Vartiolinnakkeen kylmänkukkia ja merikaalia

Näyttäytyipä aurinko. Siinä kylpi kylmänkukka, vilustansa vapautui.

Esoteerisen maantieteen koulu vieraili huhtikuun lopulla Örön etulinnoituksella Saaristomerellä. Tuolloin retki kiteytyi martaan harmaan tunnusteluun; siihen luonnolliseen asiantilaan, että kevään vehreys saapuu ulkosaaristoon selvästi mannerta myöhemmin. Kolme viikkoa myöhemmin (16.-18.5.) retki uusittiin. Nyt fokuksessa oli kukkaloisto. Mutta ei mikä tahansa sellainen, vaan jalojen ja eksoottisten kylmänkukkien kukinta. Öröllä nimittäin kasvaa kaksi kylmänkukkalajia, joiden ei tiedetä esiintyvän missään muualla nyky-Suomen luonnossa. Nämä ovat ketokylmänkukka eli lännenkylmäkukka (Pulsatilla vulgaris) sekä ahokylmänkukka (P. pratensis). Muita Suomessa esiintyviä kylmänkukkia ovat hämeenkylmänkukka (P. patens) ja kangasvuokko (P. vernalis), molemmat hienoja ja rauhoitettuja harvinaisuuksia.

Kylmänkukat ovat varsinaisesti aron kasveja ja sellaisina eräänlaisia reliikkejä oloissamme. Niille sopivat avoimet maastot ovat käyneet vähiin pusikoituvassa Suomessa, jossa laidnmaata on pinta-alasta enää 0,4 promillea 1800-luvun alkupuolen huippulukemista (mikä sisälsi myös metsälaitumet). Ahokylmänkukka ja ketokylmänkukka löydettiin Öröltä vasta kymmenisen vuotta sitten hyönteistutkimuksen ohessa. Ne ovat pienoisia sensaatioita ja anomalioita, joihin kasvitieteilijät suhtautuvat hieman sekavin mielin. Ahokukkaa kasvaa kyllä lähellä Suomea, Karjalassa sekä Viron ja Ruotsin rannikoilla. Ketokylmänkukkaa kasvoi tiettävästi 1930-luvulle saakka Salon Kavilannummella - tosin siitä ei ole säilynyt näytteitä, vaikka esiintymä tunnettiin jo 1770-luvulla - kunnes se katosi maamme florasta. Ruotsissa se sen sijaan esiintyy.

Örön kylmänkukkien tarinaa voidaan vain arvailla. Kylmänkukkien siemenet ovat ultrakevyitä ja ovat voineet lentää myrskytuulissa meren yli. Jääkin on ne voinut tuoda, sillä Örölle puskee jäiden mukana jopa fossiileja sisältäviä kalkkikiviä Virosta. Ahokylmänkukka on voinut hyvinkin päätyä paikalle myös eestiläisen heinän mukana, jota tsaariarmeijan tiedetään tuottaneen hevosilleen. Ketokylmänkukan suhteen voisi epäillä puutarhakarkulaisuuttakin, pientä omapäistä vaellusta upseerin rouvan kukkapenkistä, mutta puutarhoissa on kuitenkin suosittu eri lajiketta. Oli kukkien tarina mikä hyvänsä, siellä ne kuitenkin ovat Örön soramaassa, ainoassa esiintymispaikassaankin vähäisinä. Huhti-toukokuussa nuo muinaisen ja arvoituksellisen näköiset eliöt puhkeavat hetkeksi loistoonsa - kadotakseeen taas pian kuin maan nieleminä.

Seuraavassa käymme tapaamassa kylmänkukkia - kunhan ne aluksi löydämme. Välissä haukkaamme merikaalta evääksi.

Viherrys on saapunut ulkosaaristoonkin. Hyvät mahkut siis kylmänkukkien kukinnan kannalta.

Tykkiteissä on ollut armoton kiveäminen, jonka saivat Öröllä tehdäkseen Kauko-Aasiasta tuodut vangit.

Tämä lahdelma kutsuu levähtämään.

Hetkeksi voi päivä kirkastua lehdon läpi vaellettaessa.

Välillä pitää kulkea kieli keskellä suuta.

Sitten pökkelöisten metsien lomasta voi pilkistää vanha punainen tupa.

Äkkiä tie saattaa katketa vanhaan vallitukseen...

... tai tällaiseen näkyyn.

Toisinaan linnoitteista irronnut kalkki on lannoittanut herukat niin reheviksi, että vihreän räjähdyksen edessä pitää melkein siristää silmiä.

Pohjois-etelä-suunassa saaressa on dallattavaa nelisen kilometriä.

Ahokylmänkukan ainoa Suomen esiintymä on tällä nummella - mutta missä? Sitten silmä hoksaa merkiksi pannut kaksi päälekkäistä kiveä.

Hoi retkeläinen, älä astu rariteetin päälle!

Tässä siis ahokylmänkukka kaikessa salaperäisessä nöyryydessään. Sateen alkaminenkin vaikuttanee kukan nuokkuun asentoon.

Kastunut, kummallinen, kaunis.

Kasvitieteilijät ovat sanoneet Örön länsirantaa Suomen "atlanttisimmaksi" paikaksi. Ja hyvin valtamerellinen tunnelma onkin meren jymistessä ainaisen kumeana ja vastarannan ollessa satojen kilometrien päässä. Tämän mahdollistaa se, että rintamasuunta on kohden länsi-lounasta eikä etelää, kuten esimerkiksi Hankoniemen avoimilta rannoilta.

Oho, jalan eteen osuu merikaali (Crambe maritima). Punertava sävy kertoo kasvin omista suoja-aineista, joilla se pyrkii suojelemaan nuorta versoaan ahnailta laiduntajilta. Ihmissuulla testattuna maku ei ole kuitenkaan lainkaan kirpeä, vaan Suomen luonnon maukkaimpiin ja mehevimpiin kuuluvasta villivihanneksesta on kyse.

Merikaali vaatii avoimen hiekka- tai sorarannan, jossa maaperä on suolaista. Meren suolapitoisuuden pitää olla vähintään kuusi promillea merikaalin viihtymiselle, ja siksi sitä tavataankin vain lähinnä lounaissaaristosta, Ahvenanmaalta ja manner-Suomesta Hankoniemen hiekkarannoilta. Se saa ravinteensa muun muassa hajoavista simpukoista ja merilevästä.

Merikaali on Suomessa kaikkiaan harvinainen, mutta kasvupaikoillaan se voi olla runsas. Öröllä se on riehaantunut lammaslaidunnuksen loputtua.

Merikaalia voi keittää tai muuten käyttää kaalin tapaan, mutta se toimii myös loistavasti salaattina. Nämä hujahtivat nassuun sellaisenaan ja leivän kanssa.

Taivallus jatkuu. Seuraavan ohjelmassa ketokylmänkukan etsintä. Sen kasvupaikka on tietty rantakallioiden suojaama keto.

Aavan äärellä ei ajattele pieniä.

Tältä niemeltä on etenkin löytynyt niitä alussa mainittua Eestistä tulleita kalkkikiviä.

Kasvillisuus on runsas ja monipuolinen heti kun saa tilaisuuden, vaikka aivan kumpareen takana on lähinnä Käsivarren Lappia muistuttava karuus ja niukkuus.

Örön itä- ja pohjoispuolella on suojaisempaa saaristoa, mikä luo tasapainottavan kontrastin avoimelle "atlanttiselle" puolelle.

Syrjäisen kallioylängön kenttä ei vaikuta aluksi erityiseltä, mutta äkkiä silmät hahmottavat jotain.

Ketokylmänkukka in person!

Hugo Simberg olisi voinut maalata jotain tällaisia.

Kovasti kainoileva yksilö.

Maalle uuden kylmänkukan löysi 2002 Luonnontieteellisen keskusmuseon hyönteistutkija Jaakko Kullberg ja määrityksen vahvisti Metsähallituksen suojelubiologi Leif Lindgren. Vanhan tavan mukaan he saivat ehdottaa lajille suomenkielistä nimeä. Asia ei silti ollut aivan yksiselitteinen, sillä laji tunnettiin ennen vuotta 1944 Suomen rajojen sisäpuolelta Kannakselta. Sen jo unohtunut nimi vuoden 1933 kasviossa oli "ahojen kylmänkukka". Uusien löytäjien mukaan ketokylmänkukka on kuitenkin lajin tyypillistä esiintymisympäristöä paremmin kuvaava nimi.

Esiintymä on hyvin rajallinen, vaikka kasveja on melko tiuhassa.

Luonnon omima parkkipaikka on tämän kertaisen retken päätös.

Rarien bongauksen ei pidä antaa sumentaa silmiä tavanomaisten lajien ihmeellisyydelle.

Ketokylmänkukasta lisätietoa täältä:
http://www.luontoportti.com/suomi/fi/kukkakasvit/ketokylmankukka

Ja ahokylmänkukasta tästä:
http://www.luontoportti.com/suomi/fi/kukkakasvit/ahokylmankukka

Käsillä oleva retkiraportti muodostaa Örö-trilogian kahden aiemman osan kanssa:

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2012/04/harmaan-juhlaa-orossa.html

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2011/10/jokunen-syyspaiva-oron-linnakkeella.html

Koivuisia kunnaita ja agenttitarinoita Hertsikan hyppyrillä

Maisema on sävytetty kuin maalauksessa, kiitos koivujen äärettömän siitepölylastin.

Koivujen on kerrottu pöllyttelevän tänä keväänä enemmän kuin aikoihin. Siitepölyä on "erittäin runsaasti", vastaavaan tuprutteluun päästiin viimeksi yhdeksäntoista vuotta sitten. Moni onneton tuntee tämän nenässän ja silmissään, mutta ennätyssiitepölyisyyden voi havaita jopa maisemaa katselemalla. Kävimme tähystelemässä himmeän vaaleanruskeaksi värjäytyneen metsämaiseman estetiikaa Herttoniemen hyppyrimäen tornista. Samalla pieni retki palveli eriskummallisen urheilumuodon viimeisen Helsingin mohikaanin ihmettelyä. Mieleemme muistui myös eräs kylmään sotaan liittyvä kuuma kohde, joka sekin sijoittui vielä jokunen vuosi sitten hyppyrin tienoolle. Siitä lisää kuvasetin jälkeen.

Moni tekijä on varmasti syynä sille, miksi Helsingin hyppyrimäkien määrä on romahtanut takavuosien yli kahdestakymmenestä vaivaiseen yhteen. Varhaisimmat 1800-1900 -lukujen vaihteen mäet sijaitsivat kantakaupungissa - Alppilassa, Katajanokalla, Kruununhaassa - mutta kuumin hyndien rakennusbuumi koettiin 1940-luvun puolivälistä 1960-luvun alkuun ja tuolloin ne levittäytyivät pitkin liitosalueiden kallioita. Sitten tuli televisio Peyton Placeineen, löllöisä sohvakalusto ja lähiö, modernismin ja mukavuuden airut. Talviurheiluseurat näivettyivät hiihtomaiden huventuessa rakentamisen alle ja mäet rapistuivat talkoohengen kadotessa. Keksittiin turvallisuus, vaadittiin siisteyttä, urakoitiin kaikenlaisen vanhan hävittämiseksi. Harmaat lautatornit katosivat eikä uusia noussut. Harrastukseen innoittajaksi ei näemmä riittänyt eräs 1980-luvun huippumenestynyt mäkikotka, joka sittemmin kunnostautui muilla saroilla.

Mutta nyt siis mäkeen.

Ei tarvitse tulla ulkoavaruuden sivilisaatiosta tajutakseen, että hulluudestahan - tosin kiistämättömän puhdikkaasta sellaisesta - hyppyreissä on kysymys.

Näköaloja tarjoavien paikkojen pitäisi nimenomaan olla kaikille avoimia, sillä ihmisessä on sisäsyntyinen kaipuu nähdä säännöllisesti kauas ja laajalle. Se tekee hyvää mielelle, koska mieli tunnistaa avaruudessa jotain oleellista omasta luonnostaan.

