Onko se ufo, säähavaintolaite, ukkosenjohdatin vai radiolähetin? Pulkkailijoiden suosimaa mutta aavemaisen typötyhjää keinomäkeä kiipeävä suburbaani vaeltaja täyttyy kysymysmerkeistä ja vetää vielä kerran henkeä.
Ollaan Helsingin Kontulassa Porttitien kupeessa, jossa on Kelkkapuistoksi nimetty jätemaavuoristo. Se syntyi Kontulan rakentamisen yhteydessä 1960-luvun puolivälissä, kun Suomen isoimpiin kuuluvien lähiöiden valtavien rakennustyömaiden ylijäämämaille tarvittiin loppusijoituskenttä. Jotenkuten maisemoitu murske-, muta- ja kantoläjä ei ole äkkiseltään ajateltuna kovinkaan ilmeinen tai sovelias paikkavalinta sellaiselle taivaalliselle mahtilaitokselle kuin Rakkauden temppeli. Sellainen eräällä alueen kummuista kuitenkin seisoo. Ihan pokkana.
Helsingin kaupungin taidemuseon julkisen taiteen määrärahoilla kustannettua rakennusta voi näkökulmasta riippuen pitää hauskana pussauskoppina, julkisia varoja haaskanneena turhakkeena, pikkusievänä ärsykkeenä, satunnaisena sateensuojana, koirankusetuspylväikkönä, spray-koukeroa vailla olevana pintana tai jonain millä ei ole mitään väliä. Tai sitten sen voi nähdä transfiguraation initiaattorina, ulkoiseen kurottuvana sisäisen avaimena ja muuntamona, joka jalostaa kokemuksen banaalista ja brutaalista lähiöjäteläjästä uudelle tasolle, runoilijoiden ja näkijöiden saleihin, puhtaisiin maihin. Valinta on yksin kokijan. Ja sen mukainen fiilis täyttää hänet, ja mikä tärkeää, lisäksi vahvistaa sekä määrittelee tapaa, jolla hän näkee itse itsensä.
Vaeltaja on tehnyt valintansa. Taivas pysyy vaiti ja kirkkaana. Varikset kertyvät joukolla yöpuulle.
Taivassalon punaisesta graniitista tehty laitos on nelisen metriä korkea ja sen lakea koristaa pronssinen herttasymboli. Suunnittelija on porvoolainen kuvanveistäjä Bjarne Lönnroos (s. 1959) ja rakentamisvuosi 2003.
Onko näiden pilareiden alla juhlistettava rakkaus enemmän muotoa Éros (intohimoinen lempi), Agápe (laaja-alaisempi, jopa universaali rakkaus) vai Philia (lojaalisuus, ystävyys) sen tuntekoon temppelille kävijä itse. Oveton laitos on avoinna kaikille. Jopa tihulaisille.
Temppelin neljällä ulkoseinällä kuiskailevat eri ilmansuuntiin graniittiin kaiverretut lauseet: Sinä rakas sydämessäni, Jokainen päivä vierelläsi, Emme erkane milloinkaan, Miten olenkaan Sinua rakastanut.
Häikäisevimmät detaljiit odottavat yllätyksinä temppelin sisällä. Yläosan seiniä koristavat helottavat naisfiguurien kannattelemat sydämet ja korkein kupoli loistaa kultaisena.
Seuraavaksi hetki menneelle.
1960-luvulle saakka Kelkkapuiston täyttömäkien kohdalla oli räme. Iso osa suosta jatkui - kuten nöyrä kertojannekin varhaisilta seikkailuretkiltään muistaa - pitkälle nykyisen Kontulantien pohjoispuolelle, jossa se säilyi villin salamyhkäisenä keitaana 1980-luvun alkupuolelle. Suota kutsuttiin Kurkisuoksi, mutta jotkut ovat kutsuneet sitä myös Mustikkasuoksi ja vanhoissa kartoissa se kulkee nimellä Slåttmossen - rakkaalla lapsella on monta nimeä. Matalaa männikköä, suopursua, lakkaa, juolukkaa, karpaloa, kanervaa ja muita rämeiden tyyppikasveja kasvava kaunis kohosuo hävitettiin Kurkimäen lähiön ja teollisuusalueen alta. Helsingin ykköskasviguru Arto Kurtto onnistui vielä 1990-luvulla löytämään alueen pientareilta katoavia rippeitä rämeellä kasvaneesta vaivaiskoivusta, joka on suurharvinaisuus tammivyöhykkeeseen kuuluvalla etelärannikolla. "Sitkeästi 'nälkäkoivu' yrittää nämä viimeiset juurensijansa säilyttää, mutta melko pian metsittymisen eteneminen poistaa kasvin Helsingin luonnosta lopullisesti", hän kirjoittaa mainiossa kirjassa Helsingin kasvit (1998). Kurkisuon lisäksi vaivaiskoivua on tavattu Helsingissä aikoinaan Oulunkylässä (1930) ja Pasilassa (1959).
