Maastopalopaikalla Sipoonkorvessa

Vanha petäjä ei ole moksiskaan.

Donner und Blitzern!

Silminnäkijät kertovat, että kun salama on valinnut iskukohteekseen ihmisen, nousevat tämän hiukset aavemaisesti pystyyn. Salama on raivannut ilmakehän halki kilometrejä pitkän purkauskanavan, joka tässä tapauksessa päättyy tiettyyn päälakeen. Ilma jo kihelmöi staattista sähköä, mutta jäljellä saattaa vielä olla hetki pakenemiseen tai rukouksien lukemiseen. Toisinaan ukkonen päästää irti uhristaan, usein ei.

Mitä mahtoi aistia eräs mänty, nuori aikuinen, Sipoonkorven Forsskogskärrin laidalla 9. päivänä kuluvaa kuuta. Salama oli skannannut siitä sopivan purkauskanavan. Honka ei saanut jalkoja alleen, vaikka niin toivoikin. Välähdyksen ja jysäyksen väliin ei jäänyt silmänräpäystä. Solut nilan alla hyppäsivät kuperkeikkaa. Salaman ydinkanava kihisi yli 20 000 asteen kuumuisena. Kuntta oli ehkä kaatosateen kastelema, mutta leimahti kuin tulusmiehen taula. Liekit, ikikiihkollaan, alkoivat hapuilla kaikkea syötäväksi kelpaavaa. Linnut ja muut eläimet pakenivat sikäli kuin pökerrykseltään kykenivät.

Horisontista myllersi savupatsas, jota märkä maasto syyti anteliaasti. Kello 19:13:19 kirjattiin hätäkeskuksessa hälytystilaus; maastopalo, keskisuuri. Tuskin ehti levoton mäyrä kääntää pesässään kylkeä, kun piipaa vonkui hiekkatiellä. Kansallispuiston uudelle parkkipaikalle käännyttiin, puomi saatiin auki ja jo punainen pelti vilkkui vesakossa. Sitten metsäautotie päättyi silmukkaan. Palosoturit juoksivat polkua kuusikkoon, mönkijä keikkui perässä, letkua vedettiin. Lähellä rätisi ja humisi. Punakukko oli irti hakkuuaukean viereisellä lakisäästiöllä. Lieskat olivat parimetrisiä. Tuli leimahteli kuusten alaoksissa, kipinäsuihkut sinkoilivat korkealle.

Suomalainen palonsammutus oli jälleen tehokasta, koko proseduuri ilmoituksesta jälkisammutukseen. Pahus. Meitä olentoja on moneksi, ja on myös metsäpalosta riippuvaisia ja hyötyviä lajeja. Ne asettuvat palaneisiin, kärventyneisiin puihin, vielä lämpimään tuhkaan. Koska metsäpalot ovat sammutuksen vuoksi niin vähäisiä, riutuvat nämä olennot hädissään. Kuin taiottuna ne ilmaantuvat palopaikalle matkojen takaa. Mäntyhuppukuoriainen, kantautuiko nokkaasi Sipoon käry?

Kesäkuinen ilta oli painumassa mailleen, kun läksimme katsomaan maastopalopaikkaa. Aikaa palosta oli runsas viikko.

Paloalueelle on parin kilometrin käpyttely metsäautotietä.

Pihka tuoksuu, rutkasti. On budjetoitu rahaa kansallispuistoa ympäröivien metsäpalstojen ostamiseen osaksi puistoa, mutta on metsänomistajia, jotka mieluummin hakkaavat metsänsä.

Tukkien sotamaalauksia.

Metsäauto tie on jäänyt taakse ja edessä on traktorin talvitie Forsskogskärr-suon yli.

Kuusitaimikon liepeillä alkaa vainuta tervaisen savuista ilmanalaa.

Lähimäki paljastuu palopaikaksi.

Maastopalo on metsäpalon pikkuveli; innokas kyllä vaan ei perusteellinen.

Tuli on puhdistanut maaston jäkälistä, sammaleista, heinistä, putkilokasveista, varvuista ja vesoista. Paljaissa muodoissa vilkahtaa kurkistusikkunoita jääkauden vetäytymisvaiheeseen.

