Kellokosken torkkuva ruukki

Ruukin voimalaitoksen torni suorastaan sähisi tulevaisuudenuskoista virtaa.

Älä heitä kirvettäsi järveen
vaan lähetä se uudelleen terästettäväksi meille
jolloin siitä tulee kuin uusi.

Näin mainosti aikoinaan Kellokosken tehdas Oy - Marienfors Bruk Ab, osoitteenaan yksinkertaisesti "Järvenpään asema". Jälleenrakentamisen ja uudisraivauksen Suomi eli pula-aikaa ja olosuhteiden pakko ajoi esineiden elinkaaren maksimoimiseen. Ruukki kukoisti, siellä oli kolmisensataa työntekijää, jotka elivät yhteisössään "kuin valtiossa valtiossa"; asunnot, kirjastot, kirkot, koulut, kaupat, pesutuvat, saunat, palokunnat, kulttuuririennot, peruna- ja hautuumaat - ne olivat kaikki tarjolla firman puolesta. Vuonna 1963 monen työntekijän sydänalassa häilähti epävarmuus, kun vuodesta 1795 toiminut ruukki sai uuden omistajan, Fiskars Oy:n. Tuotanto ruukilla kuitenkin jatkui, toistaiseksi, mutta 1980-luvulle tultaessa pantiin lappu luukulle. Viimeisten vuosikymmenien hittituotteita olivat Kellokosken maitotonkat ja alumiiniset Kello-veneet, jotka molemmat tunnettiin ympäri Suomea.

Nykyisin Kellokosken ruukki on unelias, vaikkakaan ei täysin hiljennyt paikka. Siellä on vuokralla erilaisia hanttipajoja, kerhohuoneita ja kuppilakin. Tyhjyyttä kumisevaa ja ruohoon peittyvää tilaa on sitäkin. Mikä on se haltija, joka on tuprautellut trendi- ja kukoistuspulveria joidenkin ruukkien, kuten Fiskarsin ja Ruotsinpyhtään, ylle - ja jättänyt toiset harmaasävyiseen unodukseen, kauas turistibussiruuhkista? Kuka tietää, mutta hän on joka tapauksessa liihoitellut Kellokosken ohi, vaikka se on Suomen ruukeista lähimpänä Helsinkiä - runsaan 40 kilometrin päässä. Kellokosken ruukkialue ei rohkaise satunnaista fiilistelijää porteistaan sisään, vaan katselee tätä hieman kulmiensa alta ja haluaisi mielellään olla rauhassa. Antoisa retkikohde vanha teollisuuskeskittymä joka tapauksessa on, pienuudestaan huolimatta sen tunnelma on Suomen ruukkien särmää kärkeä.

Hiljainen teollisuuskuja edustaa klassista ruukkitenhoa.

Jotain "täysiä" on lastattu tähän.

Tehdasalueen säilyneet rakennukset ovat pääsoin 1890-1930 -luvuilta. Tämä funkistalo on tuoreimmasta päästä.

Täällä ei myydä design-tuotteita eikä cappucinoa.

Ruukin raittia loppukesän päivänä.

Voima torneineen. Näyteikkunassa mainostetaan ruukin historiaa esittelevää näyttelyä; se tosin oli jo elokuussa 1995.

Patoaltaan tienoota. Vasemmalla kurkistaa yksi Kellokosken mielisairaalan rakennuksista. Laitokset ovat kaksi välitöntä rajanaapuria.

Hieman teollisuusalueesta syrjässä oleva kirkko (vuodelta 1800) on ruukin ainoa tiptop-kuntoon puleerattu rakennus. Nykyinen asu on peräisin vuoden 1930 korjauksesta.

Näkymä koskelle.

Tehdassaleissa hyödynnettiin luonnonvaloa.

Koski alhaalta.

"Jätteen heittäminen jokeen irtisanomisen uhalla kielletty."

