Välihuomio: Taistelevat lokit ja altruistiset vampyyrilepakot

Talvi on tullut, mutta kaupunkiin jääneet lokit taistelevat yhä kalasta.

Pääkaupungin kaduilla kulkevan huomiosta kilpailee tuhat ja yksi ärsykettä. Eräs näkymä Runeberginkadulla on kuitenkin saanut pari kertaa vallan pysähtymään äärelleen. Kauppakorkeakoulun edessä on suihkulähde ja siinä lintuja esittävä pronssipatsas. Lokki on saanut kalan ja sen lajikumppani on kärkkäänä hyökkäämässä niskan takaa. Ärhäkkä aie ei jää arvailujen varaan: "Tänne se fisu!" Ehkä vielä enemmän helsinkiläislokkien todellisuutta olisi saavutettu, jos kalan sijalla olisi ollut hodarinjämä, mutta yhtä kaikki patsas on vaikuttava ja välittää elävästi kamppailutilanteen kiihkon.

Kieltämättä tuntuu huvittavalta, että raadollinen ja ahnas taistelunäytös on nimenomaan pystytetty kauppakorkean eteen. Jos se ei tahdo sanoa, että  "nopeat syövät hitaat", "vain vahvin jää henkiin" tai "mulle kaikki heti!", niin mitä sitten? Mahtoiko koulu itse tilata juuri tämän aiheen vai onko kuvanveistäjä jostain syystä katsonut asiakseen naljailla tilaajalle, sitä tarina ei kerro. Lokkien taistelu kuvastaa reaalimaailmaa mutta myös yksipuolista stereotypiaa. Aivan niin kuin näkemys liiketaloudesta vain ja ainoastaan härskinä kahmimisena.

Teoksen veistäjä Aimo Tukiainen (1917-1966) tunnetaan parhaiten kuitenkin toisesta eläinaiheisesta työstä: Mannerheimin ratsastajapatsaasta.

Mittelö käynnissä. Jos alin lokki saisi edes pariksi sekunniksi rauhan, voisi se kiireellä niellä saaliinsa.

Kesällä kalan suusta ruiskuaa vesi.

Patsas on paraatipaikalla oppilaitoksen edessä.

Blogissa Toisten historia kuvataiteilijaTerike Haapoja ja kirjailija Laura Gustafsson tekivät pilke silmäkulmassa arvioitsevan kierroksen Helsingin eläinpatsaiden äärelle. Kauppiksen lokkeja ei ole tosin mukana. Toisten historia on kolmivuotinen taiteellis-tieteellinen hanke, jossa eläimistä käytetään yleisemmin ilmaisua "hän" kuin "se"; pyrkimyksenä on nähdä eläimet omista lähtökohdistaan toimivina subjekteina, joilla on tietoisuus, tahto ja tunteet sekä paikka maailmanhistoriassa.

http://toistenhistoria.blogspot.fi/2012/10/julkisen-tilan-elaimet.html

Haapojan mukaan esimerkiksi luontodokumenttien konfliktikeskeinen peruskuvasto kertoo ennen kaikkea niistä arvoista, jotka yhteiskunta on ottanut johtotähdikseen. Kysymys on valitusta näkökulmasta, ei niinkään luonnosta an sich. Suorastaan ikonisia ovat toki hidastetut otokset gepardista iskemässä savannilla antiloopin kimppuun. Takaa-ajon rajuus, notkea loikka, hampaat kaulaan, kaatuminen, kiemurtelu, raatelu, täyttymys. "Armotonta kilpailua korostetaan luonnollisena asiana, vaikka myös diplomatia ja altruismi voi olla luonnollista", Haapoja sanoo Yliopisto-lehdessä 12/2012.