Liekitetyn kuusenkerkän maku? Siinä pirskahtaa havuinen kirpeys, jonka lävitse leviää hienoisen savuinen ylikypsyys.

Tässä seisoi palosoturi ja väistyi liekin valta. Rajan selvyys korostuu, koska on alkukesä. Kansanperinteen mukaan se on pikkukesä. Helle ei vielä lepää raukean maan yllä, lehti ei ole vielä tumman täyteläinen, vaan vallitsee kylmien ja vaaleiden öiden ilotulitus; kasvun kiihko, ylikuohunta, mehukkuus.

Mänty on kehittynyt metsäpaloselviytyjäksi Se luopuu alaoksistaan ja punoo itselleen paksulevyisen kuoripanssarin. 

Salamanlyömä petäjä, josta palo lähti valloilleen.

Jos maaperä männyn juurella olisi hiekkaisempi, piilisi siinä kaiketi ukonvaaja eli osittain lasiksi sulaneesta hiekasta muodostunut ontto tikarimainen muodostelma. Sellaista on ollut tapana pitää todella kovan luokan taikakaluna.

Mänty on vaitelias, mutta käki ja lehtokurppa sitäkin äänekkäämpiä.

Maa mustui. Kosteana se uhoaa palotuoksua.

Myös koivuja koeteltiin.

Metsikön vanhin.

Hämärtyy vaan ei pimene. Lähdemme takaisin.

Kiitokset Hindsbyn kylän Esa Mäkiselle vinkistä.

Salalöylyjä ja grillattuja autonromuja Tattiksella

Tattarisuon rakennusperintöä: ei enää salainen sauna Vanhan Porvoontien äärellä.

Saunarauha - tuo ikiaikainen kirjoittamaton kunniasääntö - rikottiin taannoin Tattarisuolla. Kävi nimittäin niin, että Malmin lentokentän ja Lahdenväylän välinen metsikkö vapautettiin totaalisesti olemassaolon sietämättömästä keveydestä, ja samalla vehmaan viidan suojissa piilotellut salasauna pöllähti esiin, tuli suorastaan absurdin näkyväksi.

Kyseinen "Tattarisuon Saunaseuran" tyyssija oli aiemmin ollut lähinnä vain harvojen vihkiytyneiden löylyveikkojen ja toisaalla kissalanpoikien tiedossa. Jälkimmäiset piirittivät kerran saunan kolmen maijan ja yhden partioauton miehistöllä. Tässä tilanteessa Itä-Suomesta kotoisin ollut saunamestari rohkaisi lepikossa hiipiviä viranomaisia "Tulkee vaan tänne!" ja sillä kertaa saunarauha onnistuttiin säilyttämään. Nyt taitavat kuitenkin löylyt olla heitetty, lopullisesti.

Armottomasti läheisen Vanhan Porvoontien katseille altistettu bastu on tietämyksemme mukaan Tattarisuon Saunaseuran kolmas toimipiste alueella. Ensimmäinen hikoiluhuone toimi lähinnä kivikautisia standardeja vastaavassa maakuopassa ja toinen jo sofistikoituneempi hörskä romuisessa metsänlaidassa. Nyt avohakkuun nähtäväksi tekemän laitoksen luksuksena oli sitä lähellä sijaitseva laadukas vesipiste, Tattarisuon lähteikkö. Ehkä viimein sissisaunojat saavuttivat sen tilanteen, että saattoivat jopa olla saunomisen jäljiltä puhtaampia kuin ennen sitä. Hengen kirvoittavan puhdistuksen he silti saivat jokaisen rakennelmansa löylyistä, uskokaamme. Saunoja tiedetään käytetyn kaikkina vuodenaikoina ja ne olivat myös luovan toiminnan näyttämö - ainakin Paavoharju-nimiselle arvon kokoonpanolle.

Kuljemme tässä kevään jälkihehkua vaalivassa katsauksessa entiseltä salasaunalta rompekujille ja niitä pitkin palopaikalle, jossa roihusi vappuna kymmeniä romuautoja. Päivän sana on Tattarisuo.

