Hetki ennen kaikkoamista.
Biologisena lajina ihminen havittelee palkintoa. Joko uurastuksella ansaittua tai - jos suinkin mahdollista - mannana taivaalta putoavaa. Seuraavassa kuvakatsauksessa kohtaamme kaksi unelmien täyttymyksen esikartanoa. Niitä ei ole enää olemassa; ne katosivat pian kuvien ottamisen jälkeen, toinen kesällä 2014 ja toinen kesällä 2015.
Ensimmäinen kohteistamme oli räntäsateisen arjen hyvä haltija, lohdun tuoja ja jokapäiväisen leivän jakaja. Tämä entinen aatelinen päätyi monen sukulaisensa tavoin mierolaiseksi. Yhä räikeämpää pintakiiltoa vaativa aika ei enää arvostanut sen vähäeleistä arvokkuutta ja kohtuutta. Se rappioitui ja keräsi arveluttavaa seuraa ennen kuin joutui väijytykseen ja nitistettiin.
Jälkimmäinen kohde oli luonteeltaan kameleontti. Se osasi mukautua moneksi. Hetken aikaa se oli rikkonaisista ja resurssijanoisista kaukopiireistä vaeltaneiden toivomuslähde, jolla saattoi lunastaa mahdollisuuden lapsen tilaan palaamiseen. Se ennakoi käänteentekevää kansainvaellusta, sivilisaation tuuliajoa ja yhteiskunnan hajaannusta. Se todisti myös illuusiottomien kurtisaanien kylmää hehkua, pakkasilloissa väreileviä haaremikangastuksia. Kesäöissä se soi kuin kannel ja norjat koivut peilautuivat valkeina sen ikkunoista. Satumaata se lupasi lupaamasta päästyään, mutta varoitti myös katkerista pettymyksistä. Yölinjojen vähäsanaisille miehille sen tyynyt olivat aina pehmeitä.
Kuljemme ensin Helsinkiin, Maunulaan. Ilmestymme 1950-luvun rivi- ja kerrostaloalueelle Keskuspuiston kuusikoista, taimenpuroa seuraten. Näemme jotain häikäisevän valkeaa. Rakennuksessa on temppelimäisyyttä, mutta toisin kuin oikea temppeli se on matalaotsainen. Siinä ei ole tornia, ei pyrkimystä ylös. Se istuu kuin harkko savessa; onko se aitoa kultaa? Se tuntee maalliset tarpeet ja vastaa niihin. Kuitenkin se on rajattu mellakka-aidoin. Se on enää kuori. On käsillä sen viimeinen kevät.
Maunulan vai Suursuon ostoskeskus? Kumpaakin nimeä käytetään, mutta samasta rakennuksesta on kyse. Se valmistui 1962. Ihmiskunta oli käynyt edellisenä vuonna ensi kertaa avaruudessa. Oltiin uudessa ajassa. Kaikki muuttuisi, vanha hylättäisiin. Ostoskeskus yhdisti markkinapaikan ja kyläkaupan parhaat puolet, ja teki sen momosti (modern and modest). Aniharvassa olivat ne onnekkaat taajamat, jotka ostoskeskuksena saivat. Ostarit olivat selkeälinjaisia ja hohtavia, pelkkää upeutta. Kuka olisi uskonut, kuinka nopeasti ne nuhjaantuisivat ja kävisivät kartetuiksi.
Jatketaan toisaalle, Varsinais-Suomeen.
Pari kilometriä Suomusjärven kirkonkylästä pohjoiseen on Syvälampi. Pieni idyllinen järvi antoi nimensä motellille, joka nousi 1983 Helsingin ja Turun välisen maantien laidalle. Sijainti Suomen vilkkaimpiin kuuluvan valtaväylän laidalla, melko tarkalleen kahden suuren kaupungin puolivälissä, oli majoitus- ja ravitsemusliikkelle optimi.
Tanssiravintolana motelli oli niin suosittu, että sinne joutui jonottomaan viikonloppuisin tunteja. Paikalle tuotettiin suositun amerikkalaisen tv-sarjan sankari nimeltä Ridge. Hyvät ajat kuitenkin hiipuivat. Korpimotelli muuttui varjoiseksi bordelliksi, jossa oli tarjolla halpoja itänaisia. Huhut jylläsivät, otsikoita revittiin. Pelkkä nimi Syvälampi alkoi säteillä pahamaineisuuden hehkua kautta maan.
Miltei koko vuoden 2009 motelli toimi vastaanottokeskuksena maan rajoille ilmaantuneelle kolmannen maailman edustajistolle. Paljon se näki, paljon kuuli. Se saavutti surrealistisen hämäryyden pohjakosketuksen, jäi tyhjäksi, vaipui katatoniseen tilaan. Viimeinen niitti kaikille paikkaa koskeville toiveille oli monella tapaa haitallinen luomus: moottoritie. Valmistuttuaan lähistölle se alensi kunniakkaan ja ikivanhan valtaväylän, Turuntien, paikallistieksi eikä suonut Syvälammelle edes liittymää.
Syvälammen motellin hautajaisroviosta vastasi mitä ilmeisimmin pyromaani. Tässä nähdyt kuvat otettiin kuukautta ennen tuhoa.
Vehmas unohdus.
Aika poistua ja sulkea ovi.
Olkoon näiden kadonneiden paikkojen muistot lämpimiä kaikille niille, jotka ehtivät niissä käydä.
Olkoon näiden kadonneiden paikkojen muistot lämpimiä kaikille niille, jotka ehtivät niissä käydä.
Ylioppilaslehden toimittajan ekskursio Syvälammelle 2002 kertoo muun muassa Tatjanasta:
