Uutisoitiin, että Helsinki lopettaa koulujen väliset urheiluskabat. Tilalle tulee kilpailua kännykkäpeleissä.
Aivojen hermoyhteydet kehittyvät nousevalla sukupolvella uudenlaisiksi. Plastisena elimenä aivot mukautuvat ulkomaailman lisääntyvään informaatiosyöttöön. Syntyvästä uudesta ihmistyypistä tiedetään sen verran, että se reagoi nopeasti ja vaihtaa jatkuvasti fokusta. Se leikkaa huomion useaan siivuun lähes samanaikaisesti ja turhautuu impulssivirran suvannoissa. Millainen uusi ihmistyyppi on kehityskaarensa huipulla, sen kertovat vasta tulevat vuosikymmenet. Kännykkäpelit ovat joka tapauksessa sellaista mentaalista ruokaa, jota se haluaa kasvaakseen. Ja urheilukisoja ja kännykkäpelejä yhdistää ainakin kilpailuvietti.
Ainoa urheilukilpailu mihin allekirjoittanut on itse tullut osallistuneeksi oli monen koulun välinen hiihtokisa. Se käytiin joskus 1970-80 -luvun taitteessa Vesalan ja Mellunkylän välisellä soisella ja metsäisellä alueella, johon myöhemmin kohosi kaupunginosa nimeltä Länsimäki. Numerolaput olivat kaulassa ja ilmapiiri vakava kunnian puolueellisen viitan varjossa. Tiedä sitten, miten moiseen tilanteeseen tuli jouduttua, koska kisoihin koottiin liikkujien eliittiä, vauhkon hirven lailla rynnistäviä atleetteja. Verkkaiseen tunnelmointiin jo snadina mieltynyt kertojanne ei muista sijoittumistaan, mutta se oli epäilemättä jostain häntäpäästä.
Muisto hiihtokisasta on huvittava unenkaltaisessa hämäryydessään. Se nousi, kun käteen sattui pari karttaa Helsingin ammoisesta latuverkostosta.
Kartat vievät kauas kännykkäpeleistä. Eri maailmankauteen, aina 1950-luvun jälkipuoliskolle, jolloin Suomessa oli ehkä pari huoneen kokoista tietokonetta. Helsingissä oli kunnon kaupungin tavoin nokista ja rosoista, niin kronikat kertovat, mutta vastapainoksi luksukseen asti luonnonympäristöä. Sen villi kosketuspinta hamusi kaupunkia heti raitiokiskon päässä. Talven tullen säihkyvät ladut avasivat periferian oven. Taianomaisesti ne lennättivät ihmisen halki sankkojen metsien, viehkeiden hakamaiden ja laajojen peltojen. Ylitse upottavien rämeiden, tummakuusisten lähteikköjen ja ruovikkoisten sisälahtien ne veivät - taa kalliojyrkänteiden ja harjujen, horisonttiin.
On syytä huomata, ettei tuolloin ollut olemassa erityisiä ulkoilutieverkostoja, jotka olisivat sulan maan aikana houkutelleet tallustelijoiden suuria joukkoja Stadin tiheäharsoiselle ulkokehälle. Tykkiteiden, kaatopaikkojen, lehmälaumojen, kuralammikoiden ja haulikkoa heiluttavien jyväjemmareiden takana levisi vihreä autenttinen laajuus. Harva sen kunnolla tunsi. Se vaati löytäjältään vihkiymyksen. Talvi myönsi tuon vihkimyksen kollegoitaan helpommin.
Toki talvi kisailutti ihmistä myös keskellä kaupunkia. Posket ovat punaisimmat ja nenät räkäisimmät talvella. Kirjailija Toivo Pekkasen sanoin: "Pohjolan ihminen ei tunne itseään koskaan niin reippaaksi kuin talvella pakkassäillä ulkona liikkuessaan. Talvi on hänen vuodenaikansa, hänen elämänsä oikea kehys. Talvella hänen voimansa ja arvonsa punnitaan."
Katsokaamme karttaa vuodelta 1959. Siitä on kokokuva artikkelin ylälaidassa.
Pasilassa ja Laaksossa huomaamme hiihtomajat, puhumattakaan kaukaisemmista alueista. Mustikkakeittoa ja lieden lämpöä tarjoavien huoltoasemien verkosto on ollut inhimillinen edellytys sille, että ihmisiä on voitu lähettää sokaisevan valkeisiin etäisyyksiin. Pasilan asemalta on ollut varmasti juhlavaa asettua ladulle, joka vei Taivaskallion, Pikkukosken, Viikin ja Paukkulan (Malmin ampumarata) kautta aina etäällä Westerkullan kartanon takana sijainneeseen Leirikallioon (aikoja sitten tyhjiin kadonneeseen lomakylään). Sieltä saattoi palata - jos lumimyrskyiltä ja eksymisiltä selvisi - Mellunkylän, Vartiokylän ja Herttoniemen kautta Kulosaaren kartanolle. Tällöin takana oli noin 32 kilometrin kierros. Jos pimeä ehti yllättää, oli se oikeasti pimeää - ja Linnunradan timanttiharso ja kuutamoiden kylmä palo matkan seuralainen.
Lisää huomioita seuraavissa kuvateksteissä.
Keskuspuisto oli tuolloin nykyistä paljon pulskempi keskiosiltaan. Maunulan hyppyrimäki kummastuttaa kartasta (1959) puuttumisellaan.
Aluehengeltään Helsinki eli kultakauttaan 1950-luvun jälkipuoliskolla. Sen jälkeen kaupungin ilme ja luonne ovat pääpiirteissään degeneroituneet, prosessin ajajana - Waltarin sanoin - "kehityksen sokea pakko". Katsaus menneisiin hiihtomahdollisuuksiin ei hälvennä näkemystä. Lähiluonnon ja muun vapaan tilan jatkuva huvennuttaminen metropoliutopian suihin näyttäytyy entistä kestämättömämpänä heijastuessaan menneisyyden peilipintaa vasten. Se uhraus ei voi mitenkään tuottaa arvoltaan vastaavaa määrää onnellisuutta, kukoistusta ja hyvinvointia.
Aluehengeltään Helsinki eli kultakauttaan 1950-luvun jälkipuoliskolla. Sen jälkeen kaupungin ilme ja luonne ovat pääpiirteissään degeneroituneet, prosessin ajajana - Waltarin sanoin - "kehityksen sokea pakko". Katsaus menneisiin hiihtomahdollisuuksiin ei hälvennä näkemystä. Lähiluonnon ja muun vapaan tilan jatkuva huvennuttaminen metropoliutopian suihin näyttäytyy entistä kestämättömämpänä heijastuessaan menneisyyden peilipintaa vasten. Se uhraus ei voi mitenkään tuottaa arvoltaan vastaavaa määrää onnellisuutta, kukoistusta ja hyvinvointia.
Yhä pääkaupungissa on kuitenkin hienoa, vahvaa ja kannattelevaa ympäristöä. Siivu siellä, siivu täällä. Ne siivut ovat nousseet arvoon arvaamattomaan. Jopa kännykkäpeli voi olla kompassi niiden löytämiseen, jos niin halutaan. Metodistahan on kyse - ja voi sitä, joka tekee siitä itsetarkoituksen.
Helsingin latukartan 1959 kääntöpuolta eli Espoon latukarttaa toivoi lukija näytille. Tässäpä vielä tämä.
Lisää hiihtoaiheista nostalgointia:
Stadin hyndat ennen ja nyt:
