Ollinkiveltä Lönnrotinpetäjälle: nostalgiasta ja luonnonmuistomerkeistä

Ollinkivi on suomalaisen luonnonsuojelun lähtölaukaus. Se on ensimmäinen vuonna 1923 voimaan astuneen luonnonsuojelulain nojalla rauhoitettu kohde, varjeltu luonnomuistomerkki n:o 1.

Allekirjoittaneen alakoulussa, Vartiokylän ala-asteella, oli eräs mesmeroiva kohde. Samanlainen on ollut varmaan kaikissa vanhoissa kouluissa: luonnontieteellinen kokoelma. Se oli tyylikkäässä täyspuurakenteisessa lasiovikaapissa ja sijaitsi pienessä huoneessa, joka palveli myös aika ajoin esitettävien valistuselokuvien katselupaikkana. Elokuvanäytäntöjen yhteydessä ja aikana eräidenkin pikkukoululaisten huomiota vetivät täytetyt linnut ja pikkunisäkkäät, luut, kivinäytteet, kävyt, spriissä lasipurkkiin säilötty kyy ja perhoskokoelma, jonka yksilöt olivat vuosikymmenien haalistamia. Jälkikäteen ajateltuna juuri tuossa huoneessa oli koko koulun kiehtovin tunnelma. Jos johonkin koulussa palaisi, niin siihen huoneeseen.

Edellisessä havainnollistimme nostalgian häivähdystä. Nostalgia-sana juontaa juurensa vanhan kreikan sanoista nostos, kotiinpaluu, ja algos, tuska. Suloisenkatkera on nostalgian maku, sillä se kohdistuu menneeseen, joka rationaalisella tasolla tiedetään iäksi menetetyksi. Nostalgia on eksistentiaalista kaihoa, eräänlaista koti-ikävää. Tuntemattomaan tulevaisuuteen syöksyvälle, ohjuksen nokassa vilustuneelle, nostalgia tarjoaa still-napin, tunnun hallitusta maailmasta. Sen tunnun tarvetta voidaan pitää modernin ihmisen kohdalla mitä oikeutetuimpana ja ymmärrettävimpänä.

Jotain saman suuntaista lienee tarkoittanut Eino Leino todetessaan: "Me emme elä vain nykyisyydessä. Menneisyys kaikkine muistoineen, tapauksineen ja kokemuksineen elää meissä. Usein voi sattua, että juuri entisyys on voimakkaampi kuin nykyisyys."

Nostalgian himmeässä hehkussa on lämpimämpää kuin sen ulkopuolella. Siinä voi hetkisen lepäillä, elpyä ennen kuin palaa uusin voimin vastaamaan nykyhetken kalseisiin haasteisiin. Kuin oopiumiutu voi nostalgia kutsua katoamaan itseensä; sen nauttimisessa on tunnettava rajansa. Taiten nostalgiaa annosteleva voi saada siitä juuret ja siivet; kykyä läpäistä katseella aikakerrostumia ja asettaa samalla nykytodellisuus röngteniin. Tradition viisaudet avautuvat nostalgian kokemuksessa, mutta erheet ovat lempeän hunnunkin läpi yhä erheitä, toisin sanoen opetuksia.

Palatakaamme kohden konkretiaa: toinen esimerkki nostalgisesta kohteesta kansakoulun kokoelmanurkkauksen lisäksi voi olla luonnonmuistomerkit.

Luonnonmuistomerkit ovat edelleen olemassa - niin kuin ovat olleet "aina". Niissä - olivatpa ne komeita puuvanhuksia, siirtolohkareita ja hiidenkirnuja - on katoamattomuuden tuntu. Se on illuusio, tietenkin, mutta ylisukupolvisuus on aitoa. Jokin on ollut ennen meitä ja on jäävä meidän jälkeen - ja juuri nyt saamme olla sen edessä. Saatamme jopa sanoa "suojeluksessa", sillä niin selittämättömästi tuntuu. Pienet huolet sulavat sellaisessa läsnäolossa kuin räntähiutaleet suojasäässä: ne katoavat ajan syvänteisiin.

Luonnonmuistomerkit ovat suuren yleisön huomiokeilan ulkopuolella, ovat olleet jo pitkään. Siinäkin mielessä niiden olemus on nostalginen. Patinoitunut on itse luonnonmuistomerkin käsite, samoin käytännöt kohteiden ympärillä. Niitä tuskin enää pahemmin perustetaan tai merkitään opaskarttoihin. Kiireen ja valtaväylien kohinasta niiden luokse pysähdytään entistä harvemmin. Laajamittaisen ulkomaanmatkailun nostettua raa'alla impulssitulvallaan kansalaisen toleranssia, ei niitä mielletä edes kovin kummoisiksi. Hätähousuilu, sivistymättömyys ja turtumus ovat tekijöitä, jotka edesauttavat luonnonmuistomerkin ohittamista.

Luonnonmuistomerkkejä on lähes käsittämättömän paljon. Niitä on pitkin maata arviolta 3500. Tarkkaa lukua ei ole tiedossa, sillä luonnonmuistomerkeistä ei ole keskitettyä rekisteriä, vaan tiedot kohteista ovat hajallaan kuntien arkistoissa. Tämä lisää luonnonmuistomerkin tenhoa piileksivyyden ja haaveksivuuden sävyin. Luonnonmuistomerkin kohtaaminen on usein yllätys. Ihminen harvoin tuntee edes kotikuntansa kohteita kattavasti - saati sitten muun maan. Pensaikoissa, peltoperillä, hiljaisilla kunnailla menneisyyden jättiläiset elävät. Mutta usein myös keskemmällä meitä kuin arvaisimmekaan.

Jalkaudumme nyt maastoon ja kahdelle luonnonmuistomerkille. Toisessa niissä luonto edustaa tuomaria, toisessa runotarta.

OLLINKIVI

Ruoveden Siikakankaalla sijaitseva Ollinkivi on nykyisin syrjässä kaikesta, mutta ennen vuotta 1934 se oli suhteellisen keskeisellä paikalla: Keski-Suomea halkovan Vaasantien varrella. Kyseinen Siikakankaan ja Kallenaution kestikievarin välinen osuus tunnettiin Pahana Virstana. Ollinkivi lukeutui sen pelottavuuksiin. Tosin ei Ollinkiveä maalleen kuuliaisen pitänyt pelätä, mutta maanpetturin se oli valmis murskaamaan vyörymällä päälle.

Sumutarinoissaan (1896) Zachris Topelius kirjoitti: "Kerran - Jumala suokoon sen päivän viipyvän tuhansia vuosia - on maansa kavaltaja matkustava ylpeästi siitä ohitse. Silloin vuori on vapiseva, silloin harmaakivimöhkäle on irtautuva ja raskaana kuin omatunto syöksyvä musertamaan kavaltajan."

Omatunto! Sitä Ollinkivi edusti ulkoisessa. Se alla oli tutkailtava itseään, mutta liian pahaksi ei kukaan joutunut itseään tuntemaan, sillä kivi pysyi kuin pysyikin rauhallisesti sijoillaan.

Ollinkiven edessä kulkevalla Vaasantiellä on ollut kuumottavat paikat. "Pahalla virstalla" on ollut neljäkymmentä ylä- ja alamäkeä, joista kaksi niin tiukkoja mutkineen, että "luonto olisi tuskin voinut keksiä houkuttelevampia vaunujen kaatumapaikkoja". Jos niistä selvittiin, oli odottamassa myös Ryövärinkuoppa mahdollisine kelmeineen.

Kivi innostaa retkikuntaa.

Uskaliasta on patsastella Ollinkiven katveessa? Ties kuinka syvästi luonto ihmismieltä lukee...

LÖNNROTINPETÄJÄ

Seuraava kohteemme on Kiteen Kesälahdella, tarkemmin Hummovaaralla. Ollessaan ensimmäisellä runonkeruumatkallaan 1828 Elias Lönnrot kohtasi samaisella "Humuvaaralla" suuren runonlaulajan, Juhana Kainulaisen. Miehet istuivat vanhan kulttihongan juurelle, pakisivat ja naukkailivat. Aiemmat sukupolvet olivat ripustaneet petäjään karhunkalloja, mutta nyt puu olisi palveleva laulupuuna. Temppelimäisenä se tarjosi Kainulaiselle rohkeutta ja inspiraatiota. Sen läsnäolossa hänen oli hyvä ja sovelias esittää väkevimpiäkin loitsuja. Ja niin hän teki.