Tyylikäs mattavihreä kioski on mallia "70-luvun snägäri".

Herttoniemen nykyinen hyppyrimäki on vuodelta 1962 (uudistettu 1976), mutta aiemmin lähistöllä oli myös 1930-luvun torni.

Muovitettu latu ja alastulorinne mahdollistaa hellehyppelyn. Lankkuportaissa on tunnelmaa, rakennelmassa häivähdys Linnanmäen vuoristorataa.

Tässä kohtaa luulisi loikka-lasselle tulevan viimeistään mieleen, että mitä helvettiä olen oikein tekemässä.

Tässä nyt siis siitepölymetsää sellaisena kuin epäsuora vastavalo sen näyttää. Viikin-Vanhankaupunginlahden metsissä on runsaasti koivua ja niiden värisävy suorastaan epätodellinen ja maalauksellinen. Lahdella näkyvät Lammassaari ja Kuusiluoto.

Urbaaniin torniin kuuluvat tagi-maalaukset. Tietysti?

Siilitien loppupään tornitaloja. Aito metsälähiö.

Zoomin avulla loikkaa vaikka Suokkiin.

Iso vaalea rakennus keskellä on Herttoniemen sairaala. Sellainen on hyvä olla hyppyrimäen lähellä...

Horisontissa näkyvät Itä-Helsingin tornitaloylpeydet, Itäkeskuksen maamerkki ja Vuosaaren Cirrus.

Vielä voi pääkaupungista tavata näin originaalin julkisen huussin.

Tällaisia häkkyröitä on haasteellista sovittaa pokkarin kuvaruutuun.

Huomattavasti häiriintyneempää Hyvinkään Sveitsin hyppyrimäkeä ihailimme keväällä 2010:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2010/04/hyvinkaan-sveitsin-hyppytornikummitus.html

Mielenkiintoinen katsaus Helsingin hyppyrimäkien historiaan löytyy täältä:
http://www.nouseva.com/stoorit/stoorit_2.php?ID=120

On paikkoja, joissa asiaton oleskelu on oikeasti kiellettty.

Lopuksi siis tosielämän agenttitarina, johon liittyviä kaikkia sivujuonteita emme edes halua paljastaa. Moni Herttoniemen urheilupuiston maastossa liikkunut muistanee, että hyppyrimäen läheisen pujottelurinteen laidalla sijaitsi yksinäinen 1950-luvun tyyliä edustava omakotitalo. Se purettiin runsaat viisi vuotta sitten. Talo tuntui olevan melkoisen omituisella paikalla ollessaan kaukana muusta asutuksesta ja infrasta. Kulissiksi se olikin rakennettu, vaikka talossa toki asui luotettu talonmies tai muu hoitaja, joka huolehti sen vartioinnista.

Nimettömänä pysyttelevä tietolähteemme valtion laitoksesta kertoo, että kyseinen vain 38 neliön asuinpinta-alalla varustettu talo rakennettiin varta vasten salaiseksi tietoliikennerakennukseksi. Ulkoa se oli viattoman näköinen siviilitalo, mutta sen maanalainen pohjakerros oli varustettu suurvirtalaitteille ja todennäköisesti rakennuksessa oli oma koneasema virran tuottamiseksi hätätilanteessa. Kyseessä ei ollut enempää eikä vähempää kuin Washingtonin ja Moskovan välisen, suurvaltojen presidenttien suoran puhelinyhteyden eli "Kuuman linjan" vahvistinasema. Kuuma linja kulki mäen alla olevassa laaksossa ja talossa olevalla teknologialla signaalille annettiin sen tarvitsema "lisäpotku". Alla asiasta tietolähteemme sanoin ja hänen luvallaan julkaistuna (informantin nimi poistettu):

X vahvisti Washington - Moskova kuuman linjan kaapelin olemassaolon. Hän oli Helsingin kaupunkimittausosaston itäpiirissä maastotöissä 1970-luvulla ja he olivat kartoittaneet kaapelin sijainnin maastossa oleviin kaapelimerkintöihin perustuen, koska kohdalla sijainnutta kaapelia ei näkynyt kartalla. Kartoituksen jälkeen kaapeli oli jälleen kadonnut seuraavasta karttapäivityksestä. Asiaa tiedusteltaessa oli kerrottu että kyseessä oli nimenomaan tämä suurvaltojen välinen ns. Kuuma linja.

