleellinen ero ulkoiseen taivaaseen kuitenkin on, että sisäinen avaruus on tietoinen.

Mielen peruskirkkautta ei mikään ajatus tai tunne pysty tahraamaan tai muuttamaan paremmaksi. Ei sen enempää kuin savu voi jättää viirua taivaaseen. Sisäinen avaruus, mielen luonto, on ollut aina virheetön ja täydellinen. Se on spontaanin hyvinvoinnin, rauhan ja selkeyden lähde. Se on joka hetki mukanamme. Sen yhteyteen pääseminen edellyttää vain sen tiedostamista, lepäämistä siinä.

Taivaantuijotuksen ei tule ole pinnistelyä. Se on suurta helpottavaa irtipäästämistä, johon liittyy kuitenkin tarkkaavaisuus. Valppaus on oleellista, utuista vellomista ei tässä haeta. Hyvin lyhytkin, minuutin parin, sessio riittää.

Taivasta Evolla. Kuvajainen.