Näin pittoreskin satukirjamaista estetiikkaa ei Suomessa yleensä enää kohtaa.

Ruukin tuorein rakennus. Autot ovat ralliviritelmiä.

Luonto valtaa kulkutiet.

Edullista toimitilaa isoillekin proggiksille.

Datsun sadesuojassa.

Lopuksi voisi kysyä, mitä ruukit oikein olivat. Miten ne erosivat muista teollisuusalueista? Geologinen tutkimuskeskus tarjoaa hyvän yhteenvedon ruukin määritelmästä
(http://www.gsf.fi/aineistot/kaivosteollisuus/RUUKIT.htm):

1. Ruukit olivat aikansa metalliteollisuutta.

2. Ruukit olivat yksityisten henkilöiden tai sukujen omistuksessa, ja siten ruukkien historiaan liittyvät kiinteästi omistussuhteet ja omistajien tai omistajasukujen vaiheet. Tämä asia tulee esille myös tarkasteltaessa kaivoslain mukaisten valtauskirjojen hakijoita.

3. Ruukit käyttivät raaka-aineenaan joko vuorimalmia, josta huomattava osa tuotiin laivalla Ruotsista, tai lähialueen järvi- ja suomalmeja.

4. Ruukkiteollisuuteen liittyi yleensä suuri maa- ja metsäomistus, ja siten metsän käyttö hiilen hankintana oli ruukkien toiminnalle ensiarvoista.

5. Ruukit sijoittuivat aina koskien varrelle, ja siten virtaava vesi oli käyttövoimana saatavilla.

6. Useiden ruukkien yhteydessä oli malmin sulatuksen sekä raudanvalmistuksen ohella manufaktuuriteollisuutta ja viimeiseksi mainitusta on tullut uuden ajan tuotantomuoto.

7. Ruukkien ympärille kehittyi omavarainen yhdyskunta, joka nykyään on ollut sosiaalisen tutkimuksen kohteena.

Välihuomio: Niin keskeinen että perifeerinen

Tällä kertaa jutunjuurta on väännetty tästä kyltistä, jonka funktionaalis-asiallinen merkkilaji viittaa puolen vuosisadan taakse.

Joskus paikka on niin vilkkaan hyörinnän häränsilmässä, että se muuttuu luokseenpääsemättömäksi periferiaksi silkkaa keskeisyyttään. Esimerkiksi Haagan liikenneympyrän keskelle jäävässä metsikössä sijaitsi pitkään metsien miesten irtolaismaja; piilokoijaa kiertävä liki tauoton autovirta tarjosi sille rauhan ja koskemattomuuden, ylhäisen yksinäisyyden, jota se ei olisi samalta seudulta oikeastaan mistään muualta saanut. Tavalliselle ihmiselle ei tule mieleenkään lähteä pyrkimään liikenneympyrän keskellä sijaitsevaan metsikköön; liikennevirran ylitys olisi epämiellyttävää ja vaarallista, ja perillä voisi iskeä lähinnä klaustrofobinen tunnelma. Koska yrityksen vaatima vaiva ei ole missään suhteessa tulokseen, ovat tällaiset paikat yleensä erämaisia tyyssijoja, kaupungin harvimmin jalan astuttuja neliömetrejä. Voisi olettaa, että esimerkiksi juuri liikenneympyröitä on hyödynnetty (laillisten ja laittomien) hyötykasvien viljelyyn pari vuotta sitten Suomessakin järjestäytyneen kaupunkiviljely-liikkeen viitoittamalla tavalla. Pasilan ratapihalla viljemiä on ainakin ollut.