Osasuurennos kartasta, jota kirjoittajan isoisä Aleksi Leppänen käytti 26.10.1961 nykyisen Kontulan ja Myllypuron alueen metsissä käydyssä suunnistuskilpailussa. Täyttömäen kohdalla on paitsi luonnontilaista suota myös turpeenottoalue, joka on merkitty hennolla rajauksella karttaan. Suon lounaislaidalla kulkee Humikkalantie, joka on nykyisinkin olemassa lukuun ottamatta jyrkästi luoteeseen kurvaavaa osaansa (se vei Malmille, mutta amputoitiin Kehä I:n alta).
Kartan suunnistusrasti 5 on isolla siirtolohkareella, joka on nykyisen Porttitien ja Porttikujan kulmassa. Kyseiseen (Viipurin seudulta jäävuoren harteilla seilanneeseen) rapakivigraniittiseen lohkareeseen muurattiin seremoniallisesti 18.3.1964 Kontulan lähiön perustamisasiakirja. Lohkare on Helsingin suurimpia, mitoiltaan 4 X 3,5 X 5 -metrinen. Muistelmakirjoituksessa Heiskan pommit vartiokyläläinen Heimo Kuukkanen mainitsee räjäyttäneensä siirtolohkareen pohjoislaidassa olevan kielekkeen 1950-luvulla 300-gramman "kantopommilla". Kyseessä oli pikkupoikien huvittelu. "Komeasti lähti kieleke. Ei juuri mitään lohkareita jäänyt ympäristöön. Kaikki lensi pitkin suota. Yleisöllä oli jännää. Niin oli meilläkin."
Lisää Vartsikan skidien pommipuuhista sekä monia muita vanhan Vartiokylän tarinoita:
http://vartsika.kaivokukka.fi/index.php?option=com_content&task=view&id=47&Itemid=2
Kaikki Helsingin merkittävät siirtolohkareet on listattu geologi Antti Sallan laatimassa julkaisussa Kallioperän ja maaperän arvokkaat luontokohteet Helsingissä (Ympäristökeskus 2004):
http://www.hel.fi/wps/wcm/connect/1312dc004a172081b554fd3d8d1d4668/julkaisu06_04.pdf?MOD=AJPERES
Kuten jo totesimme, Kelkkapuiston puoleisessa päässä suota eli toisin sanoen melko tarkalleen Rakkauden temppelin kohdalla harjoitettiin aikoinaan turpeen nostoa. Tämä tapahtui Valtion Polttoainetoimisto VAPO:n toimesta, raakaturpeen jalostuksen tapahtuessa Vuosaaren Saseka Oy:n tehtailla. Sotavuosina työvoimana käytettiin neuvostoliittolaisia sotavankeja, joita oli majoitettuna ainakin Mellunkylän ruotsinkielisten seuraintalolle Bygdehemmettiin. Vangit työskentelivät kuokkien kanssa ja heidän haikeat laulunsa kantautuivat tyynellä ilmalla kauas; tätä on vaikea kuvitella nyt, kun taukoamaton liikenteen jymy hallitsee äänimaisemaa. Pertti Lammen toimittamassa kirjassa Toteutunut unelma - Vartiokylän ja Mellunkylän pientaloasumisen vaiheet (2002)kerrotaan, että turvesuolle marssivat vangit herättivät paikallisissa myötätuntoa - saattoihan heidän tilalleen kuvitella omia poikiaan - ja heille annettiin usein ruokaa. Jos ei leipää, niin lanttua sentään. Vangit puolestaan punoivat paikallisille asukkaille pajukoreja ja tekivät muita käsitöitä. Vartiointi ei ollut tiukkaa ja vangit juttelivat suon liepeillä usein paikallisten kanssa. Millä kielellä ja sanavarastolla, sitä voi miettiä. Mutta tärkein kommunikaatio ei ole aina verbaalista.