Metsän mentyä on tullut arotunnelma. Taustalla Lahden moottoritie.

Avohakkuu tehtiin todennäköisesti lentoturvallisuuden nimissä. Pienkoneet laskeutuvat tästä ylitse.

Vilvoittelu on hoitunut komeasti sohvalla. Taitavat saunojat olleet herraskaisia pohjimmiltaan.

Saunassa on käytetty kirkasta lähdevettä.

Näkymä pyhimpään eli löylyn valtapiiriin.

Sauna on koottu kiuasta lukuunottamatta kierrätysosista. Siinä(kin) mielessä se sopii Tattikselle.

Tattarisuo on toki paljon muutakin kuin salasaunoja. Kaikista Helsingin rakennetuista ja aktiivisista paikoista se on omalla tavallaan mehevin ja rapein. Pikku Huopalahden ja Ruoholahden kaltaisten romukauppa- ja lautatarha-alueiden jäätyä jo kauan sitten saneeraustoimenpiteiden jalkoihin, alkaa "Tattis" olla lajissaan Stadin viimeinen. Rouhevuuden pieniä paikallisesiintymiä on toki vielä siellä täällä, esimerkiksi saarreke Mosan (eli Tapanilan) läntisessä ratavarressa, mutta Tattarisuon laajuus on omaa luokkaansa jopa valtakunnallisesti. Tänä asunnonrakennusmanian aikanakaan sitä ei voida savustaa pois, sillä suuri kaupunki vääjäämättä tarvitseee romukauppansa, ja nämä puolestaan laajoja ja edullisia joutomaaneliöitä.

Kuten tyypillistä, romutoiminnalle uhrattiin aikoinaan nimenomaan suo, luontotyypeistä vähiten arvostettu ja jopa vihattu. Tattarisuon rakentaminen alkoi puustoiselle rämeelle 1960-luvun alkupuoliskolla; aiemmin sen viereen oli jo raivattu lentokenttä. Allekirjoittanut alkoi ihailla Tattarisuota suunnilleen kolme vuosikymmentä sitten. Alueella oli vielä pölyävät hiekkatiet ja kaarevalinjaiset aaltopeltihallit oli vallitseva rakennustyyppi romukenttien mörskäisten toimistoparakkien rinnalla. Vähitellen Tattis on siistiytynyt. Silti se on yhä säilyttänyt identiteettinsä käytettyjen kampiakseleiden ja North State -savukkeiden hetteisenä maana.

Huomattakoon, että käytämme sanaa "romu" täydellä kunnioituksella ja laajalla määritelmällä. Romu on teknisen sivilisaatiomme mikrobistoa, elektro-metallisen yhteiskuntaruumiin hyödyllistä suolistobakteeristoa. Se palvelee elämää kiertäessään rajapinnalta toiselle, saaden jälleensyntymien kautta yhä uusia muotoja. Parhaimmillaan - joskin lienee harvemmin - se herättelee vastareaktiota haaskaukselle tai inspiroi tilapäisyyden tulkkina. Romu on kuin boheemi runoilija paremmilla kutsuilla; sille nyrpistetään nenää mutta samalla siinä on jotain vastustamattoman kiintoisaa ja vetovoimaista. Romu ei pyytele anteeksi eikä maalaa pilvilinnoja, sen rehellisyys on jalon karua. Kylmän pintakiillon sijasta ruoste on syvää ja lämmintä; sen hehkussa on armeliaisuutta, vanhuksen viisasta katsetta.

"Ainesrauta ja romu". Tattiksen liikenimet ovat arvostettavan suoria, eivät mitään "Finnish Part Trading" -tyylistä pseudokansainvälistä höttöä.

Kulttuurin eteentyönnetty asema. Taustalla alkaa linnustollisesti arvokas lehtomainen luonto, paikoin todellinen viidakko.

Tattis ei ole seutua, jossa ollaan peukalo keskellä kämmentä. Täällä  miehet saavat olla miehiä, mihin lukeutuvat esteettiset ratkaisut.

Ikivanhan linnoitusarkkitehtuurin ilmentymä. Hämäräveikot, turha yrittää!