Eräs pieni detaljiiesimerkki "niin keskeinen että perifeerinen" -ilmiöstä löytyy Itäväylän alusta, kohdasta, jossa tiuhaan kudottu automatto nousee Sörnäisten rantatieltä Itäväylälle, nopeuttaan kiihdyttäen, kantakaupungin ahtauden jälkeen edessään siintävän moottoritiemäisen avaruuden huojentavana kokien. Tässä kohdin seisoo auringon vaalentamassa ja halkeilevassa puutolpassaan tieviitta Itäväylä Österleden. Kyltin fontti viittaa vuosikymmenten päähän, 1950-60 -lukujen vaihteeseen, jolloin myös nimellä Itäinen Autostrada tunnettu väylä valmistui. Kun päätös tehdään ja käsky käy, on Helsingin kaupungin koneisto tehokas uusimaan kadunkalusteita. Vanhemman polven katukyltit on aikoja sitten vaihdettu uudempiin - riippumatta siitä, onko niissä ollut jotain vikaa tai ei - mutta ei tätä. Itäväylän nimikyltti on yksinkertaisesti liian vilkkaassa paikassa, että sitä olisi voitu vaihtaa aiheuttamatta vaaraa ja huolta niin vaihtajalle kuin liikenteelle. Se on todennäköisesti pystytetty väylän ollessa viittä vaille valmis, ennen kuin se on avattu autoille. Sittemmin se on ollut koskematon omalla erikoisvyöhykkeellään haarniskoidun henkivartioston varjeluksessa, huippuintensiteetin suvantotaskussa.

Tästä ajaa keskimäärin 65 000 ajoneuvoa vuorokaudessa, eli yöt päivät keskimäärin 2708 tunnissa ja 45 minuutissa. Ei ihme, että vanhaa katukylttiä ei ole vaihdettu, kuten muualla kaupungissa on tehty.

Samainen katukyltti törröttää dramaattisesti tässä Eeva Ristan 1971 ottamassa kuvassa:
http://www.asfalttiajaauringonkukkia.fi/haku/autojono/ser123819#contentwrapper

Satokartta paljastaa Helsingin julkiset ruokapuut ja -pensaat

Satokartan (http://satokartta.net) laatija Joel Rosenberg tsekkasi Herttoniemenrannan Laivalahdenpuiston lupaavaa päärynäsatoa. "90 prosenttia enemmän kuin aiempina vuosina", kuului arvio.

Montaa kaupunkilaista turhauttaa, kun konkreettisin tarjolla oleva käytännön askare on luokkaa hehkulampun vaihto. Jossain syvällä tuntuu vaje, joka pukee itsensä ehkä aika ajoin ajatuksiksi: evoluutio ei ole tarkoittanut ihmistä vain siistiin sisätyöhön ja aina vain virtuaalisemmaksi käyviin kokemuksiin. Osa hakee yhteyttä peruselementteihin kasvimaapalstasta, jollaisen saamiseen onkin pysyvästi tunkua ja jonoa. Viljelyspalstassa kiteytyy eräs yleinen haave; toden totta näpertelynomainen mutta siltikin aito pilkahdus omavaraisuutta. Tunne omavaraisuudesta on psykologisesti ilman muuta tärkeämpi ravinto kuin ne muutamat pussilliset syötävää, jota kaupunkilaisviljelijä aariltaan korjaa. Taustalla on ihan ehtaa tulevaisuuden pelkoa: ehkä järjestelmä romahtaa jonain päivänä, ennen kuin uskommekaan. Öljyntuonnin pidemmäksi aikaa katkaiseva kansainvälinen suurkriisi tekisi jo kamalaa jälkeä yhteiskunnalle, jonka jokainen ruokahuollon vaihe lannoitteiden valmistuksesta ruoan pakkaamiseen ja kuljetukseen on öljyriippuvaista ja samalla harvoille suurtoimijoille keskittynyttä.

