Mitä luontosuhteelleni
kuuluu? Jokaisen kannattaa esittää tämä kysymys itselleen. Se on aikamme
ratkaisevimpia niin omamme kuin planeetan hyvinvoinnin kannalta.
Teknologia kasvaa
volyymiltaan kumulatiivisesti. Se saa yhä hienostuneempia, monimutkaisempia ja
levittäytyvämpiä muotoja. On entistä helpompaa, houkuttelevampaa ja
pakottavampaa olla liikkumaton ja viihdytetty. Digitalisoitumisen ja
robotisoitumisen myötä valtaosa töistä tapahtuu istuen hygieenisissä
sisätiloissa näyttöpäätteen äärellä. Samanaikaisesti maailmanlaajuinen
urbanisaatio keskittää suuret joukot tiiviisti rakennettuun ympäristöön, myös
Suomessa.
Ihmissuvun kahden
miljoonan vuoden perspektiivistä kaupunkiasuminen on äärettömän tuore ilmiö; se
alkoi kuutisen tuhatta vuotta sitten, mikä tarkoittaa että noin 99.7 prosenttia
sukumme evolutiivisesta taipaleesta on kulunut yksinomaan luonnossa. Tähän
lukuun ei ole edes laskettu mukaan varhaisempia vaiheitamme apinaihmisinä.
Ilman mitään moraalista kannanottoa, on tieteellinen fakta että urbaani
teknoympäristö on meille (niin kuin kaikille eliöille) luonnoton,
kirjaimellisesti.
Aivotutkijat pystyvät
näkemään ihmisen aivoista fyysisesti, jos kyseinen henkilö on varttunut
kaupungissa. Etuotsalohko (DLPFC) on massaltaan vähäisempi kaupungissa
kasvaneilla. Tämä on tulkittu seuraukseksi jatkuvasta stressistä eli taistele
tai pakene -reaktioista. Muutokset etuotsalohkossa ovat yhteydessä skitsofreniaan,
joka onkin – muiden mielenterveyden ongelmien ohella – urbaaniympäristössä
huomattavasti yleisempää kuin maaseudulla. Kehon ja mielen perustavaa laatua
olevien toimintamekanismien evolutiiviseen uudelleenmuokkautumiseen
tarvittaisiin kymmeniä ellei satoja tuhansia vuosia. Valitettavasti ihmiskunnan
nykyinen elämänmalli ei lupaa menestyksellistä tulevaisuutta edes sadaksi
vuodeksi.
Washingtonin yliopiston
psykologian professori Peter H. Kahn Jr. on esitellyt ilmaisun ”sukupolvellinen
ympäristömuistinmenetys” (environmental generational amnesia). Sillä hän
tarkoittaa prosessia, jossa uudet sukupolvet määrittelevät ympäristön tilaa
koskevan normaalinsa sen mukaan, millaisissa olosuhteissa ne
varttuvat lapsena. Useita sukupolvia jatkunut suuntaus on ollut, että
normaalina pidetään yhä vähäisempää, rikkonaisempaa ja etäisempää luontoa.
Yleisenä normaalina esimerkiksi pidetään nykyisin sitä, että tähtitaivasta ei
voi nähdä, tieverkosto halkoo tiheänä maan, äänimaisemaan kuuluu taustamelu ja
metsäluonto on muokattu puuviljelmiksi. Kaupunki koetaan normaaliksi.
Luonnoton voidaan siis
mieltää normaaliksi yksilöperspektiivin kapeasta räppänästä. Tällainen
normaalius on eräänlaista puudutusta, jonka teho yltää psyykemme välittömään
pintakerrokseen. Hermostomme on kuitenkin muinainen. Jos kaikkein
urbaaneimmankin ihmisen aivoja havainnoidaan aivokuvantamismenetelmillä,
huomataan että kaupunkimaiseman näkeminen aktivoi ahdistukseen ja stressiin
liittyviä aivoalueita kun taas vihermaisema levollisuuteen ja onnellisuuteen
liittyviä alueita. Tällaisia tuloksia tukevat neljä standardia fysiologista
stressitestiä: sydämen syke, systolinen verenpaine, kasvolihasten jännitys ja
ihon sähkönjohtavuus.
Maailman arvostetuimpiin
luonnontieteilijöihin kuuluvan Edward O. Wilsonin hypoteesin mukaan ihmisellä
on synnynnäinen taipumus muodostaa yhteys luontoon, muihin elämänmuotoihin.
Tätä vaistonvaraista vetoa luontoon hän kuvaa termillä biofilia. Se
kääntyy suoraan ”elämänrakkaudeksi". Biofilian selitys on
evoluutiopsykologinen: elämän runsautta kohden suuntautuminen parantaa
henkiinjäämismahdollisuuksia. Kun keräilijä-metsästäjä muinoin astui
harjanteelle ja näki allaan vehreän laakson kirkkaine vesineen, monilajisine
kasveineen ja eläimineen, koki hän autuutta. Myöhemmin tämä tunne sai hahmon
paratiisiuskomuksien muodossa. Biofilia on perimmäinen syy siihen, miksi
ihmiskuntaa kiehtoo kysymys elämästä muilla planeetoilla. Traagisesti samaan
aikaan omalla planeetallamme tapahtuu aiheuttamamme kuudes sukupuuttoaalto. Se
kytkeytyy liikakansoituksen ja taloudellisen kasvupyrinnön vyyhtiin eikä
kenelläkään vaikuta olevan kontrollia siihen.
Voimme ajatella, että
sekalaisten öttiäisten, kasvien ja sienten häviäminen on sinällään ikävä juttu,
mutta että sillä ei kuitenkaan ole sen kummempaa merkitystä. Tällainen
ajatusmalli on todellinen hyppy tuntemattomaan. Biodiversiteetin eli luonnon
monimuotoisuuden merkitystä on havainnollistettu seuraavanlaisella esimerkillä.
Olemme sairaalassa ja sidotut elintoimintojamme ylläpitävään hyvin hienostuneeseen
ja monimutkaiseen laitteeseen. Lisätäkseen sairaalan taloudellista tulosta
työntekijät ruuvailevat irti osia elintoimintojamme ylläpitävästä laitteesta ja
myyvät ne eteenpäin. Kukaan ei tunne laitteen kokonaismekaniikkaa ollakseen
tietoinen eri komponenttien poistamisen vaikutuksesta laitteen toimintaan.
Sallisimmeko levollisesti laitteen nakertamisen jatkua? Tämä on juuri se
tilanne, jollaisessa olemme. Elämäämme ylläpitävästä globaalista
mega-ekosysteemistä poistetaan ihmisen toimesta tuhatkertaisella vauhdilla osia
verrattuna sen luonnolliseen kulumiseen (sukupuutot).
Eliölajit ovat
arvokkainta mitä on olemassa – ainakin elämän näkökulmasta. Mitä suurempi
monimuotoisuus, sen enemmän on joustokykyä ja vakautta. Jos haluamme kulkea
samaan suuntaan elämän kanssa, on ekosysteemien tila sydämemme asia. Tämä on
sekä loogista että tieteellisesti perusteltua. Ihminen marssi aikansa tietä,
jossa hän näytti kykenevän erottamaan oman hyvinvointinsa ja luonnon
hyvinvoinnin. Kuitenkin lisääntynyt tietämyksemme pelkästään kehoamme
kolonisoivista mikrobeista ja niiden moninaisesta roolista fyysisen ja
psyykkisen terveyden kannalta on johtanut oivallukseen, että ihminen itsessään
on ekosysteemi. Kahdella jalalla kulkeva ekosysteemi, joka kytkeytyy
lukemattomin tavoin ympäristön ekosysteemeihin ja metagenomiin eli
geeniperimien kokoelmaan. Jos ympäristön ekosysteemit sairastuvat, sairastuu
myös kaksijalkainen ekosysteemi, niin kuin ei-tarttuvien kroonisten
tulehdussairauksien hyöky urbanismin vanavedessä kertoo.
Muutto ulkoavaruuteen ei
ole ihmisen pelastus, vaan biofilian pikainen ja systemaattinen aktivoiminen.
Wilsonin ja muiden tutkijoiden esittämien teorioiden mukaan biofilia täytyy
aktivoida luontokontaktien kautta. Ilman niitä se voi jäädä täysin piileväksi. Aktivoimiselle
tehokkain aika on lapsuus, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä. Toisin sanoin,
kysymys on luontosuhteesta. Syvän luontosuhteen on havaittu olevan yhteydessä
onnellisuuteen, vähäisempään ahdistukseen, elinvoimaisuuteen, elämän
merkitykselliseksi kokemiseen ja ympäristövastuullisuuteen. Luontosuhdetta
on mahdollista herätellä, ylläpitää ja kasvattaa myös kaupungissa, kunhan
aluesuunnittelu ja muut tekijät tätä tukevat. Kaupunkien olemassa oleva luonto
on suojeltava aarteena ja muita viherelementtejä lisättävä. Tarvitaan ”landea
stadiin”, niin kuin emeritusprofessori, lääkäri Tari Haahtela on aiheesta
kiteyttänyt. Vastaavasti on Yhdistyneiden Kansakuntien viimeaikaisissa kokouksissa ilmaistu, että pääsy ekologisesti tasapainoiseen ympäristöön on ymmärrettävä ihmisoikeudeksi.
