Retkiraportti Turun Tuomiokirkon tornista

Kirjoittamattoman säännön mukaan ”oikea stadilainen” ei voi myöntää, että Turussa olisi mitään kelvollista, saatikka Helsinkiä parempaa. Myönnän kuitenkin oikopäätä, että turkulaisten ykköskirkko, Tuomiokirkko, on aivan eri luokkaa kuin mikään nykyisen pääkaupungin kirkoista.

Turun tuomiokirkosta käytetyt määritelmät ”maan kansallispyhäkkö” ja ”Suomen arvokkain rakennushistoriallinen muistomerkki” ovat ansaittuja. Unikankareen muinaiselle kulttikummulle 1200-luvulla noussut ristintemppeli tuo mieleen Keski-Euroopan juhlalliset katedraalit, Suomessa se painii yksin luokassaan.

Kirkkoa on muokattu kautta vuosisatain ja sen tornin huippua on monet kerrat uusittu tulipalojen vuoksi. Nykyinen torni sai asunsa Turun hirmuisen suurpalon (1827) jälkeen. Se on Engelin käsialaa ja kohoaa merenpinnasta sata ja yksi metriä.

Esoteerisen maantieteen koulun tornijaoksen retkikunta lähti tutustumaan torniin. Se ei ole yleisölle avoin, mutta Turun maakuntamuseon propagandaässä Simo Tuomola ja kirkon vahtimestari-opas Marja Routi mahdollistivat ystävällisellä avullaan seuraavassa kuvatun kapuamisretken.

Siinä se olla möllöttää, komea tapaus.

Ensimmäinen osuus 280 huipulle vievästä portaasta kulkee keskiaikaisissa rakenteissa. Mesmeroivat kierreportaat ovat jyrkät ja ahtaat; pitkä saa varoa päätään ja itse kukin huolimatonta askelta. Seinissä näkyy satojen vuosien takaisten seppien takomia rautanippuja, joilla rakennelmaa on vahvistettu. Portaiden keskellä kulkee kymmeniä metrejä pitkä köysi, joka toimittaa kaiteen virkaa. Kaikkiaan klaustrofobinen spiraali kattaa noin puolet noususta.

Sitten saavutaan palo-oven kautta keskilavan ullakkoon. Nyt rakennelmat ovat jykevää hirttä. Tila on avara ja parin himmeän hehkulampun valossa hämärä. Keskellä kammiota on kuusi kirkonkelloa hirsisissä kannattimissaan. Niistä suurin painaa 3600 kiloa eli neljän henkilöauton verran. Ollaan 48-metrissä, niin seinässä lukee.

Yksi kelloista.

Kaikki hirsinen on Turun palon jälkeen rakennettua, Engelin suunnittelemaa. Kun kirkko oli liekeissä 1827, muuttui torni Routin sanoin ”masuunin” eli metallien sulattamiseen tarkoitetun kuilu-uunin kaltaiseksi. Niin oli kirjaimellisesti, sillä kirkonkellot sulivat metallilätäköksi.

Tuomolan, joka suunnittelee Turun palon aikaan sijoittuvaa näytelmää, silmissä kuva palosta väikkyy apokalyptisen esteettisenä: palon aikana nousi myrsky, joko luonnollinen tai tulen nostattama, jonka ajamina kaikki kaupungin lukuisat tuulimyllyt pyörivät hurjina. Samalla ne paloivat ja syytivät ennen vaiheittaista romahtamistaan säkenöiviä kipinäjokia. Nämä ylittivät Aurajoen, jonka turvalliseksi luullulla puolella myös kirkko seisoi.

Tuomiokirkolla on aikaa osoittavat kellot neljään suuntaan. Ulkoa ne ovat hämäävän näköisiä, sillä kellotauluissa ei ole lainkaan minuuttiviisaria. Kellotaulujen keskiöt ovat 55 metrin korkeudessa. Samoin kellokoneisto, joista lähtee kellojen akselit. Suomesta löytyy kuulemma vain yksi mies, joka osaa säätää kirkonkellojen soittomekanismeja. Herran nimi on Antti Ania.

Helvetinkoneelta näyttävä aikarauta raksutti kotoisasti kuin mummon seinäkello.