Helsinkiläinen kaupunkiaktivisti ja taiteilija Joel Rosenberg on painiskellut myös tällaisten synkeänpuoleisten mietteiden kanssa ja etsinyt ajoin jopa epätoivoisesti ratkaisua, ensimmäistä askelta, jonka otettuaan olo olisi hieman huojentuneempi. Hänellä on viljelmänsä maalla ja kaupungissa, tärkeitä henkireikiä varmasti, mutta niiden lisäksi hän keksi esitellä ensimmäisenä Suomessa jokamiesoikeuden nojalla hyödynnettävien kaupugin ruokapensaiden ja -puiden sadonkorjuun. Syntyi projekti "Satokartta", karttapohjainen nettisivu, josta kuka tahansa helsinkiläinen voi etsiä lähialueensa julkisilla paikoilla sijaitsevia marjapensaita ja hedelmäpuita, tarkistaa lajien kypsymisajat, ja lähteä täyttämään korinsa. Satokartta on osa Rosenbergin taiteen maisterityötä Aalto-yliopiston ympäristötaiteen linjalla. Ja sivumennen sanottuna: oiva on taideteos, joka opastaa omakohtaiselle löytöretkelle, monen aistin käyttämiseen, kohti kokonaisvaltaista olemista ja johonkin niin mahtavan tavalliseen toimintaan kuin sadonkorjuuseen. Ihmisen vanhin ammatti ei ole prostituoitu, vaan keräilijä. Sellaisia olimme jo apinoina. Ja sellaisia haluamme taas olla.

Satokartta löytyy siis täältä: http://satokartta.net/

Rosenberg täydentää karttaa sitä mukaa, kun löytää uusia kohteita omien retkiensä tai vinkkien kautta. Hänellä osaksi sadonkorjuufilosofiaa linkittyy fillarointi ja hän on vetänytkin sadonkorjuupyöräilyitä (jollaisia on luvassa taas syyskuussa). Mukaviin ja monipuolisiin korjuutuloksiin nimittäin pääsee, kun kiertää pyörällä usemman kohteen. Fillari on luonteva siksikin, että satopuut ja -pensaat ovat usein puistoissa ja pyöräteiden varsilla. Ja niitä riittää yllättävän paljon, vaikka Malminkartanon entisen koetilan kaltaisia paikkoja, jossa kasvaa parisataa omppupuuta, ei sentään ole joka mutkassa. Pitkälti kyse on silmien aukenemisesta ympäristölle. Suurimmat estot, voiko ja saako syödä, sopii ylittää, sillä vastaus molempiin on asiantuntijoilta tarkistettu "kyllä" (toki vilkkaasti liikennöidyiltä paikoilta hedelmän tie suuhun käy pesun tai kuorimisen kautta). Koriin voi kertyä omenoiden lisäksi muun muassa luumuja, kirsikoita, päärynöitä, kriikunoita, tyrninmarjoja, karviaisia, viinimarjoja, aronioita, kvitteneitä ja pähkinöitä.

Urbaanin sadonkorjuun idea leviää. Pari päivää sitten oli kerääjiä esimerkiksi Kaartinkaupungissa Designmuseon edustan puistikossa, jossa kasvaa mustaviinimarjaa. Mutta siinä missä satopuiden ja -pensaiden istuttaminen julkisille paikoille on tähän mennessä ollut aika sattumanvaraista toimintaa, voisi kaupunkia nyt rohkaista ottamaan sen määrätietoiseksi linjakseen. Tämä olisi askel ei-kenenkään-maa -fiiliksestä siihen, että julkisia viheralueita miellettäisiin vahvemmin yhteiseksi omaisuudeksi ja huolenpidon kohteeksi. Lajikkeiden tulisi olla olemattomalla huolenpidolla pärjääviä maatiaisia.

Getan grotto - luonnonluoliemme aatelia

Iltaruskossa Ahvenanmaan punainen graniitti sai suorastaan lännenelokuvamaisen lämpimän värisävyn. Haltioitunut retkeilijä on jähmettynyt kielekkeen alle.