X oli keskustellut Kuumasta linjasta vanhan johtotietopuolen virkamiehen kanssa. Herttoniemen pujottelurinteen omakotitalo rakennettiin nimenomaan Kuumaa linjaa varten. Kyseessä oli Kuuman linjan tietoliikennekaapelin vahvistinasema. Tällaisia rakennuksia on ollut linjan varrella useita, yksi Espoossa, toinen Sipoossa ja siis muuallakin. Talot on ilmeisesti rakennettu suurvaltojen rahoituksella. Ovat olleet näköjään todellisia "hys, hys" -kohteita.

Kuumaa linjaa ei piirretty karttoihin mutta se merkittiin punaisilla tolpilla maastoon. Kaapeli ei kulkenut tolppien alla, vaan niihin oli merkitty etäisyystiedot sen sijainnista. Jopa tolpat haluttiin jossakin vaiheessa poistaa salaussyistä. Kaapeli oli myöhemmin poissa käytöstä, mutta se haluttiin kunnostaa uudelleen jonkin Suomessa järjestettävän kansainvälisen konferenssin yhteydessä, jolloin kaapelin päitä kaivettiin esille ja se saatiin jälleen toimimaan.

Espoon vahvistinasema on purettu ja pelkäänpä, että Sipoossa on käynyt samalla lailla. Tarkempaa sijaintitietoa ei ole selvillä.

Kevennykseksi anekdootti: kun talo oli jo pinnanpäällisiltä osiltaan purettu, meni eräs lähiseudulla asuva ystäväni mitään rakennuksen luonteesta tietämättä sitä tutkailemaan. Hän laskeutui kellariin ja katseli hämmästellen suurvirtalaitteiden jalustoja ja eristekaakelilla pinnoitettuja lattioita ja seiniä. Yhden matkamuistonkin hän nyysi matkaan. Keltaisen kyltin, jossa lukee "Turvallisuutenne vuoksi, sulkekaa ovi." Se jatkaa nyt palveluaan hänen vessansa ovessa.

Vielä sananen yleistä taustaa: Kuuma linja perustettiin supervaltojen luiskahdettua miltei ydinsotaan 1962 Kuuban ohjuskriisissä. Hiffattiin, että peli oli mennyt oikeasti liian vaaralliseksi ja maapalloa ei ehkä kuitenkaan kannattaisi posauttaa, vaikka kuinka mieli tekisikin. Piti mahdollistaa se, että Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton johtajat voisivat välittömästi saada toisiinsa yhteyden eli mahdollisuuden selvittää välejä hiertävät asiat ennen kuin ne eskaloituisivat käsistä. Kuuman linjan kaapeli vedettiin reittiä Washington - Lontoo - Kööpenhamina - Tukholma - Helsinki - Moskova. Työ tehtiin vuonna 1963.

Sitkeässä elävä kuuma linja -legenda on se, että yhteydenpito hoidettiin puhumalla puhelimiin - ja puhelinkojeet presidenttien pöydillä olivat punaiset. Vaikka puhelinoptio oli teknisesti olemassa, tapahtui kommunikaatio ilmeisesti säännöstään kaukokirjoittimin. Jimmy Carter Library and Museumin kokoelmiin tosin kuuluu tällainen pressan punainen puhelin:

http://en.wikipedia.org/wiki/File:Jimmy_Carter_Library_and_Museum_99.JPG

Myöhemmin kaapeliyhteyden rinnalle tuli pappilan hätävaraksi myös satelliittiyhteys. Kuumaa linjaa käytettiin useita kertoja maailman poliittisen tilanteen kiristyessä, muun muassa Israelin ja Egyptin "kuuden päivän sodan" aikana 1967 ja Neuvostoliiton ryhtyessä Afganistanin miehitykseen 1986. Useimmin linjalla kävi suhina Reaganin kaudella.