Ihminen on
sopeutuvainen, mikä on ollut eräs menestystekijämme. Lajityypillisiä tarpeita
ja taipumuksia rajoittaviin olosuhteisiin sopeutuminen ei kuitenkaan lupaa
kukoistusta ja terveyttä. Ylempänä viitattu professori Kahn esittää
vertauskuvana eläintarhassa elävän norsun. Se kyllä pystyy sopeutumaan pienen
parkkipaikan kokoiseen betonivaltakuntaansa, mutta osoittaa neuroottista
turhautumista ja sulkeutuu emotionaalisesti; se on vain varjo siitä, mitä se
olisi vaeltaessaan oikeassa ympäristössään. Sama pätisi norsun poikaseen, jos
sille sellainen eläintarhaan syntyisi. Vaikka se ei muuta ympäristöä olisi
koskaan kokenut, eli eläintarha merkitsisi sille normaaliutta, kokisi se
vaistonvaraisesti jotain oleellista puuttuvan ja kärsisi.
Ihmisen muodostamassa psykofyysisessä
ja sosiaalisessa kokonaisuudessa ei liene ainuttakaan osaa tai osa-aluetta,
joka ei lähtökohtaisesti hyötyisi luontoaltistuksesta. Samalla, kaikin
mittarein arvioituna, 2000-luvun ihmisen luontosuhde on valtavan haasteen
äärellä. Luonto ei ole koskaan ollut yhtä loitolla ihmisestä, yhtä vaarantunut
ja yhtä kipeästi tarvittu. Biofilia, jolla on myös hehkuva myötätuntoinen ja
suojelullinen ulottuvuus, herää luontosuhteen ruokkimisen kautta.
Luontosuhteemme ei kuitenkaan ala syventyä, jos emme itse sitä halua.
Se on valinta,
priorisointikysymys.
Meidän on päätettävä
astua ulos, mennä lähimetsään ja välillä myös kauemmaksi. Kilpailevien
ajankäyttömuotojen painaessa toisessa vaakakupissa meidän täytyy tehdä
uhrauksia hakeutuaksemme yhä uudestaan, monipuolisemmin ja syvemmin luontoon.
Mutta pian oivallamme sen mitä geeniperimämme "asetukset” ovat yrittäneet
meille alusta asti sanoa: olemme luonnossa kotona. Eikä kotona oleminen ole
uhrausta, vaan huojennusta, vitaliteettia ja onnea. Halu kodin vaalimiseen ja
puolustamiseen nousee selkäytimestä.
On siis sytytettävä
palo, ja se lähtee kipinästä. Pitää vain mennä, heittäytyä. Hiipiä, herkistyä,
rymytä, koluta, haahuilla, poistua mukavuusalueelta, kunnioittaa, karaistua,
hiljentyä, leikkiä, oppia, ymmärtää, antautua. Olla yltä päältä luonnossa.
Silloin alkaa tapahtua.
Itsestään kuin kesäkuinen heinä voimistuu biofilia. Ja biofiliaan liittyy
takaisinkytkentä: elämän rakastaminen on vahvinta elossa oloa.
Luovuttakaamme viimeinen
sana Zacharias Topeliukselle. Hänellä oli taito kuvata paitsi luontoa myös
kytkeytymistä luontoon sen monivivahteisessa palkitsevuudessaan.
”Rakastan metsää ja
merta, kumpaisenkin syvää rauhaa ja raivokasta myrskyä. Aurinkoa, tähtiä ja
pilviä, revontulia, salamaa, rankkasadetta, korkeinta, ihaninta, taistelun,
voiton ja valon täyttämää, kaikkea mahtavaa ja suurta taivaassa ja maassa,
kaikkea kaunista ja suloista tässä elämässä, kastetta laakson kukilla, kevään
lumoavaa kaipausta – niitä minä rakastan ja siksi ne ovat minun. Kuka on yhtä
rikas kuin minä?”
Lisää aihepiiristä:
Leppänen, M. & A. Pajunen. Terveysmetsä - Tunnista ja koe
elvyttävä luonto. Gummerus, 2017.