Jatkamme parin palo-oven kautta ylemmäksi ja ylemmäksi Engelin suunnitteleman hirsirakenteen sisällä. Lopulta viimeinen luukku vie kirkkaaseen ulkoilmaan, kuparilla päällystetylle tasanteelle. Korkeutta merenpinnasta on 82,25 metriä. Ylhäällä käy kelpo tuuli, vaikka maan pinnalla päivä on tuntunut harvinaisen tyyneltä.

Herra Tuomola gets high.

Tornista näkee neljään suuntaan. Joka suuntaan voi katsella horisonttia niin pitkälle kuin näkö ja ilmakehän häiriötekijät sallivat. Kaupungista näkee tietenkin kaikki osat.

Kaltevan metallilattian ja matalahkojen kaiteiden vuoksi ylhäällä ei käydä talvisin ilman pakottavaa syytä. Itse asiassa yksi kattoluukku veisi vielä toistakymmentä metriä ylöspäin tornin suippoon metallikuoriseen kärkeen. Ikkunattomaan umpioon on kiivennyt kai viimeksi ilmavalvontalottia, joilla oli siellä jonkinlainen radiotiedustelulaite.

Aurajoki ei riittänyt 1827 palomuuriksi, joten Engel piirsi jälleenrakennuskaavaan puistoja.

Puluille ja naakoille tuttu vinkkeli.

Marja Routi vilkuilee hermostuneena kelloa ja alkaa pitää sormia korvissa. Hän sanoo, että vieressämme oleva kello lyö hetkellä minä hyvänsä puolen lyönnit. Kun vipuvarsien näkee liikkuvan ja moukarin heilahtavan pitäisi vielä olla aikaa suojata korvat. Mutta kun prosessi alkaa, se tuntuu kestävän vain sekunnin ja ainakin tämän kirjoittajalla korvien tukkiminen oli sekunnin kymmenyksistä kiinni. Aivot vähän kiepsahtivat ja Turku sai tietää, että kello on 14:30.

Varoitus! Melu tässä tilassa ylittää hevikeikan eturivin.

Aivojen asettumista odotellessa voisi aikakelloista vielä sanoa pari sanaa.

Aikakelloja on kaksi, pieni ja suuri, ja ne painavat yhteensä vajaat 2000 kiloa. Kaikki hiemankaan varttuneemmat suomalaiset muistavat Yleisradion legendaariset sanat ”Turun Tuomiokirkon kellot lyövät kaksitoista” ja niitä seuraavan kumahtelun, jonka myötä koteihin levisi (nyt jo nostalgiaa tihkuva) ajattoman rauhallinen tunnelma.

Ensimmäisen kerran kelloja soitettiin radiossa kaikkea muuta kuin rauhan merkeissä 19.6.1944. Kannas oli murtunut ja Viipurista vetäydyttiin. Pari viikkoa myöhemmin heinäkuussa radiovastaanottimista rohisi kautta maan wagnerilaisen dramaattinen rukousvetoomus, jossa presidentin puoliso Gerda Ryti liitti Tuomiokirkon lyönnit ja Suomen kohtalon toisiinsa.

Nykyistä edeltävä ääninauha kellojen soitosta oli vuodelta 1965. Vuonna 2006 haluttiin uusi nauhoitus. Routi kertoo, että homma osoittautui haastavaksi, koska kaupungin taustamelu oli käynyt niin suureksi. Piti odottaa sopivaa säätilaa, sulkea monta korttelia liikenteeltä kirkon ympäriltä ja toimia keskellä yötä, jotta hyväksyttävän häiriötön saundi saatiin purkkiin.

Kansa kommentoi hanakasti uutta äänitystä. Se kuulostaa kuulemma terävältä ja kiireiseltä, siinä missä entinen oli ollut juhlallinen ja rauhallinen. Jollain mystisellä tavalla kiireen aikakausi on vaikuttanut kirkonkelloihinkin...

Yle kokosi ihmisten muistoja keskipäivän lyönneistä. Joillekin kellot liittyvät hyvin konkreettisiin muistoihin, mutta useimmille ne olivat ylipäätään turvallisen ja lämpimän tunnelman airut. Tämän nimettömän kirjoittajan kommentti on jotenkin kuvaava: ”Tuntuu, ettei niitä [kellonlyöntejä] voi sen tarkemmin selittää, eikä muistojakaan tarkemmin eritellä. Ne vain ovat oleellinen osa elämää, ja ennen kaikkea rauhallista, ihmisen kokoista elämää.”

