Eräs vuodenkierron timanttinen ja hyvin nopeasti väistyvä ilmiö on kasvun ääni. Se ajoittuu eteläisessä Suomessa valkovuokkojen kukinnan tienoille. Paras paikka kuulla kasvun ääntä on lehtomainen kangas tai lehto ja siellä jokin pieni aukio tai metsäniitty.
Ilmiö näyttäisi olevan havaittavissa vain auringonlaskun jälkeen, iltayöstä ja sydänyöstä. Kasvavatko kasvit eniten yöllä, koska päivällä ne ovat keskittyneet yhteyttämiseen? Heikkotuulinen ja ihmishyörinän suhteen hiljaisempi aika on joka tapauksessa otollinen herkkien äänien havaitsemiselle. Hämärän salliva syli sopii hipsiville ja hiipiville. Ja heille maa helpommin puhuu.
Maa on ollut hiljaa vuoden, mutta sitten tulee leuto ja pilvinen ehtoo, edeltäviä aikoja lämpimämpi. Tienoo on vihertymässä, ryöpsähtämäisillään satumaiseen heleyteen. Kulkija on hiljaa ja yksin, ja hän pysähtyy. Hän on luullut kuulevansa jotain ja haluaa varmistaa havainnon. Hän kumartuu maan puoleen, suo sille huomionsa.
Rapsahtelua. Tiheää sellaista.
Koko kamara rapsahtelee niin kuin siihen lankeaisi raskaita sadepisaroita. Osa äänistä lienee hyönteisten aiheuttamia, mutta rapina on niin laaja-alaista, että sen on pakko enimmäkseen olla peräisin versojen nousemisen liikkeestä. Kuivat lehdet pitävät herkästi ääntä. Kun verso puskee sitä peittävän lehtikarikkeen läpi, syntyy lehdissä jännitteitä, jotka tietyn kriittisen pisteen ylityttyä laukeavat äkillisen liikahduksen muodossa. Naapurilehdet myös hankautuvat toisiaan vasten kuin kohtaavat mannerlaatat.
Ylös kiirehtivä verso soittaa edellissyksyn kuivaa lehteä. Elämä soittaa kuolemaa.
