Suomalaisen luonnonsuojelun jättiläinen on poissa (5.4.2020). Mutta hänen ajatuksensa ja elämäntyönsä jatkavat eloaan, vuosi vuodelta ajankohtaisempina ja tärkeimpinä.
Maaliskuussa 2012 Pentti Linkola soitti ja pyysi allekirjoittanutta avukseen talvikalastukseen. Olimme tutustuneet loppuvuodesta 2007 Linkolan 75-vuotishaastattelun merkeissä ja sen jälkeen pitäneet harvakseltaan mutta säännöllisesti yhteyttä.
Verkkoja Vanajanveden jääkannen alla lillui toistasataa, joten avuntarve ei ollut mikään muodollisuus. Niin tuli lähdettyä apumieheksi, lupauksena hakata avantoja, lykkiä lastia ja sen sellaista, mutta pidättäytyä kalojen tappamisesta. Linkolalle tämä vakaumuksellinen rajoite sopi hyvin, sillä hän omasi itsekin koko joukon ehdottomuuksia.
Mistään lomaleiristä ei ollut kyse. Työpäivät alkoivat ennen kukonlaulua. Aamiaiseksi oli eräänlaista kylmäpuuroa: kouralla säkistä kaurahiutaleita lautaselle ja punaista maitoa sekaan. Porstuasta löytyi jäisiä vadelmia lisukkeeksi. Jäille lähdettiin ensisarastuksella. Vaaleana hohkaava lakeus levittäytyi kaukaisuuksiin, hämärissä silmänkantamattomiin.
Linkola perehdytti apumiehen avannon tekoon: pitää olla riittävän suuri aukko, pyöreä, särmättömät reunat, ja jääkappaleet tulee huolellisesti poistaa vedestä reiällisen kauhan avulla. Oleellista oli myös rakentaa verkonnostajalle tuulensuoja pystyyn iskettyjen jäätuurien varassa seisovien puulevyjen avulla.
Aika suli äänettömän aavan yllätyksettömässä minimalismissa. Oltiin todellakin keskellä tyhjyyttä. Samat toimet toistuivat loputtomiin. Avanto, verkonnosto, saalis talteen, vaellus uuteen paikkaan, uusi avanto...
Linkola nosti verkot paljain käsin, naama irvessä, lakonisia murahdellen. Oli huolta elämänkirjosta, rakkaita luontopaikkoja koskevia menetysten haavoja. Faktaa, tarinaa, kulttuuriviittauksia, provokaatiota. Sivistys, ihmisrakkaus ja huumori kaiken pohjavirtauksena. Paljon oli nähty ja koettu, mutta yhtä asiaa ei nyt sentään olisi uskonut tapahtuvaksi. Kun 1960-luvulla työhevosia oli Suomessa liki 400 000, oli niitä nyt parikymmentä. Hevoset olivat muuttuneet pikkutyttöjen lemmikeiksi.
Päivän huipensi evästauko. Linkola oli luvannut huolehtia muonapuolesta. Tarjolla oli, ja näin on ollut tiettävästi muillakin, homeessa olevia voileipiä. Niiden syöminen keskellä jääaavaa oli kuin initiaatioriitti, ja ehkä se oli sellainen. Linkolalle eri ihmisten kutsuminen apulaisiksi talvikalastukseen oli tietoinen tapa tavata muita ja vaihtaa ajatuksia. Vieraiden petipaikkana toimivassa verkkosaunassa oli samana talvena uinunut niin kirkkoherraa ja prikaatinkenraalia kuin helvetin enkeliä. Monipuolisesti ajassa kiinni oleva ajattelija ei synny tyhjiössä.
Paluuvaellus tapahtui tähtien tuikittua jo pitkään Vanajanveden yllä. Hämäränäkö oli kehittynyt täyteen voimaansa, koska lamppuja ei käytetty eikä niitä edes ollut. Kotivalkamansa laiturissa Linkola halusi istahtaa tauolle. Hän hehkui tyytyväisyyttä tehdystä työstä. Filosofoi sydämellisenä, lumoutui maiseman äärellä. Pienenä, nöyränä osana suurta kokonaisuutta, elonkirjon kauneuden ja rikkauden oivaltaneena. Elämänsuojelijana. Hetkeksi hän kohosi kaiken surun ja vaivan ylle, täyttyi merkityksestä, niin kuin kaikki jotka tietävät tehneensä osansa.
Talolle saavuttua oli vielä edessä mittavan kalamäärän kantaminen sisään. Jotain askeettista illallista oli, menu on unohtunut, ehkä osin uupumuksen usviin. Linkolan osalta työpäivä jatkui kohti yösydäntä saalista peraten. Ja kohta pirisisi taas herätyskello. Niin hän ansaitsi rahaa metsien suojeluun Luonnonperintösäätiön kautta. Talvikaudella seitsemänä päivänä viikossa. Sitten kutsuivat linnut, metsät ja kirjoittaminen. Niin kauan kuin mahdollista.
Me kiitämme.