Keisari saa krediittia - jostain hyvästä.

Tämä toinen nimetön on myös aika hyvä: ”Aikanaan väkevien juomien myynnin sai aloittaa maamme ravintoloissa puolelta päivin. Lounaan syönti pitikin ajoittaa niin, että kahviin ja konjakkiin päästiin juuri kello 12. Olikin tapana sanoa, että Turun tuomiokirkon kello julistaa konjakinmyynnin maassamme alkaneeksi. Kellojen kaikuessa ravintolan radiosta tarjoilija jo tulikin ennalta tilattujen kahvien ja konjakkien kanssa.”

Kirjoittaja vielä huokaa, että nykyäänhän ei konjakki kuulu arkipäivän lounaskäytäntöön eikä Turun tuomiokirkon kelloja kuunnella ravintoloissa.

Enemmän muistoja Tuomiokirkon kellojen kajahtelusta löytyy täältä:
http://blogit.yleradio1.yle.fi/kirkonkellot/muistojajatarinoita
Se mikä nousee, sen on myös laskeuduttava. Näin myös retkueemme, jonka paluumatka käy osin reittiä sakariston ullakolle ja itse sakaristoon.

Empiren selvälinjaisia hirsireittejä...

Ja keskiaikaista spiraalia.

Turun Tuomiokirkon torni vahvisti jälleen havainnon, jonka olen muodostanut kapuamieni helsinkiläistornien (etenkin Rautatieasema, Kansallismuseo ja Suomenlinnan kirkko) perusteella. Tornit ovat rakennusten perifeerisimpiä osia, joissa ei käy edes talon oma väki muutamia poikkeusyksilöitä lukuun ottamatta. Ne ovat pölyisiä ja koleita loukkoja muuten keskuslämmitetyissä ja vahatun puhtaissa rakennuksissa. Ne edustavat jopa kellareita vahvemmin toiseutta ja tuonpuolisuutta. Ja silti, paradoksaalisesti, ne ovat kaupunkikuvan kaikkein näkyvimpiä osia, maamerkkejä, jokaisen kaupunkilaisen päivittäistuttuja.

Tornit luovat yhden rakennuksen muodostamassa pienessä keskus-periferia-järjestelmässä vahvan perifeerisen polariteettinavan, jonka vastapoolina on rakennusten vilkkaasti käytetyt sydänosat. Tornien voi nähdä symboloivan terveen periferian ylevää ja uljasta luonnetta. Tornillinen rakennus on sävähdyttävä, mieltä kiihottava, tarumainen. Tornien purkaminen osoittaa pikkusieluisuuden lakmuspaperin lahjomattomuudella, siinä missä jo pelkkä tornien katselu on omiaan esittelemään mielelle sen avaruuden kaltaisen luonteen.

Sinitaivas syvällisen myönteisine efekteineen on palkkio torneihin päin kuikuilusta.

Tuomiokirkkoon liittyvänä jälkikirjoituksena käynee ote Suomen piispain kronikasta. 1500-luvulla elänyt ja aikanaan Turun tuomiokirkkoon haudattu Paavali Juusten dokumentoi kuvauksessaan "Tanskalaiset merisissit ryöstämässä Turkua" eräitä tuomiokirkon onnettomia päiviä.

"Vuonna 1509, elokuun 2 päivänä, joka silloin oli torstai, ja seuraavana perjantaina, kello 12:n aikaan yöllä, kun ihmiset olivat vaipuneina sikeimpään uneen eivätkä aavistaneet mitään pahaa, Hannu kuninkaan sotajoukko äkkiä ja odottamatta hyökkäsi salaa Turun kaupunkiin. Kohottaen hirveän huudon, rumpujen kauheasti päristessä ja torvien toitottaessa, he vihollisen tapaan ryöstivät kaupungin, surmaten ja teurastaen, säällittävällä ja julmalla tavalla tapettuaan ensin etevimmät kansalaiset. Samalla he myös ryöstivät tuomiokirkosta kallisarvoisen piispanhiipan ja paimensauvan sekä muita kallisarvoisia esineitä ja useimmat kalleudet, kuten parhaimmat kirjat, kupari-, tina-, rauta- ja muut irtoesineet; ja veivät mukanaan kaupungin varat sekä ottivat mukaansa Kööpenhaminaan monta kansalaista vankeina. Tämän sotajoukon johtaja ja ylin päällikkö oli muudan rosvo Otto Ruud, vääryyden poika, joka jäi Turkuun seuraavaan tiistaihin asti ryöstäen kaupungin kaiken omaisuuden ja vieden sen laivoihin yhdessä kirkon kalllisarvoisten aarteiden kanssa, mistä myöhemmin turhaan tehtiin valituksia. Mutta tämän ryöstön, tämän verilöylyn ja tanskalaisten julmuuden, joka väärin tehtiin suomalaisia kohtaan, on kaikkivaltias Jumala kostava, joka on koko maailman oikeamielinen tuomari ja kaikelta elolliselta vaatii heidän verensä."

Välihuomio: omppulogiikan arvoitus

Juuri ilmestyneessä YTV:n jätehuollon tiedotteessa omeniin hukkuvaa kansaa toppuuteltiin. Omppuja ei saa kerralla mättää aivan tolkuttoman montaa ämpärillistä yhteen jäteastiaan. Kyseessä on työsuojeluongelma. Jäteastioita siirtelevät roskakuskit taittavat selkänsä rahdatessaan suomalaisten omenavuorta kaatopaikalle.

Epätoivoiselle kansalle myönnettiin samalla poikkeuslupa dumpata itse omenoitaan YTV:n Sortti-asemille, johon niitä ei yleensä vastaanoteta. Kuitenkin Ämmässuon Sorttia (jossa omenat kompostoidaan) lukuunottamatta omenat luokitellaan sekajätteeksi ja niiden hävittämisestä veloitetaan hyödyntämiseen kelpaamattoman jätteen taksa.

Onnekkaalla perheellä oli vaivanaan vain kaksi omenapuuta. Ompuista selvisi vielä kottikärry + lähipuska -metodilla.

Samaan aikaan kun tämän "hyödyntämiseen kelpaamattoman jätteen" tuhoamisesta maksetaan, kaupassa suomalaisten omenien hinta on kolminkertainen ranskalaisiin, saksalaisiin, chileläisiin ja uusi-seelantilaisiin serkuksiinsa. Kieltäydyn uskomasta, että nämä ovat kehitysmaita, joissa työvoimakulut maksetaan puupenneissä, ja että orjapoimuu selittäisi omenan olevan kotimaista edullisempi jopa kaikkien rahtien ja välikäsien jälkeen.

Omppulogiikkaa ei voi selittää järjellä eikä sen enempää millään tunneälyllä. Selvännäkijä valahtaa kalpeaksi sen edessä, poliitikko katoaa jargoniin. Filosofille se on dilemma, tiedusteluspesialistille enigma, teologille transsendentti ja mysteeri. Yksikään entisajan oraakkeli ei olisi sitä nähnyt eikä eilispäivän scifi-kirjailija visioinut. Omppulogiikasta selitellyt olisi ollut ilmeinen ehdokas hullujenhuoneelle.

Omppulogiikasta tulee vääjäämättä mieleen huumorilehti Pahkasian lopettamisen peruste: yhteiskunnallinen todellisuus itsessään on muuttunut niin absurdiksi ja parodiseksi, ettei vääräleukaisinkaan kirjoittaja voi pistää paremmaksi.

Omppulogiikka toimii, kunnes jokin sanoo poks! Se ei ole maahan putoava omppu, vaan vähän isompi pallo. ”Hyödyntämiseen kelpaamaton jäte” sekin?

Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki.

Romanttinen matkailujuttu Helsingin Sanomissa

Toimittaja Jouni Tikkanen kirjoitti kuvataiteilija Jussi Kiven (Romantic Geographic Society) ja minun retkeilyistä viihteellisen artikkelin Helsingin Sanomien matkailusivuille. Sen löytää alla olevasta linkistä. Artikkelin lopussa on "lisää aiheesta" -osio, josta pääsee Keimolan, Sipoonkorven ja Vasikkasaaren tapauskertomuksiin.

http://www.hs.fi/matkailu/artikkeli/Villi+maisema+pakenee/1135239288963

Yön kuolema - sana valosaasteesta

Syysiltoina päidemme ylle kaartuu Linnunrata. Se on upea lukemattomine timanttisine silmineen.

Niin kerrotaan…

Mutta mitä tähtitaivaasta näkee katulamppujen alla? Vain pliisut jämät, jos niitäkään. Ja jos on pilvistä, mitä on jäljellä yötaivaan luonnollisesta lepotummuudesta? Ei kerrassaan mitään, taivas on apokalyptisen punahohtoinen, kuin kuumeinen, tulehtunut, houreissaan myllertävä. Eikä taudin parantumista ole näköpiirissä.

Päinvastoin: katuja ja muita ulkotiloja hehkuttava spottirihasto, kuin sitkeä ihottuma, leviää joka vuosi kauemmaksi kontrolloivasta keskuksesta, joka pyrkii kyllästämään jokaisen vähäisen kinttupolunpätkänkin keinovalolla. Kyse ei ole siitä, eikö tietty määrä valaisua kuuluisi kaupunkiin. Sota-ajan pimennysöistä voisi tietysti haaveilla, mutta tässä peräänkuulutetaan kohtuutta valaisuun.

Se mitä kaupungin maltillinen ja tyylikäs valaisu voisi parhaimmillaan olla, on unohdettu vuosikymmeniä sitten. Eräs katulamppujen liiallisen määrän syy on näennäistehokkuus. Liki joka kunnassa puuhailee laitos, jonka tehtävä on kylvää katulamppuja ympäristöönsä. Meillä Helsingissä tämä laitos on Helsingin Energia, trendikkäästi Helen. Se on sijoittanut kaupunkiin, rakennusviraston toimeksiannosta, noin 80 000 valopistettä ja lamppujen määrä lisääntyy vuosittain maksimissaan noin tuhannella. Valopisteiden määrällisen lisäämisen ohessa vanhempia lamppuja vaihdetaan kellanräikeisiin ns. monokromaattisiin malleihin, jotka tuottavat piikkimäisesti vain yhtä-kahta aaltopituutta siinä missä perinteiset lamput sisältävät auringon tapaan kaikki värit sisältävän jatkuvan spektrin.

Uusia paikkoja katulampuille on Helsingistä jo vaikea keksiä, mutta niitä haetaan kartoilta suurennuslasin ja hikipisaroiden kanssa (Sipoon liitosalueita odotetaan varmasti vesi kielellä). Miksi? Muutenhan joukko ihmisiä jäisi työttömäksi. Työtä on oltava, muu on toisarvoista. Valoautomaatti jauhaa ja jauhaa. Ja joukko ihmisiä voi näyttää tärkeää naamaa ja tuntea itsensä tehokkaaksi. Viis siitä, että seutu sairastuu synteettisestä valosta, saastuu läpikotaisin. Asukkaiden kannalta tilanne vastaa sitä, että jonkin saippuatehtaan työntekijät olisivat lähteneet lomalle ja automatisoitu tuotantolinja olisi unohtunut päälle hukuttaen hiljalleen koko kunnan saippuapaloihin.

Rahan ja energia haaskaaminen on kuitenkin pieni paha sen rinnalla, että synteettisen valon pakkotyrkytys, valosaaste, merkitsee universumin varastamista.

Tähtitaivaan "sammuttaminen" estää urbaania ihmistä konkreettisesti tajuamasta pientä osaansa maailmankaikkeuden mittaamattomassa laajuudessa ja himmentää kokonaisuuksien tajua ylipäätään. Kun laajempi perspektiivi on poistunut, muuttuvat arkihuolet, lyhytnäköinen uratykitys ja materiaaliset arvot kärpäsestä härkäseksi. Syvemmät arvot, hartaus, mielen hiljentyminen eivät tule edes mieleen. "Syntyjen syvien" pohdiskelu ei kukoista katulamppujen sirisevässä keilassa, jossa ylöspäin eksynyt katse sokaistuu ja väistää nopeasti alas lokaan ja mainoskyltteihin. Väliäkö sfääreistä. Eikö shoppailu riitä?

Victor Hugon (1802-1885) Kurjissa katulyhtyjen rikki kivittäminen ennakoi Pariisin kansannousua. ”Kas niin vanha katu”, sanoi katupoika Gavroche kiven heittäessään, ”pane nyt yömyssy päähäsi”. Valta tarvitsee näkyvyyttä, vapaus ei. Entä turvallisuus, mörköjen häätö, tuo wattiviljelijöiden mielimantra? Jos ajatellaan vaikka jotain pururataa, niin eikö häikäisevässä valokeilassa oleva potentiaalinen uhri ole itse kuin näyteikkunassa, siinä missä häntä arvioivat pimeyden ryövärit jäävät halutessaan (lamppujen häikäisyefektin vuoksi) uhrille viime hetkeen asti näkymättömiksi? Ja jos ajatellaan ajorataa, niin eikö autoissa ole omasta takaa ajovalot, joita poltetaan sellaisella innolla, että kilpailuun lähdetään itse aurinkoakin vastaan?

Piippu- ja viemäripäästöt sekä melu ovat kaikki saastuttamisen muotoja, joita ympäristöviranomaiset seuraavat tarkoin. Keinovalo sen sijaan on päästö, jonka mättämistä yksikään normi ei säätele. Yö on lainsuojaton, henkipatto, jonka lynkkaamista pidetään vain ansiokkaana. Yö on hiljainen ja kärsivällinen kiduttajiaan kohtaan, niin kuin itse Äiti Maa, se kuolee vaivihkaa pois. Yö ei osaa puhua puolestaan. Ellei sen ruostuneiden kasvojen surullisuus sitten synnytä sanoja sisimmässämme.

Ympäristöön lasketun keinovalon annostelua tulisi säädellä tarkoin, ts. pitää se minimissä. Onhan esimerkiksi pieni annos fluoria hyväksi juomavedessä, mutta jos sitä laitettaisiin tolkuttomasti, muuttuisi vesi hengenvaaralliseksi. Keinovalo on kuin kreikkalaisten farmakon, pieninä annoksina lääke, isoina myrkky. Nykyisessä tilanteessa esimerkiksi Helsinki on vakavan valosaastemyrkytyksen kourissa.

Pimeys on elämän rytmiikalle välttämätön lepovaihe. Tiedetään, että ihminen kärsii jos hänen ei anneta levätä yötään pimeässä. Sama pätee kasvillisuuteen. Miksi se ei pätisi laajemmin ympäristöön, ekosysteemiin? Muun muassa Helsingissä katulamppuja poltetaan metsissäkin. Eikö se ole räikeän suora aggressio luonnon omaa sykliä kohtaan? Kaiken huippu on se, että jopa maailmankuulun valoisassa suviyössämme, missä voi erottaa sormen-jälkensäkin tai lukea kirjaa, nöyryytetään luonto lamppulobotomialla valjun kuriympäristön ja hölmöläistarinoiden sekasopaksi. Näyn irvokas surkuhupaisuus saa satunnaisen yöretkeilijän pudistamaan päätä.

Lokakuun lopussa koivu on muuten lehdetön, mutta valokeilassa vallitsee hämmennys.

Pimeys on perusoikeutemme ja valosaasteen ongelma lopulta syvyyspsykologinen. Yhteiskunta, joka näkee yön luonnollisen ominaisuuden, pimeyden, ainoastaan kielteisenä, todistaa omaa vieraantumistaan elämän perusrytmiikasta, talven ja kesän, feminiinisen ja maskuliinisen tai (vanhojen kiinalaisten termein) Yinin ja Yangin iäisestä paritanssista.

Ympäristöä rustaavan ihmisen olisi korkea aika tunnustaa, että yö ja päivä, pimeys ja valo, ovat täydellisen samanarvoisia siinä missä sähkölaitteen plus- ja miinusnavat tai kolikon kruuna- ja klaava-puolet. Niistä muodostuu terve kokonaisuus. Läähättäväjuoksuisessa tehoyhteiskunnassa tieteellis-rationaalinen Yang-puoli on ylikorostunut Yinin "pehmeämpien arvojen" kustannuksella. Toiseen ääripäähän kärjistynyt, sairastunut näkemys ei siedä Yin-elementtejä, kuten pimeyttä, vaan kokee ne uhkana, kauhuna, jonain joka on hävitettävä hinnalla millä hyvänsä. Hinta onkin korkea. Prosessissa kielletään puolet meistä itsestämme.

Kohtuuttomassa mitassa toteutettu katuvalaisu ei ole onneksi kiveen uurrettu ratkaisu. Liikavalon voisi poistaa parilla napin painalluksella jo ensi yöksi, jos näkemystä ja tahtoa olisi. Tähdet odottavat. Ja Linnunrata on toden totta kaunis timanttikudos, huikaiseva innoittaja, jonka edessä verbaaliset kädet on pakko nostaa ylös.

Sammuttakaa valot, jotta voimme nähdä!