Vierähti päivä, tummeni ilta ja lensi vielä päivä toinenkin - ja tuon tuosta puhkesi lauluun Kainulainen, lyhytkasvuinen petäjänjuurelainen. Yhteensä herkän tiedemiehen nopea sulkakynä tallensi puolensataa runoa. Mukana oli eeppisiä jaksoja ja katkelmia Sampo-runoista ja kultaneidon taonnasta, mutta niitäkin iskevämpi oli Lemminkäisen virsi. Sen pohjalta hahmottui Kalevalaan yksi sen pääsankareista. Lönnrot piti Kainulaisen kohtaamista ensimmäisen keruuretkensä merkittävimpänä kokemuksena. Mänty on varmasti palannut hänen mieleensä monet kerrat Lemminkäisen osuuksia Kalevalaan sovittaessa.

Kalevalan ensipainoksesta tulee ensi vuonna 180 vuotta. Niin eepoksen kerääjä kuin runonlaulajat ovat tomuna. Mutta Hummovaaran petäjä ei ole moksiskaan. Se vain jatkaa keväiden, kesien, syksyjen ja talvien todistamista; on ikivihanta havujaan syvemmin. Se on yksi niitä paikkoja maailmassa, missä luonnon ja kulttuurin rajat häilentyvät, kunnes niitä on vaikea nähdä.

Pienellä kummulla on suuri puu.

Oksisto on oma universuminsa.

Jos kaarna osaisi puhua kaikesta näkemästään.

Tietty hartaus valtaa kävijän lähes väistämättä.

Jäähyväissilmäys Lönnrotinpetäjään.

Hieman samoissa tunnelmissa vierailtiin tammikuussa Näsinkivellä:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2014/01/stemu-kohdallaan-nasinkivi.html

Ihmeellinen Keisarinmänty tavattiin jo 2008:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2008/08/keisarinmnty-esoteerisen-maantieteen.html

Rotkon ylevässä salissa

Sitä ei hämmästyisi, jos tämän paikan suulla lukisi "Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää".

Ikivanha kallioperämme on säyseäpiirteistä, pinnaltaan usein jopa siloisaa. Se on luotettavuuden ilmeinen perikuva. Se ei järky eikä jyrise vaan pitelee meitä vaarinkämmenellään vakaammin kuin mikään muu ilmiömaailmassa tuntemamme. Pohjolan kalliopinnan selkeys, kovuus ja kiinteys ovat omaa luokkaansa; vätykseltä ellei humpuukimaakarilta vaikuttaa etelänmaiden hapero kallioperä, jota pystyy jopa saappaalla möyhimään.

Kalliolaet ovat lämmön ja päivän valtapaikkoja. Ne ovat kutsuvia; somia retkeläisen istahtaa ja auvoonsa torkahtaakin. Paljon puhuvasti on suurin päiväperhosemme, valon ja auringon jumala Apollonin mukaan nimetty, nimenomaan kalliomaastojen asukki, avaran vuoren valkea liina.

Vaan on kalliomailla toisetkin kasvot: synkeät, kurttuiset ja uhkaavat sellaiset. Väkevimmillään kalliomaan vasen puoli näyttäytyy rotkojen muodossa.

Kun jokin niin julmetun mahtava kuin peruskallio on ärtynyt irveeseen, säväyttää maisema leijonan karjaisun lailla. On kuin koko tienoo siitä vaikenisi ja kyyristyisi. Kuitenkin perustyyni kalliomme näyttää hurjistunutta rotkohahmoaan vain harvoissa paikoissa. Ennen sellaiset paikat tavattiin kiertää kaukaa. "Hiitolassa, kaukana autioiden vuorten välissä, asui julma Hiisi. Koko hänen sukunsa oli häijyjä noitia, hän oli kipujen ja kauhistuksen haltija", kertoi Topelius rotkojen asujamistosta, toisin sanoen rotkojen aluehengestä.

Jos tunnelmallisesti rotkoissa ylisen piiri tuntuu yltävän aliseen, ovat rotkot myös pienilmastollisesti luonnon kellareita. Kasvillisuus kielii tästä kun se usein vaihettuu rotkon ylälaitojen paahdeympäristölajistosta - ahojen värikylläisimmistä kukkijoista - tihkupintoja, viileyttä ja varjoja suosivien saniaisten muinaiseen ja hämyisään klaaniin. Rotkossa moni pohjoinen kasvilaji pystyy asettumaan päälevinnäisyysaluettaan etelämmäksi. Samoin moni vaatelias eteläinen laji selviää päälevinnäisyysaluettaan pohjoisemmassa, jos rotko - jossa pakkasherrankin on käyttäydyttävä nöyremmin - on ottanut sen huomaansa.

