Suomalainen maisema ei ole tyypillisesti "suuri" tai ainakaan "valtava". Hyvin avaraa on lähinnä ulkomerellä ja Käsivarren suurtuntureilla. Jotkut mäkemme ja rotkomme vaikuttavat näköaloillaan, massiivisuudellaan ja jyrkkyydellään, mutta ympäri maata tavattava leimallinen maisemapiirre ei jylhyys ole. Suurten maisemien äärelle kannattaa kuitenkin hakeutua, sillä ne ovat yksi portti ylevän eli subliimin kokemukseen.
Ylevän kokemuksessa ihminen peilaa itseään maisemaan, joka voisi koollaan nielaista tai murskata hänet. Tapahtuu nöyrtyminen, luonnollinen ja tervehdyttävä hyväksyminen. Ihminen on pieni ja tilapäinen, mutta myös osa suurempaa kokonaisuutta. Antautuminen ja avartuminen ovat saman kolikon kaksi puolta.
Ylevän kokemus kipinöi suurien tai uhkaavien maisemien lisäksi siellä missä luonnonvoimat jylläävät. Muistamme ikämme miltä tuntuu öisen ukonilman myrskynsilmän mahti tai äärimmäinen merenkäynti. Ylevän kokemuksella on kosketuspintaa vaaran tuntemuksiin ja sitä on luonnehdittu ihanaksi kauhuksi. Toisaalta kokemus voi olla täysin rauhanomainen. Kesy tai pikkunätisti kaunis se ei kuitenkaan koskaan ole; "ihan kiva" -kaliperin ilmiöissä ei ole kyse ylevästä.
Teollistumisen aikakaudella myös ihminen on pystynyt muokkaamaan maisemaa niin voimallisesti, että on syntynyt ylevää tuottavia keinotekoisia paikkoja.
Suuntaamme sellaiseen seuraavassa. Palaamme suven 2015 harvoihin todella kuumiin päiviin, heinäkuun alkuun.
Olemme lounaisrannikolla, aivan Itämeren äärellä. Aiomme laskeutua merenpintaa alemmaksi, uhmata kaikkien valtamerien painetta. Syöksymme vaihde vapaalla sataviisikymmentä metriä syvään kattilaan, valkean kalkkikiven hohteeseen, kuunmaisemaan.
Paraisten avolouhos on kaksi kilometriä pitkä ja puoli kilometriä leveä. Se on vaatinut syntyäkseen vuodesta 1898 jatkuneen keskeytymättömän kaivuun. Yritys tuon työmäärän (ja siinä palaneen fossiilisen energian) hahmottamiseksi käy sekin mahdolliseksi tieksi ylevään.
Immanuel Kant kutsui matemaattiseksi subliimiksi (erotuksena dynaamisesta subliimista) ylevän kokemusta, joka on syntyy mielikuvituksemme edellytykset ylittävien mittojen mietiskelystä.
Alaspäin, kattilaan. Pohja ei vielä pilkistä.
Pohjataso saavutettiin 1950-luvun alussa. Silloin uutisissa olleen Korean sodan vuoksi tasanko sai nimen Korea.
Pohjalla. Auringon teho on moninkertaistunut, ilma seisoo, helle tirisee.
Lumisokeus ja lämpöhalvaus olisivat välittömiä uhkia ilman suojavarusteita. Paikassa ei ole käytännössä ollenkaan kasvillisuutta eikä ylipäätänsä mitään ihmiselämää tukevaa paitsi vähäinen viiru epäilyttävän väristä vettä. Se on lumoava anomalia, jossa tuttuus ja outous yhdistyvät.
Jyrkänteet ovat mahdottomia, suunnattomia. On niiltä silkkaa hyväntahtoisuutta, jos ne ovat romahtamatta vielä tänään. Sen ne päättävät itse.
Vastarinta on turhaa, naurettava ajatuksenakin.