Tiedetään, että monet eläimet huolehtivat poikasista, jotka eivät ole niiden omia. Koirat ovat adoptoineet orpoja kissoja, oravia ja ankkoja, ilmeisesti ihmisiäkin. Delfiinit nostavat sairastamisen heikentämiä lajikumppaneitaan pintaan hengittämään, haukan nähnyt pikkulintu hälyttää kaikille muille ja jopa kauhuolentojen perihahmot, vampyyrilepakot, antavat osan verisaaliistaan niille, joiden yö ei ollut menestyksekäs. Onko elämillä kyky siis eettiseen ajatteluun - vai vedättääkö niitä vain evoluutio monimutkaisine juonineen? Molemmille näkemyksille on kannattajansa.

Hobbesilainen "kaikkien sota kaikkia vastaan" on joka tapauksessa ohut siivu todellisuuden spektristä, kaukana koko kuvasta. Voidaan nähdä, että myös ihmismaailmaa koskeva uutisointi kertoo paljon hanakammin järkyttävistä veriteoista kuin jokaisena päivänä ympäri maailmaa tehdyistä lukemattomista ansiokkaista, epäitsekkäistä teoista. Ehkä prioriteetti on tavallaan oikea: järkyttävä teko on nimenomaan siksi uutinen, erikoisuus, että se on jotain poikkeavaa eikä kuva ihmisen perimmäisestä olemuksesta. Näin on esimerkiksi Dalai-lama todennut. Tauotta toistuessaan uutisointi silti luo kuvan perusvireeltään pahantahtoisesta maailmasta ja se voi stressata yksilöä enemmän kuin tolkullisen varuillaan-olon suhteen olisi tarpeen.

Jos Hobbesin näkemys Bellum omnium contra omnes olisi universaalisti totuudenmukainen, eikö olisi looginen seuraus, että olisimme jo hävittäneet ihmissuvun? Listineet jopa läheisemmekin turhina ja potentiaalisesti vaarallisina kilpailijoina. Folkloristi Ulla-Maija Peltonen on kahlannut vuoden 1918 sisällissodan, holokaustin ja gulagien historiaa ja havainnut, että sysimustimmissakin tilanteissa on aina ollut niitä, jotka ovat kannatelleet "haurasta hyvyyttä" ja mahdollistaneet teoillaan inhimillisyyden jatkumisen. Milloin on joku pelastettu teloitusrivistä, milloin annettu rohkaiseva sana tai jaettu suupala. Niin on taas porskutettu.

Olemme kulkeutuneet jo kauaksi Kauppakorkeakoulun lokeista. Palataksemme taas lopuksi eläimiin, mainittakoon myös Patsaanmetsästäjä-nimisessä blogissa oleva eläinpatsaille omistettu setti:

http://patsaanmetsastaja.blogspot.fi/2012/11/elainpatsaat-osa-1.html

Jyrkän uhoa Lohjalla

Valo loistaa kaukana ei-kenenkään maan takana.

Millaisissa maisemissa viihtyvät suuret ideaalit, ylväät saagat ja rohkeat näköalat? Millaiset ovat ne maan muodot, jotka toistuvasti nostattavat kupeeltaan dramaattisen kohtalokasta historiaa ja suurenmoisia mieliä? Missä elää ylevä aluehenki, romantikoille ja muille uneksijoille välttämätön viisastenkivi.

Sikäli kuin olemme oikein asian havainneet, kukoistaa se useimmin siellä missä maan kuori on rypistynyt kuin rutistettu paperi, missä tummat rotkot putoavat äkkijyrkkinä ja rosoiset seinämät kohoavat kuin taivaita himoiten. Ylevä aluehenki on vuoristo- ja rotkomaan asukki. Tasankojen yllätyksetöntä turvallisuutta se karttaa, poljetun taljan lailla makaavaa horisonttia se väistää. Se on uuten kirvoittava, dynamiittia ja sähköä sisältävä, ja siksi sen fyysistenkin muotojen nuotissa on soitava ristiriita, pulssi, kontrapunkti.

Meillä Suomessakin on maisemia, joissa voimme kokea isojen kiviseinämien jylhyyttä ja kanjonien huimaavuutta. Erään niin mielen kuin askeleen pysäyttävän jyrkänne- ja rotkomaiseman löydämme Lohjalta, Tytyrin kaivoksen Törmän avolouhokselta. Kalkkilouhos syntyi 1800-luvun lopulla. Maan alle kaivuu alkoi siirtyä 1947 ja avolouhinta päättyi kokonaan 1956. Jäljelle jäi hengenvaarallisella lattialla varustettu kivinen temppelisali, jonka vasta maailmanloppu on tähtiin haihduttava.

Talvisena iltapäivänä kaamoksen vähän valon nopeasti huvetessa ylevän aluehengen pieni turvapaikka näytti seuraavalta:

Ollaan astuttu metsästä laidalle, jossa turvallinen maa lakkaa. Reuna on aidattu, joskin tällä kohtaa sortuma on syönyt viekkaan kuopan aidan alle. Rotkon pohjaa ei näy, mutta pudotuksen läsnäolo täyttää ilman kuin sitä metallisoiden. Taustalla siintää jääkannen sulkema Lohjajärven Pappilanselkä.

Uuden aidan takana näkyy vanha versio. Se mikä riitti kerran ei riitä enää. Turvallisuuden standardit eivät kai tyydyty koskaan.

Ollaan siirrytty louhoksen länsilaidalle. Aika nauttia "alppimaisemista". Kameran kuvaan ne eivät mahdu, mutta mielessään voi yhdistää viisi tällaista pystykuvaa panoraamaksi.

Korkeutta ja syvyyttä.

Louhoksen eteläpäässä näkyy Kone-yhtiön testilaboratorio. Se hyödyntää vanhaa pystysuoraa kaivoskuilua, jossa testataan pilvenpiirtäjiin tarkoitettuja hissejä. Asiakkaat ympäri maailmaa saapuvat laboratorioon koeajamaan hissejä.

Lähes pystysuorassa seinämässä on mystisen näköisiä tunnelinsuita. Kooltaan ne ovat sitä luokkaa, että niihin mahtuisi kuorma-auto.

Eräs aukoista lähemmäksi zoomattuna.

Tunneliaukon alla on jääparta.

Louhoksen pohjalla on ties mitä kauhuja. Eräs näkyvin näistä on jättimäinen suppilo, joka muistuttaa muurahaisleijonan pyyntikuoppaa hiekassa. Suppiloon joutunut onneton valuisi irtaimen maa-aineksen mukana mustaan aukkoon. Tiettävästi sen alla odottaa noin sata metriä pudotusta reiän ollessa valtavan kaivossalin katossa.

Toisen maailmansodan aikana sotavankien heiluttama hakku koversi näitä uurteita.

Kuilu vetää ihailijoita vastustamattomalla voimalla.

Maisema louhoksen pohjoislaidalta hämärän hetkellä.

Astetta oudommissa jyrkännemaisemissa seikkailtiin täällä:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2010/01/paikka-josta-on-vaiettava.html

Hakkuuaukeataloja ja ramppeja taivaaseen - martaan retkihetkiä

Minne tällainen ramppi vie? Se vie taivaalle ja tyhjyyteen, ja on hyvä siinä.

Marraskuun viimeisen päivän Antti-myrsky syöksi lumen maahan miltei vaakatasoisena viivana. Ja yhä uudestaan on valkoista vaippaa sen jälkeen laskostettu. Niin arvet kuin hymykuopat ovat maisemakasvoista peittyneet. Raadeltu raiskio ja huikaisevin keto ovat nyt yhtäläisiä, tyynessä salaisessa unessa. Eroavaisuuksia tasoittaa vieläpä miltei ympärivuorokautisesti jatkuva yö.

Pihamaansa kinoksia lapioiva katsoo vakavan mietteliäänä kattoja. Tuleeko tästä jälleen suunnattoman lumitaakan talvi? Sellainen rasittaa kunnossakin olevia rakennuksia, mutta moni hylätty ja heikentynyt katto rojahtaa ja tölli tuupertuu lopullisesti jokaisena runsaslumisena talvena.

Seuraavassa kuvakatsauksessa näemme eräitä Uudenmaan ja Kymenlaakson hiljaisia taloja ja maisemia sellaisena kuin marraskuu ne vei alkaneeseen talveen, äänettömään koitokseen. Japanilaisen zen-buddhalaisuuden piirissä tavataan perinne, jonka mukaan saattajan on odotettava kunnes saatettava on kokonaan kadonnut näköpiiristä. Hieman tämän ideaalin hengessä katsoimme näitä ihmiskätten jälkiä, joita emme ehkä enää koskaan näe. Saattovartion palkitsi koruttoman kauneuden ja sakeana nousevien tarinanpalasten läsnäolo. Seuraava sana oli oleva valkeuden.

Talo näyttää ihan käyvältä, kunnes sen ylitse pyyhkäissyt katse palaa takaisin kattoon ja mieli sanoo: "O-ou!"

Kotoa on lähdetty sellaisella kiireellä, että teepannu on jäänyt portaille. Siinä on vielä jäätynyttä teetä - tai ainakin sitä muistuttavaa lietettä.

Heti porstuaan käytyä selviää, että taloon ei ole mitään asiaa. Vaikka taivas ei romahtaisi niskaan, rintamamiestalon kaltoin kohdeltu yläkerta voi moisen tempun tehdä.

Ovelta saattoi silti kurkistaa sisään. Keittiö on jäänyt kalustetuksi.

Ulko-oven punainen ikkunapleksi antoi lumotun sävyn marrasmetsälle.

Klassikkotermari.

Fiat Ritmo ja lumikola pitävät yhtä.

Aika putosi päälle ruskein palasin.

Itse tehdyssä lintulaudassa on jopa räystäskourut. Milloin tarjoilu mahtoi päättyä? Nyt siementen sijalla on havupuiden kariketta.

Maalaamaton navetta istuu sulavan vaatimattomasti martoon maahan.

Tehtyään työnsä isäntä oikaisi selkänsä ja työnsi höylän sille tarkoitettuun koloon liiterin seinässä.

Terän kumma leposija.

Kuvastin.

Aukkohakkuun telaketju-uria seuraamalla saapuu yllättäen pihapiiriin.

Täälläkin kerran elettiin ja kuoltiin.

Kuihtuneet japanintatarit ropisevat tuulen noustessa; kohtalaisella tuulella kuin puurännissä juoksevat kahvinpavut, navakalla kuin uhitteleva kalkkaro.

Kaikessa on korutonta tarkoituksenmukaisuutta.

Dörtsi ei ole bosessa, vaan kutsuvasti lukitsematon.

Prioriteettien ykkönen. Ilman kunnollista tulisijaa ei taloa voinut ennen ajatellakaan.

Kun vaeltaa tarpeeksi syrjäiseen paikkaan voi nähdä tällaisen villin lännen tyyliä olevan agraarituulimyllyn. Se on valituksensa jo valittanut.

Pohjoisrinne kasvaa sankkaa metsää. Sinne unohtunut tölli katoaa kesäisin täysin viherseinän taakse.

Mättäikön säilyketölkki vie ajoituksen markka-ajalle, mutta ei silti kovin pitkälle menneeseen.

Tölli on tyhjää täysi ja sen hautarauha häpäisty tuhoiskuin.

Jälleen pienissä yksityiskohdissa puhuu arjen arvokkuus.

Pihavaja niiaa kohti pohjoisrinnettä, johon se hiljaa katoaa.

Kaamospäivän päätös tulee äkkiä.

Kymenlaakson nurkilla alkaa tietty itäisyys puhua - ja nostalgikkojen kielessä tämä on ymmärrettävä silkkana kohteliaisuutena.

Avointa itäisyyttä. Lakkautettu motelli on hämärä kuin marraskuun sumu.

Loviisan Valkoon johtava rautatie.

Loviisan 1970-luvun alussa suljettu sisääntuloväylä ja sen kupeen hylätty kartonkitehdas.

Kiitorata ylös...

... on mutkainen kuin meanderoiva joki...

... ja päätyy tyhjyyteen. Minne ramppi ennen veikään, on entinen todellisuus kaikonnut. Samalla on erikoista, että rampin on annettu jäädä uuden rakennuksen seinänaapuriksi.