Verivihollisuuden ylittäminen piskuisella ja paarmaisella Helsingin pitäjän suolla totaalisen tuhoamissodan raivotessa samanaikaisesti kaikilla Euroopan ja Tyynenmeren rintamillaan - siinä on jotain, mikä saa tuntemaan, että ehkä Rakkauden temppelin myöhempi ilmaantuminen paikalle ei ollut täysin sattumaa eikä ainakaan perusteetonta.
Niin tai näin, suburbaani vaeltaja kohottaa hieman päähinettään ja lähtee auringonlaskun kehotuksesta jatkamaan matkaansa. Vaikka askel vie alaspäin jyrkkää rinnettä, tuntee hän kohoavansa.
Varisten rehakka yöpuulla on ronskin tyytyväinen. Yöstä on tulossa kirkas.
5 kommenttia:
Kiitos tästä kertomuksestasi Kontulan ikimuistoisesta suosta, joka oli myös osa minun lapsuuttani käärmeineen, paarmoineen, vaivaiskoivuineen, juolukkamättäineen kaikkineen.
Tuosta temppelistä tuli mieleeni lapsuuden kesänviettopaikan vieressä, Espoon Matinkylän edustalla oleva pieni luoto, jolla ainakin vielä 90-luvulla seistä tönötti aito tai aitoa muistuttava kreikkalainen temppeli. Hohtavan valkoinen rakennus päätykolmioineen, pylväineen kaikkineen. Olen aina miettinyt kuka tuon surrealistisen rakennuksen on pystyttänyt ja miksi. Siitä olisi myös kiinnostavaa kuulla, jos vain löydät sen.
Kyseessä on Ison Vasikkasaaren ns. Poseidonin temppeli, jonka kreikan kielen professori Ivar Heikel rakennutti itselleen 1800-luvun lopussa. Vuosaaren Mustalahdessa (nykyisin nimellä Aurinkolahti) on myös antiikin Kreikkaa jäljittelevä huvilakauden pylväskaari. Samoin sellainen on Nissaksen kartanon raunioilla Vantaalla. Tuo Ison Vasikkasaaren temppeli on näistä silti kaikkein sadunomaisin ja hienoin.
Kiitos blogista ja kommenteista. Asuin keväästä 1964 vuoteen 1978 Myllypurossa Karistimentiellä ja Kontulassa Naapurintiellä, nyt olen asunut vuodesta 2015 Viikissä. Pääsin ylioppilaaksi Vartiokylän yhteiskoulusta 1970. Mutta nyt luin ensi kerran että neuvostovangit, joiden hautamuistomerkille tänään satuimme Kivikossa ovat kaivanneet turvetta lähisoilta ja asuneet Bygdehemmetissä. Koskaan en kuullut kenenkään kertovan tästä asiasta ja olen ollut aina innokasta lähiölehtien lukija. Koulun historian tunneilla ei silloin opetettu näitä asioita. Äitini oli kotoisin Nastolasta, jossa oli iso kookomaleiri. Vangeista puhuttiin lapsuudessani ja vieläkin avoimesti.
Kiitos kommentista. Hämmästyttävä yhteensattuma on, että juuri eilen kävin itsekin monen vuoden tauon jälkeen Kivikon sotavankipaadellla. Olette ehkä nähneet siellä minun ja kumppanin suksenjäljet. Kun löysimme muistomerkin pikkupoikaporukoissa ensi kerran 80-luvun alussa, riitti siinä ihmeteltävää, olihan se tuolloin eräässä Helsingin syrjäisimmistä ja unohdetuimmista metsäkolkissa. Mutta minua selvästi vanhempana ihmisenä olet ehtinyt kokea Itä-Helsingin sittemmin kadonneita näkymiä varmasti huikeissa määrin. Mitä tulee alueella työtä tehneisiin sotavankeihin, heille talvi 1941-42 oli ankara elintarvikkeiden vähäisyyden vuoksi, kuten monille muillekin.
Lähetä kommentti