Kulutuskulttuurin yleensä näkymättömiin jäävä puoli.

Harvassa paikkaa Helsingissä enää vellovat katujen varsilla avo-ojat sammakoineen ja vanhoine kenkineen.

Portteja on montaa tyyliä.

Jos julkisivulautakunta ilmestyisi ratsaamaan aluetta, sen jäsenet luultavasti kieriteltäisiin tervassa ja höyhenissä ja tyynesti kipattaisiin Bobcatilla alueen ulkopuolelle.

Tämä viehättävä soratie johtaa taannoiselle palopaikalle ja myös kahden entisen salasaunan tienoille.

Suopohja on tasainen, mutta pientopografia järjestyy muilla tavoin.

Kuoppaan on kipattu lohkareita. Mistä tahansa montusta ei ole kuitenkaan kyse, vaan tässä toimi Tattarisuon Saunaseuran ensimmäinen löylyhuone. Sen seuraaja, jo revitty mörskä, sijaitsi sekin lähellä.

Ilakoivia värejä.

Ruostuminen on hidasta palamista, kertoo kemia, mutta tässä kohtaa nenässä tuntuu jo varsinaisen tulipalon aromi.

Viimeinen palvelus: huolellisesti lastattu Volvo-farmari.

Tuulilasin murjominen lienee tarjonnut jonkinlaista terapiaa.

Tällä kujalla paloi vappuna 2014 kymmenittäin romuautoja. Palosta noussut valtava savupilvi näkyi kilometrien päähän ja innoitti - tyypillistä kännykkäkameroiden aikakaudelle - ihmiset ottamaan siitä liudoittain kuvia, joita läheteltiin medialle. Palon syy jäi arvoitukseksi.

http://www.metro.fi/uutiset/a1387803199714

Palaneen autosälän keskellä tulee väkisin mieleen suuret kysymykset öljyriippuvaisen ja vauhtisokean elämäntavan olemuksesta ja tulevaisuudesta.

Haju on pistävän vahva.

Riekaletta riekaleen perään.

Hiljentävää.

Luonto voittaa, viestii mustarastaan luritteleva huilu.

Tattarisuon takapihoilla riittää myös museoikäistä mobiilia.

Aika sympaattinen nostolava-Sisu.

Isoisälläni on tuollainen Ford Cortina, joka kurkistaa ylähyllyllä oikealla.

Mitähän käyttöä nämä venaavat?

Hyötyä on Tattarisuo; sitä myös mielelle, joka ei Helsingistä hevin vastaavaa vapaan assosiaation kenttää löydä.

Huomattakoon, että Tattarisuon nimi ei viittaa kaksisirkkaiseen ruoaksi käytettävään tatarkasviin, vaan tattareihin eli mustalaisiin, kuten heitä muinoin kutsuttiin. Harry Halénin vuonna 1994 Unholan Aitta -julkaisusarjassaan uudelleenjulkaisema Suomen mustalaiset -kirjoituskooste kertoo, että eräs mustalaisten maanlaajuisen salapolkuverkoston säikeistä olisi päätynyt Malmin lähelle, ilmeisesti juuri Tattarisuolle. Perimätieto perustuu Viaporin vankilapapin H.A. Reinholmin mustalaisilta 1800-luvulla keräämiin muisteloihin, jotka valtakunnanarkeologi J.R. Aspelinin toimittamina julkaistiin Uudessa Suomettaressa 1894-95. Olisiko laaja ja syrjäinen Tattarisuo voinut peräti olla jotain sellaista kuin Lavian, Kankaanpään, Ikaalisten ja Mouhijärven välisellä sydänmaalla sijainnut tumman heimon turvapaikka "Pökhölminmaa", jossa "mustalaiset erillään muusta maailmasta elelevät omin päinsä, jopa omin päin hautaavat vainajansa rämeisiin"? Joka tapauksessa vähintään mustalaisleirin sijaintipaikkaan suon nimi viittaa.

Tattarisuota ei voida ohittaa ilman 1930-luvun alun salaperäisiä tapahtumia. Niitä käsittelimme täällä:

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2010/11/taydennysta-tattarisuon-keissiin.html