Saaristoluonto-orientoitunut retkijaoksemme kävi koluamassa Pohjois-Ahvenanmaalla Getan kunnassa sijaitsevaa Getan vuorta. Tiedossa oli, että vuorella on mainekas luola. Myös nimellä Djupvikinluola tunnettu muodostelma löytyi mukavan harhailun jälkeen. Samalla selvisi, että sinne olisi päässyt myös viitoitettua luontopolkua. Mutta ehkä löytämisen riemu ei olisi ollut silloin niin suuri.

Suomen luonto on luolien suhteen köyhää ja jokainen onkalontapainen louhikonperä siksi pienoinen merkkitapaus, usein GT-karttaankin tähdellä merkitty. Getan luola nousee suorin tein samaan kuninkuuskastiin kuin Torholan luola Karkalissa, ja jos laskuissa huomioidaan luolan lähiympäristö, on se ehkä valtakunnan magein.

Vuonomainen Djupviken on hyvän ankkuripaikan maineessa. Jossain lähistöllä on luola, mutta missä? Alkoi parin tunnin etsintä.

Vanhoja mutta käppänöitä "bonsai-mäntyjä".

Getan kiviaines on poikkeuksellisen liuskeista. Kun siinä on poikkisaumojen lisäksi runsaasti pystykatkoksia, antaa se melkein muuratun seinän vaikutelman.

Kuin veitsellä leikeltyjä paaseja.

Suojainen leirinpaikka. Kiipeilypiireissä Getaa on kutsuttu Suomen parhaimpiin kuuluvaksi "boulder-paikaksi".

Jokainen metri vaellusta oli luonnon taideteosta.

Perillä! "Grotta"-teksti paljastaa, että ollaan tultu luolalle.

Tarinan mukaan Getan luolassa kyyhötettiin isovihan aikaan 1714 venäläisten polttaessa ja raiskatessa Oolantia. Piileksijät odottivat kyytiä Ruotsiin ja järjestivät lohdukseen jumalanpalveluksen. Virsien veisuun aikana luolan suulle ilmaantui venäläisten ärisevä jälkikoira. Tälloin neuvokas getalaisnainen otti sukkanauhansa ja kuristi sillä koiran ennen kuin se ehti hälyttää isäntiään paikalle. Näin piileskelijäin onnistui säästää henkiriepunsa. Getan luolaa tiedetään käytetyn jumalanpalveluksiin muulloinkin.

Aasian maissa, etenkin Intiassa ja Tiibetissä, luolat ovat perinteisiä paikkoja buddhalaisten ja hindulaisten erakkoaskeetikkojen vetäytyä mietiskelemään. Ehkä kuuluisin luolapyhimys on 1000-1100-luvuilla elänyt tiibetinbuddhalainen Milarepa, jonka ihon sanotaan muuttuneen vihertäväksi nokkosravinnosta. Vuosikausien meditointi luolissa ei ole kuitenkaan vain taruihin sekoittunutta menneisyyttä, vaan nykyisinkin esiintyvä käytäntö.

Kuumin helle vaihtui äkkiä kellarinkylmyyteen.

Isovihan aikaan operoinut legendaarinen sissi Tapani Löfving lymyili Ahvenanmaan syrjäkolkissa viisi ankaraa vuotta ja on ihme, jollei myös tässä luolassa. Hiittisten saariston Vänön saarella on luola, jossa hänen tiedetään "varmuudella" oleilleen.

Luolassa riittää suomalaisittain poikkeuksellisesti myös korkeutta. Paikka on ensimmäinen, jossa Suomessa havaittiin kukkakärpästen talvehtimista. Lepakoille loukko on myös mieluinen.

Vastaus siihen miksi Ahvenanmaan asfaltti on punaista on tämä kivilaji.

Näköala Getabergenilta. Ruotsin kielen murteisiin ja Suomen ruotsinkielisten alueiden paikannimistön alkuperään perehtynyt professori Lars Huldén (s. 1926) on sitä mieltä, että Geta eli "Jeeta" on suomalaisperäisen nimen Kaita väännös.