Rotkon äärellä hiljentyvä voi tuntea niiden luotaan-työntävyyden ja puoleensa-kutsuvuuden muodostaman vastakohtaisuuden, jännitteen. Sisäisen palon vallassa hän kiertää äkkijyrkkiä laitoja, katse hakien tietä rotkon portille. Vielä astuessaan sisään hän saattaa pöyhistää rintaansa ja rohkaista itseään ihmisen, vieläpä modernin keekoilijan, kaikkivoipuudella. Mutta ollessaan kalliohaudan pohjalla, lukemattomien huterasti kiinnittyneiden kivitonnien varjossa, hybris pyyhkiytyy pois eikä hän voi välttyä ylevän kokemukselta: ihminen on kuin onkin pieni luonnon keskellä, joka voisi tuosta vain murskata hänet. Sarastaa nöyryys ja samalla hiljainen voima ja hehku.

Eräänä kuluneen suven päivänä kuljimme Tuomo Kesäläisen kanssa kahteen mahtavaan rotkoon. Herra Kesäläinen on omistautunut niille. Hän on viime vuosien aikana käynyt puolessa tuhannessa maamme rotkossa. Niistä 150 hän esittelee tarkemmin uudessa uljasasuisessa tiiliskivessä Suomen rotkot (Salakirjat, 2014). Ohessa jokunen kuva retkeltämme kamaran katvekohtiin Itä-Uudellamaalla ja Päijät-Hämeessä.

Mäyrämäen rotkoa lähestymässä. Artjärven ja Lapinjärven rajamailla sijaitseva rotko on kokoisekseen hämmästyttävän vähän tunnettu.

Rotkon suuaukko on jo lähellä.

Tuima isäntä. Näin luonnehti Kesäläinen rotkon seinämän antropomorfista kalliomuotoa.

Vielä yksi empii rotkon suulla.

Voiko tästä mennä edemmäksi? Ehkä kuva saa riittää.

Rotkon yläreunalta pudotetaan mittanauha kuiluun: 20 metriä ylittyy.

Itään avautuu näkymä kauas yli metsien. Rotkon toisen reunan päälle päästäkseen pitäisi olla lintu. Kallio on rapakivipitoista ja rotko on syntynyt repeämällä mahdollisesti muinaisen maanjäristyksen voimasta.

Nyt ollaan Tiirismaalla Hollolassa.

Pirunpesäksi ovat tämän kauhistuttavan kauniin loukon nimenneet. Paikka oli suhteellisen maineikas matkailunähtävyys 1800-luvulla.

Rotko alkaa laakena kvartsiittilohkareikkona.

 Reunamat ovat 5-20 metriä korkeat. Ja kyllä, siellä jossakin on päivä ja aurinko.

Kapenevaan ja kylmenevään hautaan on laskeuduttava parimetrisen kynnyksen kautta.

Paikallinen jääjärvi murtautui viime jääkauden loppuvaiheessa tätä reittiä Baltian jääjärveen. Suunnaton vuoksi puhdisti murroslinjan irtoaineksesta. Tämä on tyypillinen syntytapa Suomen rotkoille. Jääkausiteoria on suhteellisen löydös uusi tieteelle. Tutkijapiireissä siitä väännettiin kättä 1840-luvulta 1860-luvun lopulle. Viimein jääkausiteorian kannattajat voittivat toisen koulukunnan, joka oli olettanut Pohjois-Euroopan maisemapiirteiden olevan raamatullisen mittasuhteen saavuttaneen vedenpaisumuksen aikaansaamaa.

Kymmenissä Suomen rotkoissa on piileksitty isovihan ja muiden vainojen aikana. Joskus rotkoihin tehtiin puusta katto, jolloin syntyi todellinen piilokorsu. Rotkot ovat kelvanneet myös rosvoille ja käpykaartilaisille.

Monissa rotkoissa on "portteja", joiden alitse on kuljettava. Ahtaimpien nöyristävyyttä käyttivät muinaiset parantajat syntien karistamiseen.

Tuolla jossain on oltu.

Helpotus ja onnellisuus vallitsee ulospäässeiden keskuudessa. Kokemus on seuraava pitkään.

Kesäläinen nimeää viisi suosikkirotkoaan tässä:
http://www.suomenluonto.fi/sisalto/artikkelit/17536/

Lisää rotkotarinaa uusimmassa Suomen Luonto -lehdessä (7/2014).