Rampistolla on myös maanalaisia osia...

... ja siellä muun muassa haudattuja autoja.

Tällä osuudella ratakävely sai lopun, koska vesuria ei ollut tullut mukaan.

Kotkan aseman vieressä on jotain tuttua. Kivikukko, sodanaikainen kumpareeksi naamioitu bunkkeri, joka olisi ottanut aseman tehtävät jos varsinainen asema olisi tuhoutunut. Vastaavaa olemme ihailleet Oulussa:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2009/09/oulun-uhattu-kivikukko.html

Jopa lehtien kuihduttua kukko on täysin kasvillisuuden naamioima.

Kylmien vetten aika.

Ollaan tultu tontille, jonka omenasato jäi korjaamatta.

Kalustoa teille ja laineille.

Peugeuot...

... on näköjään ollut niin sanottu piilofarmari, kun siinä on tällainen epämukavuuden maksimoiva takapenkki. Lainrustaajan outoa sadismia oli, että pakuksi rekisteröidyn farmarin takapenkin selkänojakulman piti olla 90 astetta ja pehmusteen enimmäispaksuus viisi senttiä.

Fordin kuormuri vaikutti tarkemman tutkailun perusteella olleen eläintenkuljetusauto.

Muutakin irtainta kojetta oli maastoon mätetty.

Varastorakennuksella on huiskeutta.

Sisällä salliva seisahdus. Täällä ei enää kiirehditä ja suoriteta. Oleminen riittää, mutta sekään ei kanna ikuisuustuomiota harteillaan.

Leposävyjä.

Ei uskoisi, että nämä kaikki rakennukset ovat hylättyjä kuin ojanpohjan kenkäraasu.

Tatar jälleen, mutta soinniltaan vaienneena kuin seuraavana päivänä alkavan talven aavistaen.

Tästä lauloi Jukka Kuoppamäki DDR:ssä Rostockin iskelmäfestivaaleilla: "Laudat eessä ovien".

Jälleen ue-lintulauta. Käytännöllisyydestä on vaikea sanoa, mutta omaperäisestä designista tulee kymmenen pistettä ja papukaijamerkki.

Säilöntäkaappi.

Riemunkirjava varjostin kompensoi seittistä sisäkattoa.

Miksi tämä styrox-kasa on sammaloitunut?

Joltakin jäi 1970- tai 1980-luvulla tiilitalo kesken.

Eristymateriaalit ja puutavara makaavat rungon suojissa.

Fillari ja renkaat tulivat myös suojiin. Sitten tapahtui jotain.

Talo on heinittyneellä hakkuuaukealla.

Jopa tukit ovat jääneet korjaamatta.

Keskeneräisyyden palapeliä.

Tässä olisi ollut piha keinuineen ja istutuksineen.

Elämä voitti, sittenkin.

Yhä sama pihapiiri. Verstas näyttää kasvaneen pala palalta.

Erikoinen "valvomo" ja sälän paljous.

Ehkä asiat olivat joskus hyvässä järjestyksessä.

Lattialla on melkoinen kulttuurisedimenttikerros.

Hohdokkuutta pintaan ja lupauksia pintaa syvemmälle.

Tie yläkertaan.

Yksinkertaista.

Oy Hissihuolto Ab Helsingistä valmisti Sähköpaimen Ollin.

Leiskahdus ruskaa 27. marraskuuta.

Hakkuu on paljastanut metsämajan.

Iso kuusi on kaadettu pari metriä tönöstä, mutta uudet ottavat sen helmaansa.

Tiainen pyrähti tämän seinän sisästä.

Joku kutoi oveen perhoskoristeet.

 Keltainen uimarengas ja punaiset keittiökalusteet.

Nurmesniemen pannu vie vuosikymmenien taa

Lätsä suojasi paarmoilta marjassa.

Elefantteja verhossa.

Rushia ja Sagaa kopioitiin c-kasetille 3. elokuuta 1983.

Jäniksillä tulee olemaan ruokapöytä näiden rankojen kuorissa.

Kaikki on valmista, sanoo maa.